Ensin oli tarina Herra Andrei Dorokhov, ja se millä tavalla hänen neuvojaan ei ainakaan kuulu noudattaa.
Sitten oli Kein vastatarina Chai.
Sitten tuli tämä.
Minulla oli ollut jo kauan suunnattomia vaikeuksia katsoa Keitä silmiin, mutta kun hän sen kamalan
tekoni jälkeen väänsi käteni pois kasvoiltani niin että ranteisiin sattui, en uskaltanut tehdä mitään muuta. Olin ihan varma, että seuraavaksi Kei päästäisi irti ranteestani, puristaisi kätensä nyrkkiin ja löisi minua niin että hänen kallis sormuksensa jättäisi vekin leukaani. Ja minä en estäisi häntä. Sietäisinkin saada pari kertaa nyrkistä. Olin niin pahoillani...
Sitten hän purikin taas huultaan juuri sillä tavalla joka oli tehdä minut hulluksi ja toi kasvonsa lähelleni. Suljin silmäni. Tunsin hänen hengityksensä kasvoillani, ja se poltti minua. Olin kuolla siihen.
"Mitä nyt tapahtuu?"
Silmäni räpsähtivät auki. Kei katsoi minua edelleen. Hänen kysymyksensä oli kireä ja tukahtunut. En osannut vastata. Mistä minä olisin tiennyt? Jos se olisi ollut vain minusta kiinni, olisin vääntänyt käteni vapaaksi, vetänyt hänet takin rintamuksesta lähemmäs ja unohtanut kaikki periaatteeni. Se kuitenkaan tuskin sopisi hänelle. Minä ja löyhä moraalini. Pudistin päätäni. Olisin halunnut olla kunnon ihminen. Olin luullut olevani kunnon ihminen. Kei päästi irti käsistäni. Peräännyin kunnes selkäni osui seinään.
"Anna mulle anteeksi", pyysin. Vaikka sanoin sen niin nöyrästi kuin osasin, se ei millään riittänyt kertomaan, etten ollut suunnitellut tällaista.
"Mä oon yrittänyt pysyä kaukana - mä tiedän kyllä että sä et - Kei- Halloween-bileissä - mä en tiedä mitä mä teen jos sä vihaat mua -"
Lopetin kesken toivottoman selitysyritykseni. Mitä sellaista olisin muka voinut sanoa tai tehdä, että se olisi pyyhkinyt kaiken pahan pois? Sitä paitsi halusin tehdä sen uudelleen. Tekisin sen uudelleen. Minun pitäisi häipyä Hukkasuosta lopullisesti. Voi Kei. Olisitpa sittenkin lyönyt minua. Suljin toivottomana silmäni.
Sitten oli Kein vastatarina Chai.
Sitten tuli tämä.
Minulla oli ollut jo kauan suunnattomia vaikeuksia katsoa Keitä silmiin, mutta kun hän sen kamalan
tekoni jälkeen väänsi käteni pois kasvoiltani niin että ranteisiin sattui, en uskaltanut tehdä mitään muuta. Olin ihan varma, että seuraavaksi Kei päästäisi irti ranteestani, puristaisi kätensä nyrkkiin ja löisi minua niin että hänen kallis sormuksensa jättäisi vekin leukaani. Ja minä en estäisi häntä. Sietäisinkin saada pari kertaa nyrkistä. Olin niin pahoillani...
Sitten hän purikin taas huultaan juuri sillä tavalla joka oli tehdä minut hulluksi ja toi kasvonsa lähelleni. Suljin silmäni. Tunsin hänen hengityksensä kasvoillani, ja se poltti minua. Olin kuolla siihen.
"Mitä nyt tapahtuu?"
Silmäni räpsähtivät auki. Kei katsoi minua edelleen. Hänen kysymyksensä oli kireä ja tukahtunut. En osannut vastata. Mistä minä olisin tiennyt? Jos se olisi ollut vain minusta kiinni, olisin vääntänyt käteni vapaaksi, vetänyt hänet takin rintamuksesta lähemmäs ja unohtanut kaikki periaatteeni. Se kuitenkaan tuskin sopisi hänelle. Minä ja löyhä moraalini. Pudistin päätäni. Olisin halunnut olla kunnon ihminen. Olin luullut olevani kunnon ihminen. Kei päästi irti käsistäni. Peräännyin kunnes selkäni osui seinään.
"Anna mulle anteeksi", pyysin. Vaikka sanoin sen niin nöyrästi kuin osasin, se ei millään riittänyt kertomaan, etten ollut suunnitellut tällaista.
"Mä oon yrittänyt pysyä kaukana - mä tiedän kyllä että sä et - Kei- Halloween-bileissä - mä en tiedä mitä mä teen jos sä vihaat mua -"
Lopetin kesken toivottoman selitysyritykseni. Mitä sellaista olisin muka voinut sanoa tai tehdä, että se olisi pyyhkinyt kaiken pahan pois? Sitä paitsi halusin tehdä sen uudelleen. Tekisin sen uudelleen. Minun pitäisi häipyä Hukkasuosta lopullisesti. Voi Kei. Olisitpa sittenkin lyönyt minua. Suljin toivottomana silmäni.
Kommentit
Lähetä kommentti