"Istu", Max sanoi minulle ties monettako kertaa. Taas sen sanan kuullessani valahdin mahdollisimman rennoksi hänen vierelleen taukotuvan sohvalle enkä enää tehnyt käsilläni varjokuvia vastakkaiselle seinälle kissan pyydystettäväksi. Max oli jo sata vuotta sitten sanonut käyvänsä ihan äkkiä Facebookissa ja lähtevänsä sitten kävelemään kotiinsa, niin että saisin vähäksi matkaa seuraa. Mutta kun se kesti ja kesti. Ja hänen poskessaan oli joku roska. Joka ei ollut ripsi. Eikä likaa. Ehkä jokin hänen huivistaan tarttunut nöyhtä?
"Chai mitä sä nyt taas teet? Istu, oikeesti", Max komensi taas kun olin pyyhkäisemäisilläni roskan pois.
Huokaisin. Huokaisin toisen kerran, teatraalisemmin. Taivutin niskaani niin että saatoin lepuuttaa päätäni sohvan selkänojalla. Valuin tahallani niin kallelleni, että saatoin pitää päätäni Maxin olkapäällä ja huokaista vielä. Toivottavasti sydäntäsärkevästi.
"Hei - lopeta - onks sun ADHD jo muute diagnosoitu - mä oon melkein valmis", hän sanoi ja työnsi minut otsasta kauemmas.
"No hyvä!"
"Haluutsä tehdä jotain vielä illalla?"
"Voidaanks mennä maa-"
"-jos sä sanot maapohjahallille, I swear to God-"
"-pohjahallille potkiin palloo?"
"Ei. Jotain muuta. Miksköhän mä edes toivoin et sä sanoisit vaikka maastoon?"
Halusin ulos, mutta tiesin Maxin valittavan että siellä oli kylmä. Sitten hän ehdottaisi että käytäisiin vaikka kaupoissa, ja minulla ei olisi oikeastaan rahaa tuhlattavaksi. En kerta kaikkiaan keksinyt mitään tekemistä, johon ei liittynyt palloa ja maapohjahallia. Tai palloa ja yläasteen liikuntasalia. Paitsi jääpallon, mutta kun vielä ei ollut luistelujäitä.
"En mä oikeestaan osaa muuta... Kun ei talvella voi pelata pesistä..."
"Opeta mulle vaikka koreaa", Max ehdotti väsyneen näköisenä.
"Muuten kyl mut mä en puhu kirjaimellisesti yhtään sanaa koreaa", kerroin hänelle ja nyin häntä hihasta saadakseni hänet nousemaan. "Mut mä osaan ainaki neljä tai viis sanaa japania..."
"Puhutpa... Sä sanot usein esmes jotain et mai pen rai..."
"Se ei oo koreaa."
"Mitäs..."
"Se on - yhtä toista kieltä - Max mennään pliis."
"Joo mennään", Max sanoi veltosti, "heti kun mä tiedän mitä kieltä se on."
Epäröin hetken. Kertoisinko? Max tiesi jo muutenkin kaikenlaista mitä en oikeastaan halunnut kenenkään tietävän. Eikä ollut ainakaan vielä edes härnännyt minua.
"Thain kieltä", sanoin hänelle hermostuneena ja odotin reaktiota.
Se saikin Maxin nopeasti hereille. Se sai aina kaikki hereille. Hänen äsken uneliaat silmänsä kohdistivat katseensa suoraan minuun. Kaduin heti että olin sanonut hänelle yhtään mitään. Olin kyllä kuullut varsinkin nuorempana vaikka kuinka monta variaatiota lauseesta "sun äitis on postimyyntivaimo", mutta joka kerta se oli yhtä kauheaa kun en tiennyt mitä vastata. Sitä paitsi olin ollut kaikkien mielestä kiinnostava korealaisena, koska Koreasta tuli kaikkea jännää ja korealaiset olivat uusin muotivillitys. Thaimaassa ei kuitenkaan tainnut olla mitään positiivista tai kiinnostavaa. En myöskään ollut ilmeisesti tarpeeksi mielenkiintoinen espoolaisena, koska kaikki olivat päättäneet mieltää minut korealaiseksi. Olisinko muka kiinnostava jos olisin kaikkien mielestä yhtäkkiä thai? Eikä silläkään ollut niin väliä - kyllä minä yksin pärjäisin jos kukaan ei enää haluaisi jutella minulle - mutta kun äiti ei kyllä ole mikään Jarin thaivaimo. Olisi pitänyt olla taas hiljaa ja kävellä vaikka yksin kotiin.
"Thain? Chai eks sä muuttanukkaa tänne Koreasta?"
"En kun Espoosta", vastasin hänelle ja keskityin nyppimään sulkeutuneena kynsiäni.
"Eikun kyllä sä tiiät! Eiks sun äiti ookkaa korealainen? Chai? Huhuu?"
"Ei kun.. Thai..."
"Keitaro on sanonu about kaikille että sä oot korealainen", Max sanoi ja kuulosti huvittuneelta. Eikö hän aikonutkaan sanoa mitään thaivaimoista? Oliko koko jutun kiinnostavin osuus sittenkin se, että Kei aina luuli minua, tai ainakin äitiä korealaiseksi?
"Joo - mut mä oon suoma - joo mä oon huomannu..."
"Oot huomannu? Eks sä ajatellu sit korjata sen käsitystä? Vai aioksä esittää korealaista ikuisesti? Minkä ihmeen takia?"
"Sanoisiksä sit julkisesti että..?"
"No en mä ainakaan tahallani antaisi ymmärtää et mä oon korealainen jos mä en oikeasti oo!"
Hän ei tuntunut toruvan minua, mutta ei myöskään ymmärtävän miksen halunnut korjata Kein käsitystä. Maxille tuntui olevan ihan sama vaikka olisin ollut marsilainen. Hän vain pyöritti kaulahuivia kaulaansa sen näköisenä kuin olisimme puhuneet vaikka jalkapallosta tai muusta ihan normaalista. Heitti piponi minua kohti niin kuin olisin kiinnostava korealainen, ja tyrskähti sitten itsekseen ilmeisesti ajatellessaan jotain huvittavaa.
"Odotapa vaan miten Reita vielä härnää tästä Keitä. Reita aina sanoo että kaikki aasialaiset näyttää samalta, ja Kei hokee ettei tosiaan näytä", Max nauroi.
"Arvaa mitä muuten se Reita sano Keille täs yks päivä!" sanoin hetken kuluttua Maxille melkein nauraen etukäteen muistolle jonka aioin kertoa.
"No?"
"Että eikö Chai oo aika musta korealaiseksi. Ja sit Kei sanoi siihen että onko sulla joku aasialaisten värikartta vai. Kei varmaan loukkaantui oikeesti kun sitte se sanoi Reitaa rantahurriksi..."
Max purskahti nauruun ja asia oli sillä selvä. Max tiesi että äiti oli thai, mutta halusi silti kävellä kotiin samaa matkaa.
"No millasta siellä sit oli asua?" Max vielä kysyi kun kävelimme jo parkkipaikan poikki.
"Ai Thaimaassa? Max en mä oo-"
"Ei kun Espoossa tietenkin! Daa. Mihnäpäin sä asuit? Mun yksiä sukulaisia asuu ainaki Leppävaaras."
"Sä oot kyllä ihana."
"Hyi ei tollasia. Kaikki te ootta homoja..."
"Aasialaiset?"
"Espoolaiset. Mitä sä nyt jankutat siitä Aasiasta aina vaan? Onneks sä et oo sentään vantaalainen. Ootsä nähny sen Mufasan ja Simban Vantaa-meemin?"
"Chai mitä sä nyt taas teet? Istu, oikeesti", Max komensi taas kun olin pyyhkäisemäisilläni roskan pois.
Huokaisin. Huokaisin toisen kerran, teatraalisemmin. Taivutin niskaani niin että saatoin lepuuttaa päätäni sohvan selkänojalla. Valuin tahallani niin kallelleni, että saatoin pitää päätäni Maxin olkapäällä ja huokaista vielä. Toivottavasti sydäntäsärkevästi.
"Hei - lopeta - onks sun ADHD jo muute diagnosoitu - mä oon melkein valmis", hän sanoi ja työnsi minut otsasta kauemmas.
"No hyvä!"
"Haluutsä tehdä jotain vielä illalla?"
"Voidaanks mennä maa-"
"-jos sä sanot maapohjahallille, I swear to God-"
"-pohjahallille potkiin palloo?"
"Ei. Jotain muuta. Miksköhän mä edes toivoin et sä sanoisit vaikka maastoon?"
Halusin ulos, mutta tiesin Maxin valittavan että siellä oli kylmä. Sitten hän ehdottaisi että käytäisiin vaikka kaupoissa, ja minulla ei olisi oikeastaan rahaa tuhlattavaksi. En kerta kaikkiaan keksinyt mitään tekemistä, johon ei liittynyt palloa ja maapohjahallia. Tai palloa ja yläasteen liikuntasalia. Paitsi jääpallon, mutta kun vielä ei ollut luistelujäitä.
"En mä oikeestaan osaa muuta... Kun ei talvella voi pelata pesistä..."
"Opeta mulle vaikka koreaa", Max ehdotti väsyneen näköisenä.
"Muuten kyl mut mä en puhu kirjaimellisesti yhtään sanaa koreaa", kerroin hänelle ja nyin häntä hihasta saadakseni hänet nousemaan. "Mut mä osaan ainaki neljä tai viis sanaa japania..."
"Puhutpa... Sä sanot usein esmes jotain et mai pen rai..."
"Se ei oo koreaa."
"Mitäs..."
"Se on - yhtä toista kieltä - Max mennään pliis."
"Joo mennään", Max sanoi veltosti, "heti kun mä tiedän mitä kieltä se on."
Epäröin hetken. Kertoisinko? Max tiesi jo muutenkin kaikenlaista mitä en oikeastaan halunnut kenenkään tietävän. Eikä ollut ainakaan vielä edes härnännyt minua.
"Thain kieltä", sanoin hänelle hermostuneena ja odotin reaktiota.
Se saikin Maxin nopeasti hereille. Se sai aina kaikki hereille. Hänen äsken uneliaat silmänsä kohdistivat katseensa suoraan minuun. Kaduin heti että olin sanonut hänelle yhtään mitään. Olin kyllä kuullut varsinkin nuorempana vaikka kuinka monta variaatiota lauseesta "sun äitis on postimyyntivaimo", mutta joka kerta se oli yhtä kauheaa kun en tiennyt mitä vastata. Sitä paitsi olin ollut kaikkien mielestä kiinnostava korealaisena, koska Koreasta tuli kaikkea jännää ja korealaiset olivat uusin muotivillitys. Thaimaassa ei kuitenkaan tainnut olla mitään positiivista tai kiinnostavaa. En myöskään ollut ilmeisesti tarpeeksi mielenkiintoinen espoolaisena, koska kaikki olivat päättäneet mieltää minut korealaiseksi. Olisinko muka kiinnostava jos olisin kaikkien mielestä yhtäkkiä thai? Eikä silläkään ollut niin väliä - kyllä minä yksin pärjäisin jos kukaan ei enää haluaisi jutella minulle - mutta kun äiti ei kyllä ole mikään Jarin thaivaimo. Olisi pitänyt olla taas hiljaa ja kävellä vaikka yksin kotiin.
"Thain? Chai eks sä muuttanukkaa tänne Koreasta?"
"En kun Espoosta", vastasin hänelle ja keskityin nyppimään sulkeutuneena kynsiäni.
"Eikun kyllä sä tiiät! Eiks sun äiti ookkaa korealainen? Chai? Huhuu?"
"Ei kun.. Thai..."
"Keitaro on sanonu about kaikille että sä oot korealainen", Max sanoi ja kuulosti huvittuneelta. Eikö hän aikonutkaan sanoa mitään thaivaimoista? Oliko koko jutun kiinnostavin osuus sittenkin se, että Kei aina luuli minua, tai ainakin äitiä korealaiseksi?
"Joo - mut mä oon suoma - joo mä oon huomannu..."
"Oot huomannu? Eks sä ajatellu sit korjata sen käsitystä? Vai aioksä esittää korealaista ikuisesti? Minkä ihmeen takia?"
"Sanoisiksä sit julkisesti että..?"
"No en mä ainakaan tahallani antaisi ymmärtää et mä oon korealainen jos mä en oikeasti oo!"
Hän ei tuntunut toruvan minua, mutta ei myöskään ymmärtävän miksen halunnut korjata Kein käsitystä. Maxille tuntui olevan ihan sama vaikka olisin ollut marsilainen. Hän vain pyöritti kaulahuivia kaulaansa sen näköisenä kuin olisimme puhuneet vaikka jalkapallosta tai muusta ihan normaalista. Heitti piponi minua kohti niin kuin olisin kiinnostava korealainen, ja tyrskähti sitten itsekseen ilmeisesti ajatellessaan jotain huvittavaa.
"Odotapa vaan miten Reita vielä härnää tästä Keitä. Reita aina sanoo että kaikki aasialaiset näyttää samalta, ja Kei hokee ettei tosiaan näytä", Max nauroi.
"Arvaa mitä muuten se Reita sano Keille täs yks päivä!" sanoin hetken kuluttua Maxille melkein nauraen etukäteen muistolle jonka aioin kertoa.
"No?"
"Että eikö Chai oo aika musta korealaiseksi. Ja sit Kei sanoi siihen että onko sulla joku aasialaisten värikartta vai. Kei varmaan loukkaantui oikeesti kun sitte se sanoi Reitaa rantahurriksi..."
Max purskahti nauruun ja asia oli sillä selvä. Max tiesi että äiti oli thai, mutta halusi silti kävellä kotiin samaa matkaa.
 |
| Max ja Chai |
"Ai Thaimaassa? Max en mä oo-"
"Ei kun Espoossa tietenkin! Daa. Mihnäpäin sä asuit? Mun yksiä sukulaisia asuu ainaki Leppävaaras."
"Sä oot kyllä ihana."
"Hyi ei tollasia. Kaikki te ootta homoja..."
"Aasialaiset?"
"Espoolaiset. Mitä sä nyt jankutat siitä Aasiasta aina vaan? Onneks sä et oo sentään vantaalainen. Ootsä nähny sen Mufasan ja Simban Vantaa-meemin?"
Kommentit
Lähetä kommentti