Nitthan Chai Paithoonbuathong kootusti

Tämä on jatkoa Emilian tarinaan Häpeä Prookkiksen päiväkirjassa . Unohtaminen, tai siis unohtamisen yrittäminen ei auttanut. Paha olo jäi, vaikka en olisi ajatellut koko Keitä. Ja välillä kun minulla oli mennyt jo niin hyvin. Teki mieli oksentaa koko ajan. Pyörryin maapohjahallille treeneissä, ja Markus oli harmista ja huolesta kalpea. Tein työni niin surkeasti, etten olisi selviytynyt päivistäni, elleivät työkaverini olisi olleet niin taitavia. Iltaisin en ollut kotona, vaan istuin puiston toisella puolella tyhjässä kirkossa, kolmannessa rivissä epämukavalla penkillä. Siellä oli kylmä, eikä mikään rukous parantanut minusta tätä sairautta. Täytyi silti yrittää. En edes pelännyt joutuvani Helvettiin syntisten ajatusteni takia, koska minä todella olin siellä jo. Eikä mikään katumus pelastanut minua. Kotona oli kaikkein hirveintä. Ekun kotona oli melkein yhtä hirveää. Vaeltelin levottomana paikasta toiseen. Lopulta ajattelin mennä takaisin tallille. Minulla oli lupa olla Mayan kanssa. Sen

Tein jotain kauheaa hetki sitten. Se tapahtui juuri ennen kuin tulin tähän. Hän oli taukotuvassa, enkä minä saa olla hänen kanssaan kahdestaan taukotuvassa, mieluiten en ollenkaan samaan aikaan. Silti istuin sohvalle, hänen vierelleen vieläpä. Koska muka olen voinut kävellä pois, kun toisen koko olemus viestii, ettei kaikki ole ihan kunnossa? Hän oli liikkumaton. Nojasi leukaansa nyrkkiinsä ja kyynärpäätään sohvan käsinojaan. Hänen toinen kätensä oli nyrkissä hänen sylissään. En sentään halannut häntä. En sentään silittänyt hänen olkapäätään. Ajattelin kumpaakin. En olisi saanut ajatella. Kyllä minä sen tiedän. Olen kerran aiemmin yrittänyt lohduttaa häntä, eikä se kai mennyt kauhean hyvin. Siitä ei koskaan puhuttu jälkikäteen. Epäilin, ettei hän pitänyt siitä, miten olin yrittänyt harhauttaa häntä höpöttämällä. Olin siis hiljaa. Kihnutin kengät jaloistani ja asetuin risti-istuntaan kädet sylissäni. Hän nojasi minusta poispäin, enkä kuullut edes hänen hengitystään. Sen si

Apua. Se oli ensimmäinen ajatus, kun Emilia tuli siihen. Toinen ajatus oli, että miksi minä edes säikähdin niin kovasti, että melkein pudotin pitelemäni harjan Mayan jalkoihin. Hitsi vie, olinhan minä pahaa tehnyt, mutta se kesti yhden sekunnin, mutta olin kyllä katunut sitä tuhatkertaisesti. Enkö voisi jo saada anteeksi? "Hei", tervehdin häntä varovasti karsinan kalterien läpi. "Hei", hän vastasi minulle ja hymyili vähän. Vastasin siihen hymyyn. Hän oli aina hymyillyt minulle, vaikka sitten olisin luikkinut parhaillani karkuun. Olisiko epäkohteliasta kääntyä saman tien takaisin Mayan puoleen? Pitäisikö nyt kysyä, että mites se sun jalka? Ei kai sellaista kysytty toiselta ensimmäiseksi? "Mä oon usein nähnyt sut sen Mayan kanssa", hän sanoi minulle sitten ystävällisesti. Vähän niin kuin ujoille lapsille on tapana puhua, jotta he rentoutuisivat. Se oli mukavaa. Tarvitsin sitä. Käteni hakeutui Mayan kaulalle. Se taisi olla ainoa hevonen, jota en pelännyt yhtä

Reita Svart Maanantai: perusteiden on oltava kunnossa, jotta voi edetä Muutoksen nimi oli Ekku. Hänen takiaan minulla oli niin määrätietoinen olo jo tallia kohti kävellessäni. Olin kerta kaikkiaan päättänyt oppia ratsastamaan. Löytäisin varmasti jonkun sopivan opettajan taukotuvasta ja sopivan hevosen tallista. Ihan pian meillä olisi oikeasti yksi yhteinen harrastus, kun olin niin huono katsomaan elokuviakin. Minä en osaa mitään. Oli korkea aika opetella edes jotain. Enää en kyllä välttelisi ratsastamista. Jo taukotuvan ovenraosta näin, että naulakossa oli talvitakki, jonka hupun reunuksissa oli tekoturkista. Eikö Kirstu kuulostanut muutenkin parhaalta vaihtoehdolta vahdiksi, jos kyse oli minusta ja hevosista? Ainakaan hänen kärsivällisyytensä ei loppuisi ikinä. "Hei - voisiksä opettaa mua ratsastaan esim nyt?" kysyin häneltä jo ennen kuin sain oven kokonaan auki. Ja kun se aukesi, toivoin todella, etten olisi kysynyt. Ensinnäkin, sen karvareunuksisen takin vieressä roikk