Chain viimeinen tarina Hukkasuolla.
Minun ensirakkauteni nimi on Keitaro Akiyama. Hän on vieläkin minusta kauniimpi kuin kaikki ikuisesti laajenevan universumin tähdet ja auringot yhteensä. Hän tuoksuu hevoselta, tupakalta, jännitykseltä siltä yhdeltä tietyltä talvi-illalta, jona minä suutelin häntä sekunnin murto-osan verran. Hänellä on sirot sormet ja vaalea iho, kun vertaa minun käsiini. Lukemattomat kerrat olen katsellut, miten hänen sydämenlyöntinsä voi nähdä hänen kaulakorunsa ketjusta, joka lepäsi aina hänen kaulaansa vasten. Samalla olen miettinyt, haaveillut, uneksinut, miltä ne tuntuisivat huuliani vasten. Aina vain harvemmin olen miettinyt, millainen ääni hänestä kuuluisi, jos tekisin hänen kanssaan kaikkea sitä, mistä välillä näin unta. Ja samalla olen rukoillut ja toivonut, että pääsisin sellaisista ajatuksista, unista ja haaveista.
Kun lähdin lomalle tyttöystäväni, elämäni uuden keskipisteen kanssa, olin iloinen ja jännittynyt. Meidän piti hakea Omppu siksi aikaa kesälaitumille. Ekun mielestä oli vielä aikaista päästää hevonen lomalle, mutta juuri sinä päivänä oli lähdettävä. Kun Jittramas Meesang sanoo, että me Meesangit olemme sivistynyttä joukkoa ja näemme maailmaa, niin siinä ei auta vängätä, että minä olen itse asiassa Paithoonbuathong. En pannut lahjaksi saatua lyhyttä lomaa ollenkaan pahakseni, kun olin saanut Ekunkin mukaan! Sehän kestäisi vain pari viikkoa, kuukauden korkeintaan. Rakastin arkeakin. Olisi ihanaa myös palata takaisin kotiin, vaikka elämäni ensimmäinen ulkomaanmatka saikin sydämeni hakkaamaan nopeasti. Liian kauas se kuitenkin suuntautui: ihan toiselle mantereelle. Mutta pian me palaisimme. Ennen kuin koti-ikävä tulisi. Tajusin, että ikävöisin Miniä. Olin huolehtinut siitä oikeastaan koko kevään ja oppinut yhtä ja toista: muunmuassa rakastamaan hevosta. Minun oli silitettävä sen leveää turpaa ja halattava sitä. Lupasin sille tuliaisia. Mistä se tietäisi, vaikka aioinkin ostaa tuliaisiksi porkkanaa, ja ihan lähimarketista. Se ilahtuisi niistä varmasti enemmän kuin postikortista tai jääkaappimagneetista.
Kun matka alkoi auton käynnistymisellä tallipihassa, Ekun oli irroteltava sormeni hänen sormiensa lomasta. Puristin häntä nimittäin kädestä kylmin sormin, hymyilin hermostukseeni ja jännitykseeni, ja haaveilin jo siinä vaiheessa tekemistämme eväsleivistä. Niiden välissä oli juustoa ja kurkkua, ja mehuakin meillä oli. Kahvia ei, koska Ekku sanoi, että hän ei kyllä mitään termoskahvia joisi. Ukin luona sitten saisi kunnollista moneen kertaan ennen kuin matka jatkuisi. Ja ukkia minä taisin eniten innolla ja jännittyneenä odottaakin. En elämäni ensimmäistä ulkomaanmatkaa, en ensimmäistä lentokonelentoani, en edes parin viikon yhteiseloa lomalla -- vaan ukkia. Olin kuullut hänestä niin loputtomasti toinen toistaan hellyyttävämpiä, jännittävämpiä ja rakastettavampia juttuja. Ekku osoitti minulle joka päivä, että olin hänelle tärkeä, ja samaa koetin itsekin osoittaa hänelle. Vain ukista hän taisi puhua rakastavammin kuin minusta. En malttanut odottaa, että tapaisin tämän miehen -- minun rakkaani elämän tärkeimmän miehen. Hänen täytyi olla mahtava.
Kerjäsin Ekulta suukkoja tallin parkkipaikalla ennen kuin käännyimme kohti valtateitä ja seikkailuja. Ne maistuivat appelsiinimehulta, olivat pehmeämpiä kuin hattara ja suloisempia kuin suvi-illat. Jos olisin silloin tiennyt, että en enää palaa kotiin, olisin katsonut vielä kerran taakseni. Olisin katsonut vielä Keitäkin yhden kerran, oikein kunnolla, ihan niin kuin olisin muka voinut hänet kokonaan unohtaa. En olisi ollut niin innokas lähtemään, jos olisin tiennyt paremmin. Mutta en minä tiennyt, en minä ymmärtänyt, joten en milloinkaan sanonut mielessäni hyvästejä Keitaro Akiyamalle, ensirakkaudelleni.
Minun ensirakkauteni nimi on Keitaro Akiyama. Hän on vieläkin minusta kauniimpi kuin kaikki ikuisesti laajenevan universumin tähdet ja auringot yhteensä. Hän tuoksuu hevoselta, tupakalta, jännitykseltä siltä yhdeltä tietyltä talvi-illalta, jona minä suutelin häntä sekunnin murto-osan verran. Hänellä on sirot sormet ja vaalea iho, kun vertaa minun käsiini. Lukemattomat kerrat olen katsellut, miten hänen sydämenlyöntinsä voi nähdä hänen kaulakorunsa ketjusta, joka lepäsi aina hänen kaulaansa vasten. Samalla olen miettinyt, haaveillut, uneksinut, miltä ne tuntuisivat huuliani vasten. Aina vain harvemmin olen miettinyt, millainen ääni hänestä kuuluisi, jos tekisin hänen kanssaan kaikkea sitä, mistä välillä näin unta. Ja samalla olen rukoillut ja toivonut, että pääsisin sellaisista ajatuksista, unista ja haaveista.
Kun lähdin lomalle tyttöystäväni, elämäni uuden keskipisteen kanssa, olin iloinen ja jännittynyt. Meidän piti hakea Omppu siksi aikaa kesälaitumille. Ekun mielestä oli vielä aikaista päästää hevonen lomalle, mutta juuri sinä päivänä oli lähdettävä. Kun Jittramas Meesang sanoo, että me Meesangit olemme sivistynyttä joukkoa ja näemme maailmaa, niin siinä ei auta vängätä, että minä olen itse asiassa Paithoonbuathong. En pannut lahjaksi saatua lyhyttä lomaa ollenkaan pahakseni, kun olin saanut Ekunkin mukaan! Sehän kestäisi vain pari viikkoa, kuukauden korkeintaan. Rakastin arkeakin. Olisi ihanaa myös palata takaisin kotiin, vaikka elämäni ensimmäinen ulkomaanmatka saikin sydämeni hakkaamaan nopeasti. Liian kauas se kuitenkin suuntautui: ihan toiselle mantereelle. Mutta pian me palaisimme. Ennen kuin koti-ikävä tulisi. Tajusin, että ikävöisin Miniä. Olin huolehtinut siitä oikeastaan koko kevään ja oppinut yhtä ja toista: muunmuassa rakastamaan hevosta. Minun oli silitettävä sen leveää turpaa ja halattava sitä. Lupasin sille tuliaisia. Mistä se tietäisi, vaikka aioinkin ostaa tuliaisiksi porkkanaa, ja ihan lähimarketista. Se ilahtuisi niistä varmasti enemmän kuin postikortista tai jääkaappimagneetista.
Kun matka alkoi auton käynnistymisellä tallipihassa, Ekun oli irroteltava sormeni hänen sormiensa lomasta. Puristin häntä nimittäin kädestä kylmin sormin, hymyilin hermostukseeni ja jännitykseeni, ja haaveilin jo siinä vaiheessa tekemistämme eväsleivistä. Niiden välissä oli juustoa ja kurkkua, ja mehuakin meillä oli. Kahvia ei, koska Ekku sanoi, että hän ei kyllä mitään termoskahvia joisi. Ukin luona sitten saisi kunnollista moneen kertaan ennen kuin matka jatkuisi. Ja ukkia minä taisin eniten innolla ja jännittyneenä odottaakin. En elämäni ensimmäistä ulkomaanmatkaa, en ensimmäistä lentokonelentoani, en edes parin viikon yhteiseloa lomalla -- vaan ukkia. Olin kuullut hänestä niin loputtomasti toinen toistaan hellyyttävämpiä, jännittävämpiä ja rakastettavampia juttuja. Ekku osoitti minulle joka päivä, että olin hänelle tärkeä, ja samaa koetin itsekin osoittaa hänelle. Vain ukista hän taisi puhua rakastavammin kuin minusta. En malttanut odottaa, että tapaisin tämän miehen -- minun rakkaani elämän tärkeimmän miehen. Hänen täytyi olla mahtava.
Kerjäsin Ekulta suukkoja tallin parkkipaikalla ennen kuin käännyimme kohti valtateitä ja seikkailuja. Ne maistuivat appelsiinimehulta, olivat pehmeämpiä kuin hattara ja suloisempia kuin suvi-illat. Jos olisin silloin tiennyt, että en enää palaa kotiin, olisin katsonut vielä kerran taakseni. Olisin katsonut vielä Keitäkin yhden kerran, oikein kunnolla, ihan niin kuin olisin muka voinut hänet kokonaan unohtaa. En olisi ollut niin innokas lähtemään, jos olisin tiennyt paremmin. Mutta en minä tiennyt, en minä ymmärtänyt, joten en milloinkaan sanonut mielessäni hyvästejä Keitaro Akiyamalle, ensirakkaudelleni.
Kommentit
Lähetä kommentti