Nitthan Chai Paithoonbuathong kootusti

Markus Dahlsten, tarinan kertoja Markus kertoo. Jatkoa peliin nimeltä Jatkoa Ompun päikkyyn . Buathong yritti hiipiä huoneeseensa. Harmi vain, että hän on maailman huonoin hiipijä. Kuulin jo sen, miten hän kompastui portaissa rappukäytävässä ja häneltä pääsi tukahtunut "au". Seuraavaksi kuulin miten hän löi koiranmuotoisen avaimenperänsä oveen sovitellessaan avainta lukkoon. Myös se kuului selvästi kun hän sihahti avaimilleen "sssshh!" ihan niin kuin olisi ollut humalassa. Mutta tiesin ettei hän ollut, koska hän kuului saavan takkinsa naulakkoon ensiyrittämällä, ja hän meinasi kaatua vain kohtuullisen määrän kertoja yrittäessään päästä kengistään. Ja se käytävällä hiipiminenkin oli aika äänekästä. En käsitä, miten Chai pärjää töissä, kun on välilä niin kömpelö... Siis kummassakaan työssä... "Buathong!" kutsuin häntä. Huoneeni ovi oli reilusti raollaan, ja kuulin miten hän huokaisi. "Khun?" hän vastasi, ja hänen äänensävynsä oli ihan tavallise

Chain pikkusisko Yen Meesang "Jittramas", Markus huudahti muka yllättyneenä, oikein siniset silmät hehkuen. Hän oli oppinut tekemään täydellisen wain, ja osoitti sen äidilleni niin kuin olisi äitini ihka-aito mutta hyvin kalpea thailapsi. Minun teki mieli pyöräyttää silmiäni, mutta puristin vain Yeniä itseäni vasten ja varoin huokaisemasta turhautuneesti."Markus!" äiti huudahti aidosti yhtä ilahtuneena, kuin mitä Markus ainakin esitti olevansa. Sen sijaan että hän olisi vastannut Markuksen waihin niin kuin kai olisi kuulunut, hän halasi tätä nuorta miestä, joka nyt ilmeisesti oli ylennetty kämppiksestä isoveljekseni. En tiennyt olinko mustasukkainen äidistä vai Markuksesta, mutta ehdottomasti jommasta kummasta tai molemmista. "Kuinka monta kertaa mä olenkaan sulle sanonut että sä voit sanoa mua Fahiksi", äiti kujersi Markukselle kuin lapselle ja hymyili niin että hänellä näytti olevan tähtiä silmissään. Markus nauroi ja huitaisi kädellään. Sillä tavall

Ruska Svart Satuin olemaan pihalla, kun vihreä farmari pysäköitiin Hukkasuon parkkipaikalle. Kun näin Ruskan silmien kurkistelevan auton takalasista, laskeuduin jo valmiiksi toisen polveni varaan märkään maahan. Reitan ilme oli synkkä, kun Ruska juoksi heti auton turvavöistä vapauduttuaan syliini ja alkoi jo puolimatkasta eteenpäin kertoa miten oli kirjoittanut iskän kanssa joulupukille. Se synkkeni entisestään, kun Ruska päätti kertomuksensa suoraan korvaani ennen kuin irrotti kuristusotteen kaulastani. Hän työnsi pipoaan taaksepäin ja odotti pusua otsaan niin kuin aina, mutta en halunnut mustaa silmää tai mitään. En varsinkaan niin lähellä sitä päivää, kun äiti tulisi käymään. Olin ihan satavarma, että Maija ei muutenkaan saisi tuoda tytärtään enää vähään aikaan jalkapalloharjoituksiin tämän jälkeen. "Päivää", Reita sanoi minulle kaikesta huolimatta päästyään meidän luoksemme. Viileästi, mutta sanoi sentään. Kädet syvällä mustan toppatakin taskuissa. Se näytti oudolta,

Ensikohtaaminen Ekun kanssa tapahtui roolipelissä . Siinä olivat mukana Chai, Ekku ja Kirstu. Tämä tarina tapahtui sen jälkeen. Sunnuntai oli kirkkopäivä. En mennyt kirkkoon orjallisesti joka sunnuntai. Jos nukuin pommiin, elämäni ei mennyt sekaisin. Joskus ei edes huvittanut mennä, ja silloin jäin kotiin. Yleensä kuitenkin menin, niin kuin tänä sunnuntaina. Sen jälkeen vaihdoin vaatteet ja siirryin harrastusteni pariin: sillä kertaa tallille enkä hallille, koska Markus ei ollut vieläkään suorittanut ylösnousemusta sängystään. Minulla sen sijaan oli hyvä ja virkeä olo, niin kuin aina sunnuntai-iltaisin. Ekku, piirtänyt Ekku Suurin piirtein kaikki olivat tallilla kun tulin. Sinne oli saapunut taas vaikka keitä uusia. Olin kuullut juttuja jostain amerikkalaispojasta, jolla oli yllättäen brittiläinen sukunimi, mutta en ollut vielä tavannut häntä ja päässyt esittämään kysymyksiä aiheesta. Ja tämä hahmo, jonka ympärille kaikki olivat kiinnostuneena kerääntyneet, oli Ekku

Jotenkin minä taannuin lapsen tasolle Kirstun seurassa. Hänhän kohteli minua alun perinkin niin kuin lasta: huolehti minusta ja keksi tekemistä. Hän kysyi oliko minulla varmasti lämmin, kun pidin hänelle seuraa hänen juoksuttaessaan villihevostaan. Piti vielä kättään pipollaan sen näköisenä, että olisi vetänyt sen päästään ja puettanut sen minulle, jos minun todella olisi ollut kylmä. Hän piti huolta, että sain mehua taukotuvassa ennen kuin se loppui, ja että minullekin riitti keksipaketista niitä vaaleita ainoita hyviä keksejä, joita kaikki söivät mieluiten. Hän pyyhkäisi täysin luonnollisella liikkeellä olemattomat roskat vaatteistani ja muisti aina nykiä takinkaulukseni ylös kun menimme ulos. Tarpeeksi monta kertaa niin tehtyään hän uskalsi silittää poskeani kämmenselällään. Ensin tosin nopeasti ja varovasti, ihan kahdella sormella, seuraten tarkasti mitä siitä ajattelisin. Ja minä tietenkin rakastin sitä, että joku hoiti minua. Pian kerjäsin rapsutuksia häneltä niin kuin Crimikselt