Tämä on jatkoa Emilian tarinaan Häpeä Prookkiksen päiväkirjassa.
Unohtaminen, tai siis unohtamisen yrittäminen ei auttanut. Paha olo jäi, vaikka en olisi ajatellut koko Keitä. Ja välillä kun minulla oli mennyt jo niin hyvin. Teki mieli oksentaa koko ajan. Pyörryin maapohjahallille treeneissä, ja Markus oli harmista ja huolesta kalpea. Tein työni niin surkeasti, etten olisi selviytynyt päivistäni, elleivät työkaverini olisi olleet niin taitavia. Iltaisin en ollut kotona, vaan istuin puiston toisella puolella tyhjässä kirkossa, kolmannessa rivissä epämukavalla penkillä. Siellä oli kylmä, eikä mikään rukous parantanut minusta tätä sairautta. Täytyi silti yrittää. En edes pelännyt joutuvani Helvettiin syntisten ajatusteni takia, koska minä todella olin siellä jo. Eikä mikään katumus pelastanut minua. Kotona oli kaikkein hirveintä. Ekun kotona oli melkein yhtä hirveää. Vaeltelin levottomana paikasta toiseen. Lopulta ajattelin mennä takaisin tallille. Minulla oli lupa olla Mayan kanssa. Sen karsinassa en olisi ihan niin yksinäinen. Hyvällä säkällä myös Kei olisi siellä ja löisi minua viimeisimmän tempaukseni johdosta vihdoinkin niin kovaa, että oppisin läksyni.
Sydämeni alkoi hakata kivuliaasti, kun näin Emilian. Veri pakeni pistellen kasvoistani ja minulle tuli ihan järjettömän kylmä. Niin kävi joka kerta, mutta erityisesti nyt kun olin taas ajatellut hänen poikaystäväänsä monta päivää taukoamatta. Pidellyt hänen kättään, vaikka tiesin aivan tarkasti kuinka väärin toimin. Aioin kääntyä pelkurimaisesti ympäri ja kerätä vielä hetken ulkona rohkeutta ennen kuin tervehtisin häntä, mutta enhän minä voinut, kun tajusin ettei kaikki ole ihan kohdallaan. Koska minä olisin muka voinut häipyä, jos kuka tahansa näytti tarvitsevan apua - tarvitsevan minua.
Ensimmäinen ajatukseni oli, että Emilian karu ilme johtui tietenkin siitä mitä olen tehnyt. Hän oli saanut jotenkin selville mitä olin ajatellut, ja sellaiset synnit satuttavat aina ulkopuolisiakin. Kädet täristen ajattelin, että Kei oli varmasti kertonut siitä kädenpitelystä. Ja tietenkin siitä suudelmastakin samalla. Olin aiheuttanut siis toiminnallani riidan, ja sitä myöten tuon ilmeenkin, ja nyt saisin kuulla kunniani. Toivoin todella, että Emilia vaikka löisi minua ja asia olisi ollut sillä päällisin puolin sovitettu. Minun täytyisi lopettaa tämä, minun täytyisi päästä niistä luonnottomista ajatuksista. Minä olen hirveä. Minä olen paha. Minä ansaitsen kaiken pahan, mikä minulle on tapahtuva. Minun pitäisi kuolla. Minun pitäisi kärsiä. Minun oli oikein palaa Helvetissä.
Sitten pudistin päätäni. Olet itsekeskeinen, Chai. Miten kaikki maailmassa voisi aina liittyä sinuun? Miksi sinun toimintasi vaikuttaisi noin vahvasti Emiliaan, kun Kei ei kuitenkaan ollut tehnyt mitään? Kysy nyt hyvä ihminen, onko Emilialla kipuja tai jotain!
"Onks kaikki hyvin?" kysyin, kun en muuta osannut, vaikka Emilialla ei näyttänyt olevan mikään hyvin millään mittapuulla. Hän näytti siltä kuin joku olisi kuollut.
"No miltä näyttää!" hän rähähti, ja minä peruutin säikähtäneenä kaksi nopeaa, pientä askelta.
Mitä minun nyt piti tehdä? Olisipa siinä Emilian tilalla ollut kuka tahansa muu. Jopa Reitaa olisin uskaltanut halata, koska siitä ei olisi seurannut kuin korkeintaan äkäinen ja väkivaltainen tönäisy, joka lennättäisi minut kauas käytävälle. Saisin pelkkiä mustelmia. Mutta kun Emilia, Emilia-raukka pelotti minua nyt sen Kein kädenpitelyn jälkeen Reitaakin enemmän. Jopa sillä hetkellä, säälittävänä ja harjat ympärilleen levinneenä. Minun olisi pakko pyytää joku toinen auttamaan, koska tästä en ikinä itse selviytyisi. Minun pitäisi kerätä ajatukseni ja hakea - hakea Kei auttamaan... Tyttöystäväänsä.
"Khu - eiku K- Kein auto oli tuolla parkkiksella. Haluutko että mä haen sen-"
"Älä jumalauta hae!"
Peruutin silmät selällään vielä lisää ja automaattisesti ojensin kädet torjuvasti eteeni, kämmenet Emiliaa kohti, vaikka hänestä ei tainnut siinä tilassa ollakaan minulle mitään fyysistä uhkaa. Vaikka sietäisin saada selkääni ja vaikka toivoinkin sitä, pelkäsin sitä etukäteen joka kerta ennen kuin se tapahtui. Sitä paitsi jos hän nousisi suoraksi, jos hän todella löisi, en puolustautuisi. En koskaan puolustaudu jos ansaitsen tulevan selkäsaunan. Mutta hän ei suoristautunut. Käteni valahtivat alas.
"Miks?" inahdin hädissäni.
"Koska se jätti mut! Koska mä oon selkeesti joku ihmispaska joka ei kiinnosta ketään!"
Ne sanat eivät sattuneet minun sydämeeni ensimmäisinä, vaan se äänensävy ja hätä. Läpsäisin molemmat kädet päällekkäin suuni eteen. Minua alkoi pyörryttää. Se, mitä olin tehnyt ja ajatellut, tuntui vielä tuhat kertaa hirveämmältä kuin aiemmin kirkossa. Olin taas varma, ettei se ollut itsekeskeisyyttä ja kuvitelmaa, kun ajattelin rikkoneeni jotain Emilian ja Kein välillä. Synti tarttui. Kaikkien pitäisi pysyä kaukana minusta. Minun pitäisi pysyä kaukana kaikista. En minä ollutkaan vain tehnyt pahaa. Minä olen Saatana. Halusin kuolla, kun tunnistin itsessäni pilkahduksen iloa ymmärtäessäni mitä Emilia sanoi. Lopeta! Kei ei ikinä, ikinä valitse sinua Chai, koska se on väärin!
Se viimeinen ajatus sai minut tokenemaan. Pyyhin salaa kyyneleet ja nenäni takkini hihaan. Nostin Emilian kepit lattialta ja kaavin ympäriinsä pirahtaneet harjat laatikkoon. Laatikon työnsin seinää vasten ja nostin suitset ja liinan sen päälle. Ehtisin minä kuolla hetkenkin päästä. Kun käytävä oli tyhjä, puristin Emilian käsivartta tuntematta yhtään mitään muuta kuin puhdasta kuolemanpelkoa. Tiedän että minun olisi kuulunut tuntea myötätuntoa, ja varmasti olisinkin tuntenut, ellen olisi ollut niin kauhuissani ja täynnä itseinhoa.
"Tuu", sanoin lempeästi, samalla salaa mielettömän hätääntyneenä siitä tilanteesta johon itseni seuraavaksi saattaisin. "Tuu, mennään taukotupaan. Et sä ole ihmispaska, älä sano niin, ihmiset välittää susta ai-saw." Koska minä olen, minä olen ihmispaska. Jos sinä sen tietäisit, mitä minulle tekisitkään? "Huilataan hetki ennenku sä hoidat sitä ponia. Tuu nyt." Tuu nyt ja tee tästä minulle niin kauheaa kuin on mahdollista, koska minä ansaitsen kaiken sen, kun en voi edes ajatella muuta kuin itseäni. Tuu, saat valita millä tavalla tapan itseni kun olen saanut sinut ensin taukotuvan sohvalle lämpöiseen. Tuu ja itke kasvot minun kaulaani vasten, niin kaikki on meille molemmille vielä miljoona kertaa hirveämpää, kun sinä saat kuitenkin lopulta tietää mitä minä olen tehnyt sinulle. "Ja jos sä haluat puhua, niin... Eikä meidän oo pakko puhua. Tuu..."
Voi miten minä itseäni vihasinkaan, ja voi miten minä toivoin ja pelkäsin kuolemaa. Aivoni vaihtoivat oikealle vaihteelle ja saatoin tuntea vihdoin sitä myötätuntoakin, jonka olisi pitänyt olla ainoa tunteeni sillä hetkellä.
Unohtaminen, tai siis unohtamisen yrittäminen ei auttanut. Paha olo jäi, vaikka en olisi ajatellut koko Keitä. Ja välillä kun minulla oli mennyt jo niin hyvin. Teki mieli oksentaa koko ajan. Pyörryin maapohjahallille treeneissä, ja Markus oli harmista ja huolesta kalpea. Tein työni niin surkeasti, etten olisi selviytynyt päivistäni, elleivät työkaverini olisi olleet niin taitavia. Iltaisin en ollut kotona, vaan istuin puiston toisella puolella tyhjässä kirkossa, kolmannessa rivissä epämukavalla penkillä. Siellä oli kylmä, eikä mikään rukous parantanut minusta tätä sairautta. Täytyi silti yrittää. En edes pelännyt joutuvani Helvettiin syntisten ajatusteni takia, koska minä todella olin siellä jo. Eikä mikään katumus pelastanut minua. Kotona oli kaikkein hirveintä. Ekun kotona oli melkein yhtä hirveää. Vaeltelin levottomana paikasta toiseen. Lopulta ajattelin mennä takaisin tallille. Minulla oli lupa olla Mayan kanssa. Sen karsinassa en olisi ihan niin yksinäinen. Hyvällä säkällä myös Kei olisi siellä ja löisi minua viimeisimmän tempaukseni johdosta vihdoinkin niin kovaa, että oppisin läksyni.
Sydämeni alkoi hakata kivuliaasti, kun näin Emilian. Veri pakeni pistellen kasvoistani ja minulle tuli ihan järjettömän kylmä. Niin kävi joka kerta, mutta erityisesti nyt kun olin taas ajatellut hänen poikaystäväänsä monta päivää taukoamatta. Pidellyt hänen kättään, vaikka tiesin aivan tarkasti kuinka väärin toimin. Aioin kääntyä pelkurimaisesti ympäri ja kerätä vielä hetken ulkona rohkeutta ennen kuin tervehtisin häntä, mutta enhän minä voinut, kun tajusin ettei kaikki ole ihan kohdallaan. Koska minä olisin muka voinut häipyä, jos kuka tahansa näytti tarvitsevan apua - tarvitsevan minua.
Ensimmäinen ajatukseni oli, että Emilian karu ilme johtui tietenkin siitä mitä olen tehnyt. Hän oli saanut jotenkin selville mitä olin ajatellut, ja sellaiset synnit satuttavat aina ulkopuolisiakin. Kädet täristen ajattelin, että Kei oli varmasti kertonut siitä kädenpitelystä. Ja tietenkin siitä suudelmastakin samalla. Olin aiheuttanut siis toiminnallani riidan, ja sitä myöten tuon ilmeenkin, ja nyt saisin kuulla kunniani. Toivoin todella, että Emilia vaikka löisi minua ja asia olisi ollut sillä päällisin puolin sovitettu. Minun täytyisi lopettaa tämä, minun täytyisi päästä niistä luonnottomista ajatuksista. Minä olen hirveä. Minä olen paha. Minä ansaitsen kaiken pahan, mikä minulle on tapahtuva. Minun pitäisi kuolla. Minun pitäisi kärsiä. Minun oli oikein palaa Helvetissä.
Sitten pudistin päätäni. Olet itsekeskeinen, Chai. Miten kaikki maailmassa voisi aina liittyä sinuun? Miksi sinun toimintasi vaikuttaisi noin vahvasti Emiliaan, kun Kei ei kuitenkaan ollut tehnyt mitään? Kysy nyt hyvä ihminen, onko Emilialla kipuja tai jotain!
"Onks kaikki hyvin?" kysyin, kun en muuta osannut, vaikka Emilialla ei näyttänyt olevan mikään hyvin millään mittapuulla. Hän näytti siltä kuin joku olisi kuollut.
"No miltä näyttää!" hän rähähti, ja minä peruutin säikähtäneenä kaksi nopeaa, pientä askelta.
Mitä minun nyt piti tehdä? Olisipa siinä Emilian tilalla ollut kuka tahansa muu. Jopa Reitaa olisin uskaltanut halata, koska siitä ei olisi seurannut kuin korkeintaan äkäinen ja väkivaltainen tönäisy, joka lennättäisi minut kauas käytävälle. Saisin pelkkiä mustelmia. Mutta kun Emilia, Emilia-raukka pelotti minua nyt sen Kein kädenpitelyn jälkeen Reitaakin enemmän. Jopa sillä hetkellä, säälittävänä ja harjat ympärilleen levinneenä. Minun olisi pakko pyytää joku toinen auttamaan, koska tästä en ikinä itse selviytyisi. Minun pitäisi kerätä ajatukseni ja hakea - hakea Kei auttamaan... Tyttöystäväänsä.
"Khu - eiku K- Kein auto oli tuolla parkkiksella. Haluutko että mä haen sen-"
"Älä jumalauta hae!"
Peruutin silmät selällään vielä lisää ja automaattisesti ojensin kädet torjuvasti eteeni, kämmenet Emiliaa kohti, vaikka hänestä ei tainnut siinä tilassa ollakaan minulle mitään fyysistä uhkaa. Vaikka sietäisin saada selkääni ja vaikka toivoinkin sitä, pelkäsin sitä etukäteen joka kerta ennen kuin se tapahtui. Sitä paitsi jos hän nousisi suoraksi, jos hän todella löisi, en puolustautuisi. En koskaan puolustaudu jos ansaitsen tulevan selkäsaunan. Mutta hän ei suoristautunut. Käteni valahtivat alas.
"Miks?" inahdin hädissäni.
"Koska se jätti mut! Koska mä oon selkeesti joku ihmispaska joka ei kiinnosta ketään!"
Ne sanat eivät sattuneet minun sydämeeni ensimmäisinä, vaan se äänensävy ja hätä. Läpsäisin molemmat kädet päällekkäin suuni eteen. Minua alkoi pyörryttää. Se, mitä olin tehnyt ja ajatellut, tuntui vielä tuhat kertaa hirveämmältä kuin aiemmin kirkossa. Olin taas varma, ettei se ollut itsekeskeisyyttä ja kuvitelmaa, kun ajattelin rikkoneeni jotain Emilian ja Kein välillä. Synti tarttui. Kaikkien pitäisi pysyä kaukana minusta. Minun pitäisi pysyä kaukana kaikista. En minä ollutkaan vain tehnyt pahaa. Minä olen Saatana. Halusin kuolla, kun tunnistin itsessäni pilkahduksen iloa ymmärtäessäni mitä Emilia sanoi. Lopeta! Kei ei ikinä, ikinä valitse sinua Chai, koska se on väärin!
Se viimeinen ajatus sai minut tokenemaan. Pyyhin salaa kyyneleet ja nenäni takkini hihaan. Nostin Emilian kepit lattialta ja kaavin ympäriinsä pirahtaneet harjat laatikkoon. Laatikon työnsin seinää vasten ja nostin suitset ja liinan sen päälle. Ehtisin minä kuolla hetkenkin päästä. Kun käytävä oli tyhjä, puristin Emilian käsivartta tuntematta yhtään mitään muuta kuin puhdasta kuolemanpelkoa. Tiedän että minun olisi kuulunut tuntea myötätuntoa, ja varmasti olisinkin tuntenut, ellen olisi ollut niin kauhuissani ja täynnä itseinhoa.
"Tuu", sanoin lempeästi, samalla salaa mielettömän hätääntyneenä siitä tilanteesta johon itseni seuraavaksi saattaisin. "Tuu, mennään taukotupaan. Et sä ole ihmispaska, älä sano niin, ihmiset välittää susta ai-saw." Koska minä olen, minä olen ihmispaska. Jos sinä sen tietäisit, mitä minulle tekisitkään? "Huilataan hetki ennenku sä hoidat sitä ponia. Tuu nyt." Tuu nyt ja tee tästä minulle niin kauheaa kuin on mahdollista, koska minä ansaitsen kaiken sen, kun en voi edes ajatella muuta kuin itseäni. Tuu, saat valita millä tavalla tapan itseni kun olen saanut sinut ensin taukotuvan sohvalle lämpöiseen. Tuu ja itke kasvot minun kaulaani vasten, niin kaikki on meille molemmille vielä miljoona kertaa hirveämpää, kun sinä saat kuitenkin lopulta tietää mitä minä olen tehnyt sinulle. "Ja jos sä haluat puhua, niin... Eikä meidän oo pakko puhua. Tuu..."
Voi miten minä itseäni vihasinkaan, ja voi miten minä toivoin ja pelkäsin kuolemaa. Aivoni vaihtoivat oikealle vaihteelle ja saatoin tuntea vihdoin sitä myötätuntoakin, jonka olisi pitänyt olla ainoa tunteeni sillä hetkellä.
Kommentit
Lähetä kommentti