Se tuntuu siltä kuin leikkisi kotia Australiassa ja ottaisi kiinni sisiliskonnäköisiä olentoja kuivalta takapihalta näyttääkseen niitä toiselle. Siltä, että opettelee keittämään kahvia, vaikka eläessään ei ole sitä juonut, jotta voisi herättää toisen sanomalla, että kahvi on valmista. Se tuntuu sydämessä tavallaan vähän samalla tavalla kutittavalta, kuin voin syöminen tuntuu kielen reunoilla, kun Ekku silittää minun hiuksiani. Joskus se tuntuu siltä, ettei kestä enää: esimerkiksi silloin, kun minun Ekullani on hiukset korkealla nutturalla ja hän hymyilee minulle sitä tiettyä huultaan pureskellen hymyileväänsä hymyä.
Ja jos rakastaa kahta tyttöä, joista toinen jäi Espooseen, se tuntuu itkettävältä ja kuluttavalta aina välillä.
"Äiti soitti Skypellä", ilmoitin yhtenä iltana tultuani makuuhuoneesta Skypen ääreltä.
"No miten äiti?" Ekku kysyi sohvalta. Rojahdin hänen vierelleen, painoin kasvot hänen kaulaansa vasten ja nurisin. "Chai?" Ekku kysyi ja laski kahvikuppinsa sohvan käsinojalle.
"Mä haluun kotiin."
"Miksi?"
"Ai nong-saw oli Skypessä kans ja mulla on liian kova ikävä sitä ja kaikkee..."
"Siis Yen? Kuule. Kohtahan me jo joudutaan lähtee takasin."
"Niin ja sekin on kauheaa. Mä en halua takasin niihin samoihin kuvioihin.
Ekku katsoi minua pitkään ja keskittyneenä ennen kuin sanoi mitään. Hän oikein nojautui poispäin minusta voidakseen katsoa kasvojani.
"Mä luulin että meillä oli kaikki ihan hyvin", hän sanoi sitten.
"Niin olikin!" vakuutin saman tien ja aloin suukotella Ekun poskia. "Niin onkin, älä nyt vaan luule että mä tarkotin sua."
"Mikä siellä sitten hiertää?"
"Kaikki muu. Tai no ei Markus... Mä en halua olla ikuisesti tarjoilija. Ja sitä paitsi kun mä sain etäisyyttä siihen kaikkeen... Muistakko mitä mä kerroin siitä mitä mä syksyllä tein? Semmonen mä en oo, ja musta tuntuu että mulla meni siellä vaan koko ajan joka tavalla huonommin."
"No ei me nyt tänne ainakaan voida jäädä", Ekku sanoi hymyillen ja silitti ohimoitani.
Ja aloin havainnoida, että juuri tältä rakkaus tuntuu. Voisipa sitä säilöä pulloihin ja käyttää aina, kun on hirvein mahdollinen olo, koska se oikeasti parantaa kaikki vaivat, koti-ikävänkin.
"Mitä sä hymyilet", Ekku kysyi, ja hymyili itsekin.
"Sä sanoit että me", kerroin tyytyväisenä, "ettei me voida tänne jäädä."
"Nii. Meidän pitää nyt keksiä, mitä me halutaan", Ekku sanoi me-sanaa painottaen. Hän yritti tavoitella kahviaan sohvan käsinojalta, mutta estin häntä.
"Tuu, mennään seikkailuun."
"Taasko, Chai?"
"Niinku sanoit, me ei voida jäädä tänne. Mutta mä en lähde ennenku näen kengurun. Siispä, seikkaile mun kaa!"
"Eikö me nyt voida vaan seikkailla tonne sänkyyn?"
"Oi kyllä sekin käy!"
En tosiaankaan ajatellut enää sinä iltana pikkusiskoani, toista rakastamaani tyttöä, joka asui Espoossa. Me olimme täällä pitämässä hauskaa, ja sitten me palaisimme, ja me keksisimme, mitä me haluamme. Ekulla oli hiukset korkealla nutturalla, ja hän hymyili minulle sitä viekasta hymyä, jossa hän puree aina huultaan, ja rakkaus tuntui hurjalta vatsanpohjassa, niin kuin maailman nopein ja kiemuraisin vuoristorata.
Ja jos rakastaa kahta tyttöä, joista toinen jäi Espooseen, se tuntuu itkettävältä ja kuluttavalta aina välillä.
"Äiti soitti Skypellä", ilmoitin yhtenä iltana tultuani makuuhuoneesta Skypen ääreltä.
"No miten äiti?" Ekku kysyi sohvalta. Rojahdin hänen vierelleen, painoin kasvot hänen kaulaansa vasten ja nurisin. "Chai?" Ekku kysyi ja laski kahvikuppinsa sohvan käsinojalle.
"Mä haluun kotiin."
"Miksi?"
"Ai nong-saw oli Skypessä kans ja mulla on liian kova ikävä sitä ja kaikkee..."
"Siis Yen? Kuule. Kohtahan me jo joudutaan lähtee takasin."
"Niin ja sekin on kauheaa. Mä en halua takasin niihin samoihin kuvioihin.
Ekku katsoi minua pitkään ja keskittyneenä ennen kuin sanoi mitään. Hän oikein nojautui poispäin minusta voidakseen katsoa kasvojani.
"Mä luulin että meillä oli kaikki ihan hyvin", hän sanoi sitten.
"Niin olikin!" vakuutin saman tien ja aloin suukotella Ekun poskia. "Niin onkin, älä nyt vaan luule että mä tarkotin sua."
"Mikä siellä sitten hiertää?"
"Kaikki muu. Tai no ei Markus... Mä en halua olla ikuisesti tarjoilija. Ja sitä paitsi kun mä sain etäisyyttä siihen kaikkeen... Muistakko mitä mä kerroin siitä mitä mä syksyllä tein? Semmonen mä en oo, ja musta tuntuu että mulla meni siellä vaan koko ajan joka tavalla huonommin."
"No ei me nyt tänne ainakaan voida jäädä", Ekku sanoi hymyillen ja silitti ohimoitani.
Ja aloin havainnoida, että juuri tältä rakkaus tuntuu. Voisipa sitä säilöä pulloihin ja käyttää aina, kun on hirvein mahdollinen olo, koska se oikeasti parantaa kaikki vaivat, koti-ikävänkin.
"Mitä sä hymyilet", Ekku kysyi, ja hymyili itsekin.
"Sä sanoit että me", kerroin tyytyväisenä, "ettei me voida tänne jäädä."
"Nii. Meidän pitää nyt keksiä, mitä me halutaan", Ekku sanoi me-sanaa painottaen. Hän yritti tavoitella kahviaan sohvan käsinojalta, mutta estin häntä.
 |
| Chai ja Ekku |
"Tuu, mennään seikkailuun."
"Taasko, Chai?"
"Niinku sanoit, me ei voida jäädä tänne. Mutta mä en lähde ennenku näen kengurun. Siispä, seikkaile mun kaa!"
"Eikö me nyt voida vaan seikkailla tonne sänkyyn?"
"Oi kyllä sekin käy!"
En tosiaankaan ajatellut enää sinä iltana pikkusiskoani, toista rakastamaani tyttöä, joka asui Espoossa. Me olimme täällä pitämässä hauskaa, ja sitten me palaisimme, ja me keksisimme, mitä me haluamme. Ekulla oli hiukset korkealla nutturalla, ja hän hymyili minulle sitä viekasta hymyä, jossa hän puree aina huultaan, ja rakkaus tuntui hurjalta vatsanpohjassa, niin kuin maailman nopein ja kiemuraisin vuoristorata.
Kommentit
Lähetä kommentti