Tein jotain kauheaa hetki sitten. Se tapahtui juuri ennen kuin tulin tähän.
Hän oli taukotuvassa, enkä minä saa olla hänen kanssaan kahdestaan taukotuvassa, mieluiten en ollenkaan samaan aikaan. Silti istuin sohvalle, hänen vierelleen vieläpä. Koska muka olen voinut kävellä pois, kun toisen koko olemus viestii, ettei kaikki ole ihan kunnossa? Hän oli liikkumaton. Nojasi leukaansa nyrkkiinsä ja kyynärpäätään sohvan käsinojaan. Hänen toinen kätensä oli nyrkissä hänen sylissään. En sentään halannut häntä. En sentään silittänyt hänen olkapäätään. Ajattelin kumpaakin. En olisi saanut ajatella. Kyllä minä sen tiedän.
Olen kerran aiemmin yrittänyt lohduttaa häntä, eikä se kai mennyt kauhean hyvin. Siitä ei koskaan puhuttu jälkikäteen. Epäilin, ettei hän pitänyt siitä, miten olin yrittänyt harhauttaa häntä höpöttämällä. Olin siis hiljaa. Kihnutin kengät jaloistani ja asetuin risti-istuntaan kädet sylissäni. Hän nojasi minusta poispäin, enkä kuullut edes hänen hengitystään. Sen sijaan kuulin selvästi sydämenlyöntini. Yritin edes olla hyvä ihminen ja olla ajattelematta sitä, miten polveni paloi ja jäätyi, kun se kosketti häntä. Mutta silti minä ajattelin sitä.
Hän ei vastannut, kun sanoin hänen nimensä, muttei myöskään vastustellut kun poimin hänen nyrkkiin puristetun kätensä hänen sylistään. Silitin sitä. Niin kauan että se aukeni. Niin kauan että hän lopulta kääntyi katsomaan minua, enkä taaskaan osannut tulkita sitä ilmettä mitenkään. Hän saattoi yhtä hyvin vihata minua kuin kaivata minua siihen kuuntelemaan hänen mykkiä huoliaan. Hänen kätensä oli kylmä. Oli typerä päähänpisto viedä se poskelleni. Ja silti vein, ja painoin sitä siihen. Katsoin häntä silmiin, vaikka en olisi saanut, enkä enää ajatellut sekavassa mielessäni pelkkää hänen kätensä lämmittämistä, niin kuin olin muka aluksi ajatellut.
Voi mitä kaikkea siinä olisi voinut tapahtua. Voi mitä kaikkea olisin halunnut siinä tapahtuvan. Päästin hänen kädestään irti kuin sähköiskun saaneena, kun hän liikautti peukaloaan. Jotenkin se havahdutti minut todellisuuteen. Hänhän oli sillä kertaa oikea ihminen, eikä vain minun päiväuneni. Sain ajatella mitä halusin. En tehdä mitä halusin.
Tulin suoraan sieltä tänne. Tulin heti, kun ymmärsin lähteä. Onneksi täällä ei ole ketään muita kuin minä. Ja tietysti sinä, mutta sinä olet kaikkialla. Auta minua, koska vain sinä voit. Aamen.
Hän oli taukotuvassa, enkä minä saa olla hänen kanssaan kahdestaan taukotuvassa, mieluiten en ollenkaan samaan aikaan. Silti istuin sohvalle, hänen vierelleen vieläpä. Koska muka olen voinut kävellä pois, kun toisen koko olemus viestii, ettei kaikki ole ihan kunnossa? Hän oli liikkumaton. Nojasi leukaansa nyrkkiinsä ja kyynärpäätään sohvan käsinojaan. Hänen toinen kätensä oli nyrkissä hänen sylissään. En sentään halannut häntä. En sentään silittänyt hänen olkapäätään. Ajattelin kumpaakin. En olisi saanut ajatella. Kyllä minä sen tiedän.
Olen kerran aiemmin yrittänyt lohduttaa häntä, eikä se kai mennyt kauhean hyvin. Siitä ei koskaan puhuttu jälkikäteen. Epäilin, ettei hän pitänyt siitä, miten olin yrittänyt harhauttaa häntä höpöttämällä. Olin siis hiljaa. Kihnutin kengät jaloistani ja asetuin risti-istuntaan kädet sylissäni. Hän nojasi minusta poispäin, enkä kuullut edes hänen hengitystään. Sen sijaan kuulin selvästi sydämenlyöntini. Yritin edes olla hyvä ihminen ja olla ajattelematta sitä, miten polveni paloi ja jäätyi, kun se kosketti häntä. Mutta silti minä ajattelin sitä.
Hän ei vastannut, kun sanoin hänen nimensä, muttei myöskään vastustellut kun poimin hänen nyrkkiin puristetun kätensä hänen sylistään. Silitin sitä. Niin kauan että se aukeni. Niin kauan että hän lopulta kääntyi katsomaan minua, enkä taaskaan osannut tulkita sitä ilmettä mitenkään. Hän saattoi yhtä hyvin vihata minua kuin kaivata minua siihen kuuntelemaan hänen mykkiä huoliaan. Hänen kätensä oli kylmä. Oli typerä päähänpisto viedä se poskelleni. Ja silti vein, ja painoin sitä siihen. Katsoin häntä silmiin, vaikka en olisi saanut, enkä enää ajatellut sekavassa mielessäni pelkkää hänen kätensä lämmittämistä, niin kuin olin muka aluksi ajatellut.
Voi mitä kaikkea siinä olisi voinut tapahtua. Voi mitä kaikkea olisin halunnut siinä tapahtuvan. Päästin hänen kädestään irti kuin sähköiskun saaneena, kun hän liikautti peukaloaan. Jotenkin se havahdutti minut todellisuuteen. Hänhän oli sillä kertaa oikea ihminen, eikä vain minun päiväuneni. Sain ajatella mitä halusin. En tehdä mitä halusin.
Tulin suoraan sieltä tänne. Tulin heti, kun ymmärsin lähteä. Onneksi täällä ei ole ketään muita kuin minä. Ja tietysti sinä, mutta sinä olet kaikkialla. Auta minua, koska vain sinä voit. Aamen.
Kommentit
Lähetä kommentti