Nitthan Chai Paithoonbuathong kootusti

Chain viimeinen tarina Hukkasuolla. Minun ensirakkauteni nimi on Keitaro Akiyama. Hän on vieläkin minusta kauniimpi kuin kaikki ikuisesti laajenevan universumin tähdet ja auringot yhteensä. Hän tuoksuu hevoselta, tupakalta, jännitykseltä siltä yhdeltä tietyltä talvi-illalta, jona minä suutelin häntä sekunnin murto-osan verran. Hänellä on sirot sormet ja vaalea iho, kun vertaa minun käsiini. Lukemattomat kerrat olen katsellut, miten hänen sydämenlyöntinsä voi nähdä hänen kaulakorunsa ketjusta, joka lepäsi aina hänen kaulaansa vasten. Samalla olen miettinyt, haaveillut, uneksinut, miltä ne tuntuisivat huuliani vasten. Aina vain harvemmin olen miettinyt, millainen ääni hänestä kuuluisi, jos tekisin hänen kanssaan kaikkea sitä, mistä välillä näin unta. Ja samalla olen rukoillut ja toivonut, että pääsisin sellaisista ajatuksista, unista ja haaveista. Kun lähdin lomalle tyttöystäväni, elämäni uuden keskipisteen kanssa, olin iloinen ja jännittynyt. Meidän piti hakea Omppu siksi aikaa kesälait...

En olisi millään uskaltanut päästää otettani Minin ohjista. Tiesin kuinka turvallinen se on, mutta silti puristin niitä mustia nahansuikaleita kouristuksenomaisesti. Kuului syvä huokaus. Nenän kautta. Katsoin ylös - hui kuinka korkea Mini onkaan - ja sain katsekontaktin pieneen Ruskaan, joka istui suu viivana jättiläishevosen huipulla. "Mä menisin nyt Šaai", Ruska sanoi minulle ihan rauhallisesti ja yritti ohjista vetämällä saada minut päästämään irti. "Ootsä nyt - ai nong-saw ootsä nyt varma?" "Šaai..." Mini Line XSiLeNtLy_ScEeAmInGX /dA Ruska pyöräytti silmiään ihan samalla tavalla kuin hänen äitinsä välillä. Hän käänsi katseensa pääni ylitse kauas. Se oli helppoa. Hän istui tosi korkealla. "Iskä! Käske Šaain päästää irti!" hän rääkäisi, ja minä käännyin katsomaan hänen isäänsä, joka nojasi kentän aitaan. "Minä en tosiaankaan teidän erotuomariksi rupea!" Reita huusi takaisin. "Päästä!" Ruska karjaisi minulle niin kovast...

Maneesissa oli tunkkaista ja inhottavaa, ja minulla oli ihan hirveän kuuma. Olin kuoriutunut heti talvitakistani, mutta jopa huppari tuntui olevan ihan liikaa. Max sen sijaan näytti aika siniseltä laidalla istuessaan, vaikka oli välittömästi käärinyt minunkin takkini ympärilleen niin kuin kärpänpoika. Sieltä sen kärpänpojan sininen nenä pilkisti, minun takkini hupun sisältä. "Miksei se mee?" kysyin häneltä, kun olin aikani äheltänyt saadakseni Miniltä laukkaa, mutta sain aikaan vain epävarmaa ravia. "Siksei että sä yrität nostaa sillä nyt jonku takia vastalaukkaa." "Mikset sä sit sanonu heti?" Minua harmitti Max aina välillä ihan hirveästi. Hän oli juuri sellainen, että saattoi katsella epätoivoisia ratsastusyrityksiäni Minillä, mutta ei viitsinyt sitten kuitenkaan korjata, vaikka näki minun tekevän väärin. Kai Max oli sitä mieltä, että parhaiten oppii tekemällä virheitä. Varsinkin, kun Mini nyt ei tainnut olla kaikkein vaarallisin kokeilukappale. Usein ka...

Kerro Maya, minkä takia minä suhtaudun niin eri tavalla Keihin kuin Maxiin? Mokasin molempien kanssa, mutta miksi se ei tuntunut Maxin kanssa läheskään yhtä kuolettavalta? Kyse ei voi olla vain siitä, että Keillä oli Emilia. Silloin ei ollut, kun minä pidin häntä kädestä taukotuvassa. Pidin vain kädestä. Ei se voi olla kiellettyä? Silti siinä oli jotain väärää. Ja sitten kun nukuin ainakin kaksi tuntia melkein Maxin päällä, siinä ei ollut muuta pelottavaa kuin se, että mitähän muut nyt mahtavat ajatella. Olihan sekin niin outoa, etten tietenkään noin vain menisi tekemään sitä uudestaan, mutta ei sen ajatteleminen tunnu siltä että minun pitäisi kuolla. Maya Whiteligtning/dA Ekku haluaa, että pyydän anteeksi. Olen pyytänytkin, ja monta kertaa, eikä tämä silti ole mennyt pois. En ole enää varma siitäkään, mitä kaikkea tästä ajattelen. Mitä minun pitää vielä pyytää anteeksi. Järjestellään ihmissuhteisiin liittyviä ajatuksiani ennen sitä anteeksipyyntöä, Maya, sillä aikaa kun sinä pidä...

"Sun täytyy lopettaa toi nyt Chai", Max valitti rasittuneella äänellä keskellä maneesia. "Ai - mä luulin et sä ehdit vahtii mua melkein tunnin", vastasin hölmistyneenä Kenin selästä. Olimme olleet maneesilla vasta vartin. "Ei ratsastusta, vaan toi valitus. Usko jo, se ei ollu iso asia. Ketään ei kiinnosta se." "Mut Ekku voi ajatella et-" "Chai. Ekku oli siinä. Se näki. Se nauroi! Onks täällä joku ovi auki vai miks täälä on näin kylmä aina vaan..." "Mut mitä jos kaikki luulee et-" "Ei kukaan varmasti kyllä luule. Älä aina murehdi. Ooksä kuullu sellasesta ku pohkeenväistö?" Hetken kuluttua Kenin jalat askelsivat ristiin allani ja me ikään kuin liu'uimme vinosti oikealle. Max kyseli, tunnenko ne ristiaskeleet, enkä minä mitään tuntenut. Ahdistusta minä kyllä tunsin ja kaikesta kerrallaan! En voinut olla miettimättä Keitä, ja nyt en voinut olla ajattelematta Emiliaakaan. Sitten oli vielä tämä Maxin juttu, josta kaikk...

Tämä on jatkoa Emilian tarinaan Häpeä Prookkiksen päiväkirjassa . Unohtaminen, tai siis unohtamisen yrittäminen ei auttanut. Paha olo jäi, vaikka en olisi ajatellut koko Keitä. Ja välillä kun minulla oli mennyt jo niin hyvin. Teki mieli oksentaa koko ajan. Pyörryin maapohjahallille treeneissä, ja Markus oli harmista ja huolesta kalpea. Tein työni niin surkeasti, etten olisi selviytynyt päivistäni, elleivät työkaverini olisi olleet niin taitavia. Iltaisin en ollut kotona, vaan istuin puiston toisella puolella tyhjässä kirkossa, kolmannessa rivissä epämukavalla penkillä. Siellä oli kylmä, eikä mikään rukous parantanut minusta tätä sairautta. Täytyi silti yrittää. En edes pelännyt joutuvani Helvettiin syntisten ajatusteni takia, koska minä todella olin siellä jo. Eikä mikään katumus pelastanut minua. Kotona oli kaikkein hirveintä. Ekun kotona oli melkein yhtä hirveää. Vaeltelin levottomana paikasta toiseen. Lopulta ajattelin mennä takaisin tallille. Minulla oli lupa olla Mayan kanssa. Sen...

Tein jotain kauheaa hetki sitten. Se tapahtui juuri ennen kuin tulin tähän. Hän oli taukotuvassa, enkä minä saa olla hänen kanssaan kahdestaan taukotuvassa, mieluiten en ollenkaan samaan aikaan. Silti istuin sohvalle, hänen vierelleen vieläpä. Koska muka olen voinut kävellä pois, kun toisen koko olemus viestii, ettei kaikki ole ihan kunnossa? Hän oli liikkumaton. Nojasi leukaansa nyrkkiinsä ja kyynärpäätään sohvan käsinojaan. Hänen toinen kätensä oli nyrkissä hänen sylissään. En sentään halannut häntä. En sentään silittänyt hänen olkapäätään. Ajattelin kumpaakin. En olisi saanut ajatella. Kyllä minä sen tiedän. Olen kerran aiemmin yrittänyt lohduttaa häntä, eikä se kai mennyt kauhean hyvin. Siitä ei koskaan puhuttu jälkikäteen. Epäilin, ettei hän pitänyt siitä, miten olin yrittänyt harhauttaa häntä höpöttämällä. Olin siis hiljaa. Kihnutin kengät jaloistani ja asetuin risti-istuntaan kädet sylissäni. Hän nojasi minusta poispäin, enkä kuullut edes hänen hengitystään. Sen si...

Apua. Se oli ensimmäinen ajatus, kun Emilia tuli siihen. Toinen ajatus oli, että miksi minä edes säikähdin niin kovasti, että melkein pudotin pitelemäni harjan Mayan jalkoihin. Hitsi vie, olinhan minä pahaa tehnyt, mutta se kesti yhden sekunnin, mutta olin kyllä katunut sitä tuhatkertaisesti. Enkö voisi jo saada anteeksi? "Hei", tervehdin häntä varovasti karsinan kalterien läpi. "Hei", hän vastasi minulle ja hymyili vähän. Vastasin siihen hymyyn. Hän oli aina hymyillyt minulle, vaikka sitten olisin luikkinut parhaillani karkuun. Olisiko epäkohteliasta kääntyä saman tien takaisin Mayan puoleen? Pitäisikö nyt kysyä, että mites se sun jalka? Ei kai sellaista kysytty toiselta ensimmäiseksi? "Mä oon usein nähnyt sut sen Mayan kanssa", hän sanoi minulle sitten ystävällisesti. Vähän niin kuin ujoille lapsille on tapana puhua, jotta he rentoutuisivat. Se oli mukavaa. Tarvitsin sitä. Käteni hakeutui Mayan kaulalle. Se taisi olla ainoa hevonen, jota en pelännyt yhtä...

Reita Svart Maanantai: perusteiden on oltava kunnossa, jotta voi edetä Muutoksen nimi oli Ekku. Hänen takiaan minulla oli niin määrätietoinen olo jo tallia kohti kävellessäni. Olin kerta kaikkiaan päättänyt oppia ratsastamaan. Löytäisin varmasti jonkun sopivan opettajan taukotuvasta ja sopivan hevosen tallista. Ihan pian meillä olisi oikeasti yksi yhteinen harrastus, kun olin niin huono katsomaan elokuviakin. Minä en osaa mitään. Oli korkea aika opetella edes jotain. Enää en kyllä välttelisi ratsastamista. Jo taukotuvan ovenraosta näin, että naulakossa oli talvitakki, jonka hupun reunuksissa oli tekoturkista. Eikö Kirstu kuulostanut muutenkin parhaalta vaihtoehdolta vahdiksi, jos kyse oli minusta ja hevosista? Ainakaan hänen kärsivällisyytensä ei loppuisi ikinä. "Hei - voisiksä opettaa mua ratsastaan esim nyt?" kysyin häneltä jo ennen kuin sain oven kokonaan auki. Ja kun se aukesi, toivoin todella, etten olisi kysynyt. Ensinnäkin, sen karvareunuksisen takin vieressä roikk...

Ruska Svart Satuin olemaan pihalla, kun vihreä farmari pysäköitiin Hukkasuon parkkipaikalle. Kun näin Ruskan silmien kurkistelevan auton takalasista, laskeuduin jo valmiiksi toisen polveni varaan märkään maahan. Reitan ilme oli synkkä, kun Ruska juoksi heti auton turvavöistä vapauduttuaan syliini ja alkoi jo puolimatkasta eteenpäin kertoa miten oli kirjoittanut iskän kanssa joulupukille. Se synkkeni entisestään, kun Ruska päätti kertomuksensa suoraan korvaani ennen kuin irrotti kuristusotteen kaulastani. Hän työnsi pipoaan taaksepäin ja odotti pusua otsaan niin kuin aina, mutta en halunnut mustaa silmää tai mitään. En varsinkaan niin lähellä sitä päivää, kun äiti tulisi käymään. Olin ihan satavarma, että Maija ei muutenkaan saisi tuoda tytärtään enää vähään aikaan jalkapalloharjoituksiin tämän jälkeen. "Päivää", Reita sanoi minulle kaikesta huolimatta päästyään meidän luoksemme. Viileästi, mutta sanoi sentään. Kädet syvällä mustan toppatakin taskuissa. Se näytti oudolta, ...

Ensikohtaaminen Ekun kanssa tapahtui roolipelissä . Siinä olivat mukana Chai, Ekku ja Kirstu. Tämä tarina tapahtui sen jälkeen. Sunnuntai oli kirkkopäivä. En mennyt kirkkoon orjallisesti joka sunnuntai. Jos nukuin pommiin, elämäni ei mennyt sekaisin. Joskus ei edes huvittanut mennä, ja silloin jäin kotiin. Yleensä kuitenkin menin, niin kuin tänä sunnuntaina. Sen jälkeen vaihdoin vaatteet ja siirryin harrastusteni pariin: sillä kertaa tallille enkä hallille, koska Markus ei ollut vieläkään suorittanut ylösnousemusta sängystään. Minulla sen sijaan oli hyvä ja virkeä olo, niin kuin aina sunnuntai-iltaisin. Ekku, piirtänyt Ekku Suurin piirtein kaikki olivat tallilla kun tulin. Sinne oli saapunut taas vaikka keitä uusia. Olin kuullut juttuja jostain amerikkalaispojasta, jolla oli yllättäen brittiläinen sukunimi, mutta en ollut vielä tavannut häntä ja päässyt esittämään kysymyksiä aiheesta. Ja tämä hahmo, jonka ympärille kaikki olivat kiinnostuneena kerääntyneet, oli Ekku...

Jotenkin minä taannuin lapsen tasolle Kirstun seurassa. Hänhän kohteli minua alun perinkin niin kuin lasta: huolehti minusta ja keksi tekemistä. Hän kysyi oliko minulla varmasti lämmin, kun pidin hänelle seuraa hänen juoksuttaessaan villihevostaan. Piti vielä kättään pipollaan sen näköisenä, että olisi vetänyt sen päästään ja puettanut sen minulle, jos minun todella olisi ollut kylmä. Hän piti huolta, että sain mehua taukotuvassa ennen kuin se loppui, ja että minullekin riitti keksipaketista niitä vaaleita ainoita hyviä keksejä, joita kaikki söivät mieluiten. Hän pyyhkäisi täysin luonnollisella liikkeellä olemattomat roskat vaatteistani ja muisti aina nykiä takinkaulukseni ylös kun menimme ulos. Tarpeeksi monta kertaa niin tehtyään hän uskalsi silittää poskeani kämmenselällään. Ensin tosin nopeasti ja varovasti, ihan kahdella sormella, seuraten tarkasti mitä siitä ajattelisin. Ja minä tietenkin rakastin sitä, että joku hoiti minua. Pian kerjäsin rapsutuksia häneltä niin kuin Crimikselt...

Chain Instaan julkaistiin puoli kuudelta aamulla 29.11.2018 ihan hirveän onnistunut selfie Chain, Kirstun ja Twistin kanssa. Oikeasti, mitä varten siihen aikaan? Miksi se on muuten joka aamu online WhatsAppissakin siihen aikaan? Niin tai näin, kuvan alla luki: I'm SODA-cute. She naturally cute. #kirstuandthebeast #beautyandthechai #SODAsendmefreestuff Tämä ei kuitenkaan ole se kuva Tämä kuva puolestaan löytyi joskus puolenpäivän jälkeen Crimiksen Insta Storysta, ja sen päälle oli kirjoitettu TRUE STORY @nittchai #SODAANDTHEBEAST (Tästä lähtien Hukkasuohon vaan sellasia hahmoja, joilla on lyhyet hiukset eiks joo? #kuneivaanosaa #vihaanedelleenpiirtäähevosia #huaweisendmefreestuff)

"Istu", Max sanoi minulle ties monettako kertaa. Taas sen sanan kuullessani valahdin mahdollisimman rennoksi hänen vierelleen taukotuvan sohvalle enkä enää tehnyt käsilläni varjokuvia vastakkaiselle seinälle kissan pyydystettäväksi. Max oli jo sata vuotta sitten sanonut käyvänsä ihan äkkiä Facebookissa ja lähtevänsä sitten kävelemään kotiinsa, niin että saisin vähäksi matkaa seuraa. Mutta kun se kesti ja kesti. Ja hänen poskessaan oli joku roska. Joka ei ollut ripsi. Eikä likaa. Ehkä jokin hänen huivistaan tarttunut nöyhtä? "Chai mitä sä nyt taas teet? Istu, oikeesti", Max komensi taas kun olin pyyhkäisemäisilläni roskan pois. Huokaisin. Huokaisin toisen kerran, teatraalisemmin. Taivutin niskaani niin että saatoin lepuuttaa päätäni sohvan selkänojalla. Valuin tahallani niin kallelleni, että saatoin pitää päätäni Maxin olkapäällä ja huokaista vielä. Toivottavasti sydäntäsärkevästi. "Hei - lopeta - onks sun ADHD jo muute diagnosoitu - mä oon melkein valmis",...