Ruska ja tarina joulusta ajalta, jolloin tiikerit polttivat vielä piipputupakkaa

Ruska Svart

Satuin olemaan pihalla, kun vihreä farmari pysäköitiin Hukkasuon parkkipaikalle. Kun näin Ruskan silmien kurkistelevan auton takalasista, laskeuduin jo valmiiksi toisen polveni varaan märkään maahan. Reitan ilme oli synkkä, kun Ruska juoksi heti auton turvavöistä vapauduttuaan syliini ja alkoi jo puolimatkasta eteenpäin kertoa miten oli kirjoittanut iskän kanssa joulupukille. Se synkkeni entisestään, kun Ruska päätti kertomuksensa suoraan korvaani ennen kuin irrotti kuristusotteen kaulastani. Hän työnsi pipoaan taaksepäin ja odotti pusua otsaan niin kuin aina, mutta en halunnut mustaa silmää tai mitään. En varsinkaan niin lähellä sitä päivää, kun äiti tulisi käymään. Olin ihan satavarma, että Maija ei muutenkaan saisi tuoda tytärtään enää vähään aikaan jalkapalloharjoituksiin tämän jälkeen.
"Päivää", Reita sanoi minulle kaikesta huolimatta päästyään meidän luoksemme. Viileästi, mutta sanoi sentään. Kädet syvällä mustan toppatakin taskuissa. Se näytti oudolta, koska nyt kun osasin etsiä, näin Reitan useammin koululla kuin tallissa, koska maapohjahallilla oli osin yhteinen parkkipaikka koulun kanssa. Siellä hän kiisi ripein askelin koulurakennuksesta toiseen mustassa villakangastakissa, ja hymyili - siis hymyili - oppilailleen ja pysähtyi ainakin viidesti joka matkalla puhuttelemaan jotakuta heistä. Eikä tosiaankaan pitänyt käsiään taskuissa niin kuin murjottava teini-ikäinen.
"Päivää", vastasin jotenkin automaattisesti, vaikka en ikinä sanonut päivää oikeastaan muille kuin äidille, jolle olisi ollut rumaa sanoa vain moi.
"Iskä älä aina höpötä kun Šaai kertoo mulle sadun", Ruska sanoi huitoen lapasellaan isäänsä kohti ihan niin kuin olisin luvannut kertoa hänelle sadun, ja ihan niin kuin Reita olisi jo oikeastaan keskeyttänyt sen. Jos olisin uskaltanut, olisin nauranut: Ruskan ärsyyntynyt ja harmistunut ilme, jolla hän katsoi hetken isäänsä, oli ihan sama kuin se, jolla hänen isänsä katsoi minua..
"No jos se vois odottaa. Kun jos sä meinaat ratsastaa, niin sulla on pikkasen kiire, koska meidän pitää oikeesti ehtiä sinne Meeri-mummallekki vielä tänään", Reita huokaisi.
"Mut mä en haluu Meeri-mummalle."
"Jaaha, mutta sähän tulet sinne silti. Eli aioksä ratsastaa?"
"Aion. Šaai tuu."
"Ruska sano kunnolla, sano Chai", Reita komensi.
"Mähän sanoin!"

Ruska ryntäsi kohti tammatallia, mutta hidasti kyllä kiltisti kiitolaukasta käyntiin isänsä käskystä. Katsoin Reitaa, joka teki kummallisen, sekavan äänteistä ja eleistä koostuvan kommunikaatioyrityksen: rypisti kulmiaan kärsivästi, pyöräytti silmänsä kohti taivasta, puolittain huokaisi ja puolittain mutisi jotain sekalaista mukaanlukien kokoelman erikielisiä kirosanoja, ja viittilöi minut kävelemään kohti tallia sen näköisenä että olisi mielummin antanut minulle jälki-istuntolapun kuin luvan seurata häntä talliin.

Kelpasin vahtimaan Ruskaa sen aikaa, kun Reita haki Minin tavarat. Hän jätti tärkeimmän aarteensa minulle varmaan siksi, että ei Ruskassa oikeasti ollut vahtimista, ja Reitan näköyhteys häneen katkesi vain noin sekunniksi. Ruska oli kiltti tyttö, totteli melkein aina äitiään. Kun hänen isänsä sanoi hänelle, että et ota askeltakaan siitä paikasta, hän totteli niin kirjaimellisesti että melkein kaatui, kun ei liikuttanut jalkojaan horjahtaessaan. Pian Reita oli sitonut hevosensa keskelle käytävää ja ojentanut Ruskalle oikein pehmeän pienen harjan.

"Nyt Šaai se satu", Ruska kärtti.
"Mikä ihmeen satu?" Reita kysyi häneltä.
"Šaai kertoo aina mulle satuja jalkkikses."
"...no tottakai se kertoo, mitenkäs muutenkaan..."
"Kerro siitä prinsessasta jonka nimi on Fah. Šaai kerro joku joulusatu."
"Oi kun mä en tiedä joulusatuja prinsessa Fahista. Mut mä voin kertoa taas sen pojasta", ehdotin Ruskalle ja silitin Minin päätä.
"Ai siitä pojasta jonka nimi on Aurinko?"
"Just siitä. Muistaksä vielä sen viime sadun kun prinsessa Fah asui tornissa lohikäärmeen kanssa ja pääsi pakoon?"
"Joo."
"Tää satu tapahtui muutamaa vuotta sen jälkeen."

Olipa kerran poika, jonka nimi oli Aurinko. Hänen äitinsä Fah oli kaukaisen maan prinsessa: sellaisen maan, jossa oli aina kesä. Fah oli kuitenkin joutunut lähtemään kaukaisesta maasta paetessaan hirveää lohikäärmettä, joka oli pitänyt häntä vankina kuninkaanlinnan korkeassa tornissa. Prinsessa Fah lähti pakoon uuteen maahan, jossa Joulupukkikin asui, ja hänelle syntyi poika nimeltään Aurinko.

"Ai oliks sen nimi Aurinko sen takia kun siinä kaukaisessa maassa oli aina kesä?" Ruska kysyi.
"Mä luulen et sen nimi oli Aurinko siks kun sen isovaarilla on sama nimi."

Kauan kauan sitten, silloin kun tiikerit tapasivat vielä polttaa piipputupakkaa ja Aurinko oli vasta melkein Ruskan ikäinen, hän kävi kerhossa, niin kuin kilttien lasten pitää. Kerhossa askarreltiin punaisia pahvitonttuja ikkunoihin - ja niitä askarteli myös Aurinko, joka ei muuten osannut vielä käyttää saksia kauhean hyvin. Kaikki olivat innoissaan niistä tontuista, koska niiden tekeminen tarkoitti joulua. Muut lapset olivat kirjoittaneet Joulupukille lahjalistoja isin ja äidin kanssa. Joku toivoi nukkea ja joku nallea, ja joku vielä jotain peliä.

"Mitä Aurinko toivoi Joulupukilta?" Ruska kysyi.
"Että isä olis- Ei kun en mä muista mitä se toivoi. Jalkapalloa kai", naurahdin.
"Ei Joulupukilta toivota isejä", Reita huomautti ilmeisesti kuunneltuaan satua.
"Se Aurinko oli just alottanut seurakunnan kerhon, ja se jotenkin ajatteli että Joulupukki ja Jeesus on pohjimmiltaan sama henkilö. Sen äiti on käytännössä buddhalainen, niin ehkä se oli siks niin tonttu siinä asias lapsena."
"Äh, iskä, älä aina pilaa..."
"No joo - kuitenkin - muut lapset opetti Auringolle, että kannattaa olla kiltti, koska..."

Vain kiltit lapset saavat joululahjoja. Tuhmat lapset eivät. Tontut vahtivat, kurkkivat ikkunoista ja kertovat Joulupukille, kuka on ollut kiltti ja kuka tuhma. Tietenkin Aurinko yritti olla hirveän kiltti. Hän leikki nätisti muiden lasten kanssa, auttoi äitiä, pesi hampaansa ennen kuin meni nukkumaan ja söi inhoamaansa hernekeittoakin ihan kiukuttelematta. Aurinko odotti Joulupukkia yhtä paljon kuin muutkin lapset, ja hän odotti kaikkia muitakin joulujuttuja, joista muut lapset olivat puhuneet innoissaan.

Sitten tuli jouluaattoaamu, ja telkkarista tuli Joulupukin Kuumalinja. Aurinko katsoi sitä peiton alla olohuoneen sohvalla. Fah kutoi sukkaa. Vastasi lankapuhelimeen välillä. Niin prinsessat tekevät, kun joutuvat lähtemään kaukaisista maista. Auringolla oli piparkakkua. Se oli täydellinen aattoaamu.

"Mäki katon Kuumaalinjaa, mut iskän kaa!"
"Noni - mäki katon sitä äitin kaa vaikka mä oon jo iso."

Mutta sitten koitti päivä. Joulupukki ei tullut. Alkoi hämärtää nopeasti. Ei Pukkia. Fah vei Auringon hautausmaalle katsomaan kynttilöitä, mutta Aurinko ei sytyttänyt yhtäkään, koska ei tuntenut sieltä ketään. Joulupukki ajoi autolla ohitse paluumatkalla, varmaan siksi koska silloin ei ollut tarpeeksi lunta poroille. Sitten tuli ilta.

"Ja Pukki tuli", Reita sanoi painokkaasti.
"Ei se tullu", sanoin hänelle ja rapsutin Minin leukaa. Ruska oli unohtanut harjaamisen ja seisoi vain käytävällä harja kädessään, ja Reita siirtyi harjaamaan hevosen toisenkin puolen.
"Kuule. Saduissa on onnellinen loppu. Ruska on viiden", Reita sanoi painokkaasti.
"Onhan tässäkin. Mutta Pukki ei tullu, ei koko päivänä."
"Mitäs sitten kävi?" Ruska kysyi niin huolestuneena, että kyykistyin hetkeksi tallin lattialle ja silitin nenälläni hänen ohimoaan. Hän oli ihana niin kuin minun pikkusiskoni.
"Sitten tuli yö, eikä Joulupukkia näkyny."

Joulupukki ei tullut, ja kun kerhot alkoivat taas, kerhotädit kyselivät, olivatko lapset olleet kilttejä ja saaneet paljon lahjoja. Aurinko oli ihan varma, että hän oli ollut huomaamattaan tuhma, kun kerran Joulupukki ei ollut tullut. Kun aikuiset kysyivät, mitä hän oli saanut joululahjaksi, hänen oli vastattava että ei mitään, ja silloin hekin tiesivät miten tuhma Aurinko oli ollut. Sitä paitsi hän joutui olemaan kerhossa enemmän kuin ennen, koska Fah ei ollutkaan enää päivisin kotona.

Kului monta viikkoa, ja aina vain Aurinko mietti, milloin hän oli ollut tuhma.

"Mutta arvaa mitä sitte kävi!" sanoin Ruskalle. Panin merkille että Reita piti minua koko ajan silmällä. Hän kai odotti onnellista loppua Ruskan takia, ja keksisi sellaisen varmasti itse, ellei sitä tulisi vähän äkkiä.
"No!"

Eräänä päivänä, kun prinsessa Fah haki Auringon kerhosta ja he kävelivät kotiin, Fah sanoi tavanneensa tonttuja. Ihan oikeita Joulupukin tonttuja, joilla oli ollut punaiset lakit ja kilikellot. Fah oli saanut hienon työpaikan joulun tienoilla, ja tontut olivat tulleet sinne käymään. Aurinko olikin jäänyt ilman joululahjaa erehdyksessä! Fah sanoi, että Joulupukki ei ollut ollut vieläkään kuullut Auringon äidin muuttaneen pois kaukaisesta maasta, jossa oli aina kesä. Tontut olivat sanoneet Fahille, että kaikki joululahjat olivat menneet vahingossa sinne. Aurinko oli ollut sittenkin kiltti poika, ja sai Joulupukilta hienon sinisen jalkapallon.

Reita hymyili Ruskalle, joka oli selkeästi helpottunut.
"Mut onneks siitä on kauan-" Ruska aloitti.
"Nii - niin kauan et sillon tiikerit poltti vielä piipputupakkaa", vahvistin.
"Onneks nykyään kaikki kiltit lapset saa lahjoja", Ruska huokaisi.
"Niin, onneks", vastasin ja ajattelin niitä kaikkia kilttejä lapsia, jotka jäivät sinäkin vuonna ilman joululahjaa.
"Tiesithän sä Chai et täällä toimii semmonen yhdistys, jolle lahjotetaan ihan sitä varten ostettuja kamoja ja sit tää yhdistys jakaa ne-" Reita alkoi kertoa.
"Joo, mä liityin sen toimintaan kirkon kautta alkusyksystä ja siellä me jo paketoidaan niitä lahjoja", sanoin hänelle. "Tiesiksä et sinne voi lahjottaa muutakin kun kamaa? Vaikka ratsastustunteja, jos jollaki olis semmonen kiltti hevonen jolla viisvuotiaat tytötkin voi näköjään ratsastaa", lisäsin taputellen Minin poskea.