Apua. Se oli ensimmäinen ajatus, kun Emilia tuli siihen. Toinen ajatus oli, että miksi minä edes säikähdin niin kovasti, että melkein pudotin pitelemäni harjan Mayan jalkoihin. Hitsi vie, olinhan minä pahaa tehnyt, mutta se kesti yhden sekunnin, mutta olin kyllä katunut sitä tuhatkertaisesti. Enkö voisi jo saada anteeksi?
"Hei", tervehdin häntä varovasti karsinan kalterien läpi.
"Hei", hän vastasi minulle ja hymyili vähän. Vastasin siihen hymyyn. Hän oli aina hymyillyt minulle, vaikka sitten olisin luikkinut parhaillani karkuun.
Olisiko epäkohteliasta kääntyä saman tien takaisin Mayan puoleen? Pitäisikö nyt kysyä, että mites se sun jalka? Ei kai sellaista kysytty toiselta ensimmäiseksi?
"Mä oon usein nähnyt sut sen Mayan kanssa", hän sanoi minulle sitten ystävällisesti. Vähän niin kuin ujoille lapsille on tapana puhua, jotta he rentoutuisivat. Se oli mukavaa. Tarvitsin sitä.
Käteni hakeutui Mayan kaulalle. Se taisi olla ainoa hevonen, jota en pelännyt yhtään ja jonka kanssa uskalsin olla ihan kahdestaan. Sen karsinasta oli tullut minulle piilopaikka. Jotenkin hevosen kanssa siellä istuminen ei ollut yhtä yksinäistä kuin jos odottaisin kotona, että puhelin soisi, tai että pääsisi töihin tai jalkkikseen.
"Mä en viitsi koko ajan pyytää että joku ottais mut mukaan tekemään jotain", tunnustin hänelle. "Mä uskallan olla vaan Mayan kanssa ja Reitaa ei haittaa niin..."
"No. Haluaisiksä tulla harjaamaan Prookkista välillä? Tätä mun ponia?"
"Saanksmä?"
"Tottakai."
Piirsin sormellani Prookkiksen turvan vaalean merkin ääriviivat sen kaulan harjaamisen lomassa. Minua ei haitannut, vaikka oli hiljaista. En olisi kestänyt sellaista pitkää hiljaisuutta kahdestaan kenenkään ihmisen kanssa, mutta jotenkin hevosen lähellä se oli ihan normaalia. Prookkis hamuili huulillaan sormiani. Sen korvat olivat pystyssä, ja siitä tiesin että se teki niin ystävällisyyttään eikä purrakseen. Olin oppinut jo yhtä ja toista. En tiennyt, ymmärsikö poni kun hymyilin sille, mutta se näytti ymmärtävän mitä tarkoitin, kun rapsutin sitä niskasta ennen kuin jatkoin harjaamista.
"Miten her- miten Andrei voi?" kysyin heti kun se tuli mieleeni.
"Ai, hyvin kuulemma. Kyll me tässä eilen vai toissapäivänä soiteltiin", Emilia kertoi ja katsahti minua.
"Se opetti mulle kuinka hevonen valjastetaan", naurahdin. Olin ilmeisen onnistuneesti muokannut muistojani. Se muisto loppui siihen kun lähdin Prookkiksen karsinan edestä kävelemään, ja sitten oli pelkkää tyhjää, jos en kaivelisi asiaa enempää.
"No mut se opetti kävelemään", Emilia hymähti, mutta vaisusti.
"Älä yhtään nokittele!" En ollut aivan varma, voisinko yrittää olla sillä tavalla hauska, joten minun oli pidettävä salaa silmällä Emilian ilmeitä Prookkiksen selän yli. Hän tuhahti ja vilkaisi minua hymyillen ihan aavistuksen verran, ja siitä päättelin että se oli ainakin pienissä määrin sallittua.
Hiljaisuus laskeutui taas. Prookkis heilutteli päätään. Ajattelin, että sitä kyllästytti. En halunnut puhdistaa sen kavioita, kun se oli sillä tavalla levoton. Kerran peruutin sen luota kun se käänsi yllättäen päänsä minua kohti. Emilia vilkaisi minua, mutta ei sanonut mitään. Hän tuntui olevan paljon puheliaampi kaikkien muiden kanssa. Ehkä hän oli aluksi hiljainen, ennen kuin tutustui? Tai ehkä hänellä oli paha päivä? Ehkä jotain pientä oli sattunut, vaikka joitain vähäisiä huonoja uutisia, vaikka auto oli mennyt vähän rikki? En viitsinyt vaivata sillä päätäni. Jos se olisi johtunut minusta, eihän hän olisi huolinut minua mukaansa harjaamaan ponia saatuaan kuulla mitä tein.
"Kiitos", sanoin kun Prookkis oli harjattu ja hymyilin sen emännälle tällä kertaa ihan kunnolla. Puristin hänen käsivarttaan sormillani hetken verran.
"Mitä, eikö mun kuulu kiittää sua avusta?" hän kysyi kulmat aavistuksen kohollaan.
"Eikä, kun mä vaan pyörin jaloissa. Sä otit mut vaan kiltteyttäs mukaan. Mä en osaa mitään", luettelin ja nauroin vähän.
"Älä nyt. Osasithan sä."
Kun Emilia lähti viemään poninsa harjoja, hänen olemuksessaan oli jotain tuskin havaittavaa lannistuneisuutta. Saatoin kuvitella sen, tai ehkä se johtui siitä jalasta, joka esti häntä tekemästä vielä montaa asiaa. Se oli kuitenkin niin pientä, että olisi ollut omituista kysyä, oliko hän kunnossa. Varsinkin kun en ollut aikaisemmin uskaltanut sanoa hänelle montaakaan sanaa.
Kävelin ne muutamat askeleet takaisin Mayan karsinaan. Suljin oven päästyäni sen sisäpuolelle, ja kun laskeuduin kyykkyyn selkä seinää vasten, kauas hevosesta, sen pääpuoleen, kukaan ei voinut nähdä minua käytävältä. Yritin olla olematta niin hirveän kateellinen Emilialle, kuin oikeastaan salaa olin, koska ei kilteille ihmisille sovi olla kateellinen. Mutta ollapa sellainen voimakas ja terveen värinen, joka osaa ja jaksaa tehdä kaiken, niin kuin Emilia. Jos minä olisin hän, en taitaisi viitsiä edes suuttua itselleni koko siitä - siitä minkä tein - koska enhän minä voisi ikinä olla uhka Emilialle.
"Hei", tervehdin häntä varovasti karsinan kalterien läpi.
"Hei", hän vastasi minulle ja hymyili vähän. Vastasin siihen hymyyn. Hän oli aina hymyillyt minulle, vaikka sitten olisin luikkinut parhaillani karkuun.
Olisiko epäkohteliasta kääntyä saman tien takaisin Mayan puoleen? Pitäisikö nyt kysyä, että mites se sun jalka? Ei kai sellaista kysytty toiselta ensimmäiseksi?
"Mä oon usein nähnyt sut sen Mayan kanssa", hän sanoi minulle sitten ystävällisesti. Vähän niin kuin ujoille lapsille on tapana puhua, jotta he rentoutuisivat. Se oli mukavaa. Tarvitsin sitä.
Käteni hakeutui Mayan kaulalle. Se taisi olla ainoa hevonen, jota en pelännyt yhtään ja jonka kanssa uskalsin olla ihan kahdestaan. Sen karsinasta oli tullut minulle piilopaikka. Jotenkin hevosen kanssa siellä istuminen ei ollut yhtä yksinäistä kuin jos odottaisin kotona, että puhelin soisi, tai että pääsisi töihin tai jalkkikseen.
"Mä en viitsi koko ajan pyytää että joku ottais mut mukaan tekemään jotain", tunnustin hänelle. "Mä uskallan olla vaan Mayan kanssa ja Reitaa ei haittaa niin..."
"No. Haluaisiksä tulla harjaamaan Prookkista välillä? Tätä mun ponia?"
"Saanksmä?"
"Tottakai."
Piirsin sormellani Prookkiksen turvan vaalean merkin ääriviivat sen kaulan harjaamisen lomassa. Minua ei haitannut, vaikka oli hiljaista. En olisi kestänyt sellaista pitkää hiljaisuutta kahdestaan kenenkään ihmisen kanssa, mutta jotenkin hevosen lähellä se oli ihan normaalia. Prookkis hamuili huulillaan sormiani. Sen korvat olivat pystyssä, ja siitä tiesin että se teki niin ystävällisyyttään eikä purrakseen. Olin oppinut jo yhtä ja toista. En tiennyt, ymmärsikö poni kun hymyilin sille, mutta se näytti ymmärtävän mitä tarkoitin, kun rapsutin sitä niskasta ennen kuin jatkoin harjaamista.
"Miten her- miten Andrei voi?" kysyin heti kun se tuli mieleeni.
"Ai, hyvin kuulemma. Kyll me tässä eilen vai toissapäivänä soiteltiin", Emilia kertoi ja katsahti minua.
"Se opetti mulle kuinka hevonen valjastetaan", naurahdin. Olin ilmeisen onnistuneesti muokannut muistojani. Se muisto loppui siihen kun lähdin Prookkiksen karsinan edestä kävelemään, ja sitten oli pelkkää tyhjää, jos en kaivelisi asiaa enempää.
"No mut se opetti kävelemään", Emilia hymähti, mutta vaisusti.
"Älä yhtään nokittele!" En ollut aivan varma, voisinko yrittää olla sillä tavalla hauska, joten minun oli pidettävä salaa silmällä Emilian ilmeitä Prookkiksen selän yli. Hän tuhahti ja vilkaisi minua hymyillen ihan aavistuksen verran, ja siitä päättelin että se oli ainakin pienissä määrin sallittua.
Hiljaisuus laskeutui taas. Prookkis heilutteli päätään. Ajattelin, että sitä kyllästytti. En halunnut puhdistaa sen kavioita, kun se oli sillä tavalla levoton. Kerran peruutin sen luota kun se käänsi yllättäen päänsä minua kohti. Emilia vilkaisi minua, mutta ei sanonut mitään. Hän tuntui olevan paljon puheliaampi kaikkien muiden kanssa. Ehkä hän oli aluksi hiljainen, ennen kuin tutustui? Tai ehkä hänellä oli paha päivä? Ehkä jotain pientä oli sattunut, vaikka joitain vähäisiä huonoja uutisia, vaikka auto oli mennyt vähän rikki? En viitsinyt vaivata sillä päätäni. Jos se olisi johtunut minusta, eihän hän olisi huolinut minua mukaansa harjaamaan ponia saatuaan kuulla mitä tein.
"Kiitos", sanoin kun Prookkis oli harjattu ja hymyilin sen emännälle tällä kertaa ihan kunnolla. Puristin hänen käsivarttaan sormillani hetken verran.
"Mitä, eikö mun kuulu kiittää sua avusta?" hän kysyi kulmat aavistuksen kohollaan.
"Eikä, kun mä vaan pyörin jaloissa. Sä otit mut vaan kiltteyttäs mukaan. Mä en osaa mitään", luettelin ja nauroin vähän.
"Älä nyt. Osasithan sä."
Kun Emilia lähti viemään poninsa harjoja, hänen olemuksessaan oli jotain tuskin havaittavaa lannistuneisuutta. Saatoin kuvitella sen, tai ehkä se johtui siitä jalasta, joka esti häntä tekemästä vielä montaa asiaa. Se oli kuitenkin niin pientä, että olisi ollut omituista kysyä, oliko hän kunnossa. Varsinkin kun en ollut aikaisemmin uskaltanut sanoa hänelle montaakaan sanaa.
Kävelin ne muutamat askeleet takaisin Mayan karsinaan. Suljin oven päästyäni sen sisäpuolelle, ja kun laskeuduin kyykkyyn selkä seinää vasten, kauas hevosesta, sen pääpuoleen, kukaan ei voinut nähdä minua käytävältä. Yritin olla olematta niin hirveän kateellinen Emilialle, kuin oikeastaan salaa olin, koska ei kilteille ihmisille sovi olla kateellinen. Mutta ollapa sellainen voimakas ja terveen värinen, joka osaa ja jaksaa tehdä kaiken, niin kuin Emilia. Jos minä olisin hän, en taitaisi viitsiä edes suuttua itselleni koko siitä - siitä minkä tein - koska enhän minä voisi ikinä olla uhka Emilialle.
Kommentit
Lähetä kommentti