Minulla oli vapaa iltapäivä, joten missä muualla olisin ollut kuin Hukkasuossa? Minulla olisi tietenkin ollut ihan tarpeeksi syitä pysyä sieltä poissa, mutta toisaalta ajattelin, että minulla oli myös oikeus olla siellä. Olin varma, että Kei tietäisi Halloween-illan takia hyvin tarkasti, mitä pääni sisällä oli meneillään. Sillä ei kuitenkaan ollut minulle väliä nyt enää, kun tiesin jo itse mitä päässäni tapahtui. Sainhan minä ajatella mitä halusin, kunhan kiertäisin Kein kaukaa. Siis tämän Emilian takia. Jos en olisi tiennyt Emiliasta, asia olisi ollut ihan toinen. Olin jo monta päivää sitten selvittänyt ajatukseni itselleni, ja jos Emiliaa ei olisi ollut, olisin jo ajat sitten etsinyt Kein käsiini ja sanonut miten asiat ovat. Toivottavasti Kei olisi ollut minulle kiltti ja sanonut nätisti, että itse asiassa hän haluaa vaimon ja lapsia. Sitten olisin hetken voivotellut tilannettani, nuollut haavojani ja jatkanut lopulta elämääni.
Tallilla oli taas vaikka keitä. Crimis tuli hikisen Saga-nimisen hevosen kanssa ilmeisesti rankasta treenistä, ja Hannele talutti kerran aikaisemminkin näkemääni Amppaa perässään kohti kenttää tai maneesia ja samanlaisia treenejä. Kei harjasi sitä mustaa hevostaan sillä tavalla huultaan purren, että minun piti äkkiä kääntää katseeni Kirstuun, joka kiristi käytävällä hevosensa satulavyötä. Max mumisi hänelle jotain kasvot niin ilmeettöminä ja seisten niin lähellä, että sen täytyi olla joko jotain tosi vakavaa, tai sitten jokin tosi tarkoin varjeltu juoru. Ikkunasta näkyi, miten Rea ja Ida juoksuttivat jotain ruskeaa hevosta, ja heillä näytti olevan ongelmia tuon virkeän eläimen hallitsemisessa. Stina kiinnitti toisiinsa joitain sekalaisia remmejä, enkä voinut kuvitellakaan miten hän osaisi koota tuon palapelin, ja mikä siitä mahtaisi tulla. Näin, että Prookkiksen nurkkakarsinalla lymyili myös Andrei, ja koska se näytti rauhallisimmalta paikalta ja oli mahdollisimman kaukana Keistä, livahdin nopeasti sinne. Sitä paitsi olinhan jo kauan kärkkynyt tilaisuutta yrittää tutustua tähän mieheen. En tiennyt hänestä kirjaimellisesti mitään muuta kuin nimen, sen että hän oli venäläinen ja että hän hoiti jostain syystä Emilian ponia.
"And - mm - gospodin Dorokhov?" kysyin varovasti pakollisen sadan vuoden takaisen venäjän alkeiskurssini turvin ja kurkistin karsinaan puoliavoimesta ovesta. Minua hermostutti, koska en voinut käsikirjoittaa tätä tapaamista ennalta. En osannut aavistaakaan, mistä voisin puhua tälle miehelle.
Andrei nosti katseensa Prookkiksesta minuun, eikä vastannut hymyyni. Hän otti kuitenkin askeleen minua kohti, vaikka pitikin kätensä ponin kaulalla.
"Me tavattiin aiemmin lyhyesti. Mä olen Nitthan Chai", esittelin itseni ja ojensin oikean käteni. Huomasin automaattisesti pitäväni päätäni alhaalla ja yrittäväni katsoa melko kumaraa Andreita väkisin ylöspäin. Mieleeni tuli koirapuisto, jossa heikompi uros kulki siksakkia vahvemman edessä sitä lähestyessään ja esitteli kylkiään mielistelläkseen ja kertoakseen olevansa nöyrä ja vaaraton.
Andrei epäröi hetken, mutta tarttui sitten käteeni. Hänen kätensä oli lämmin ja hevosen käsittelemisen vuoksi likainen, ja hänen kädenpuristuksensa oli luja ja luotettava. Hartiani rentoutuivat itsestään.
"Saanko mä valjastaa Prookkiksen teidän kanssa? Mä oon tehnyt sen vasta kerran kylläkin, mä en oo varma osaanko mä enää..."
Andrei katsoi minua kauan, mutta lopulta hän siristi silmiään, nyökkäsi päällään minulle luvan tulla karsinaan ja sanoi: "harjataan ensin."
Otin harjan sangosta ja aloin harjata sillä Prookkiksen toista kylkeä.
Aluksi en sanonut mitään, mutta pidin Andreita silmällä. Olin nähnyt monta eri tyyliä käsitellä hevosia. Kei johdatteli niitä kuin tanssijattaria, Crimis kaitsi niitä kuin lapsia, Reita tuntui pitävän niitä sylikoirinaan, Jenni puhui niistä ylpeänä kuin voittamistaan pokaaleista ja Birgitta tuntui pitävän hevosensa varsaa omanakin lapsenaan. Andrei kuitenkin tuntui suhtautuvan Prookkikseen kuin kumppaniin, aisapariin tai aseveljeen. Hänen ei tarvinnut komennella ponia, eikä lässytää sille kehujakaan. Prookkis tuntui hyväksyvän hänet ikään kuin luonnostaan. Halusin olla niin kuin tämä mies. Olin varma, että hän oli sitä tyyppiä, joka laittoi asiat hoitumaan varmana ja vakaana kuin luonnonlaki. Olisipa minulla ollut sellainen isä, veli - tai presidentti.
Kun aloin puhua, Andrei ei saanut sanottua oikein mitään. Minulla kesti hetken hoksata, ettei hän tainnut ihan ymmärtää minua, kun ammuin hänelle seitsemän sivulauseen sarjatulia. Kun tajusin tämän ja hidastin vauhtia, sain muutaman vastauksenkin häneltä.
"Onko sillä ajettu paljon?"
"Mitä?"
"Onko - onko Prookkis - mennyt paljon kärryllä?"
"Mm, ei. Mun kanssa. Vähä."
Kaiken lisäksi aloin aavistella, että höpötykseni kävi Andrein hermoille, vaikka hänen ilmeensäkään ei värähtänyt. Aloimme siis valjastaa Prookkista hiljaisuudessa. Ainakin melkein. Kun suostuin olemaan hiljaa, Andrei otti nimittäin luonnostaan opettajan roolin ja näytti minulle ihan kädestä pitäen miten hevonen valjastettiinkaan. Tällä kertaa opin sen niin hyvin, että en unohda sitä ikinä. Siihen ei tarvittu muuta kuin Andrei, joka oli ilmeisesti aikamoinen ihmistuntija. Hän huomasi heti, jos ajatukseni alkoi harhailla, ja vaati huomiotani joko painostavalla hiljaisuudella tai pukkaamalla minua kyynärpäällään. Hän ei tainnut sanoa muuta kuin "katso", "tämä tähän" ja joitain valjaiden osien nimiä niitä minulle osoittaessaan, mutta se riitti.
Kun Prookkis oli valmis, tallikäytävä oli myös tyhjentynyt. Vain muutaman karsinan päässä kulman takana kuului rapistelevan joku. Ennen kuin harmaantuva mies lähti taluttamaan hevosta ulos, ojensin häntä kohti vielä uudelleen kättäni. Andrei tarttui siihen, ja kättelimme uudestaan.
"Kiitos teille, gospodin Dorokhov", sanoin kiittäen oikeastaan seurasta enkä opista, ja taivutin niskaani aavistuksen merkitsemään ihan pientä kumarrusta.
Andrei nyökkäsi ja sanoi: "hyvä. Pitää oppia asiat hoitamaan."
Jäin tallikäytävälle Andrein kävellessä hevoskumppaninsa vierellä ulos. Asiat pitää oppia hoitamaan. Kävelin vähän matkaa Andrein jäljissä kohti ulko-ovea. Sitten havaitsin, että se karsina, jossa rapisi, oli sen Kein mustan hevosen, ja että rapistelija oli Kei, joka siivosi tyhjää karsinaa.
Sydämeni alkoi hakata kivuliaan kovasti. Asiat pitää hoitaa. Tyttöystävä tai ei, ei tämä näin voinut jatkua. Meidän olisi pakko puhua lopulta. Talli oli niin pieni, etten voisi mitenkään onnistua välttelemään Keitä siellä ikuisesti.
Vaikka minua pelotti, olin rohkea ja seisahduin mustan hevosen karsinan eteen sen sijaan että olisin juossut pakoon. Kei ei huomannut minua - kuvitteli minun kai menneen tallitupaan Andrein kolisteltua ponin kanssa hänen ohitseen. Kein korvista roikkui nappikuulokkeet.
Astuin karsinaan. Silitin omaa käsivarttani ja vääntelin sormiani rauhoittuakseni edes vähän. Asiat pitää hoitaa. Minun pitäisi sanoa, että olen vältellyt Keitä Halloween-illasta asti, ja se on ollut typerää, eikä se ollut Kein syy. Ja että sinä iltana päässäni pyöri sellaisia ajatuksia, joiden en enää antaisi juosta siellä vapaana. Syyttäisin tarvittaessa vähän alkoholiakin, vaikka en ollutkaan juonut. Se olisi valkoinen valhe. Pyytäisin lyhyesti anteeksi, ja koko pelleily olisi sillä unohdettu.
Kurotin puristamaan Kein olkapäätä. Hän säpsähti ja kääntyi. Minut havaittuaan hän veti nappikuulokkeet korvistaan ja laski talikkonsa. Hän oli hymytön, niin kuin yleensä.
"Kei?" sanoin pää pystyssä ja yritin tiedostaa miten tukevasti olin painanut jalkani lattiaa vasten uskaltaakseni pitää ryhtini hyvänä avata suuni.
En saanut huijattua varmalla asennollani itselleni olevani rauhallinen ja itsevarma. Tuntui kuin olisin ollut irti ruumiistani. Katselin miten vääntelin omia kylmiä sormiani ja jännitys oli kuin jäävettä vatsassani ja rinnassani. Miten minä olinkaan aikonut selittää tämän kaiken parhain päin? Millä sanoilla tällaisesta sai puhua? Mitä jos Kei luulisi, että olen niin kauhea ihminen, että aikoisin toteuttaa joitain typeriä ajatuksiani?
"Chai?"
Nostin katseeni Kein silmiin. Kului ainakin kymmenen pitkää sekuntia, enkä saanut sanottua mitään. Tuntui kuin olisin sätkyukko jonka lankoja joku veteli. Oli omituinen, vieras olo.
Asiat pitää hoitaa. Joku veti sätkyukkolangoistani. Olin seissyt yhden ison askeleen päässä Keistä, mutta yhtäkkiä välimatkaa ei ollutkaan. Oikea käteni nousi itsestään hänen niskaansa, silkkisiin hiuksiin joista olin haaveillut, ja painoin huuleni hänen huuliaan vasten. Pystyin tuntemaan miten kovasti hän löi päänsä karsinan kaltereihin.
Seuraavassa sekunnissa seisoin jo taas kauempana, siinä missä minun olisi pitänyt olla koko ajan. Peitin kasvoni molemmilla käsilläni ja harkitsin parin sekunnin ajan, minkä kolmesta mahdollisesta suunnitelmastani valitsisin lähitulevaisuuteni varalle. Voisin juosta ovesta ulos, lavastaa kuolemani ja kadota. Voisin mennä taukotupaan odottamaan, että Crimis tai Hantsu tulisi sinne, sanoa etten enää aikonut tulla tallille ja vaikka muuttaa sitten johonkin toiseen kuntaan. Tai sitten voisin vain kuolla katumuksesta ja syyllisyydestä siihen puoliksi siivottuun karsinaan. Minkä valitsisin, kun päätös piti tehdä heti?
Tallilla oli taas vaikka keitä. Crimis tuli hikisen Saga-nimisen hevosen kanssa ilmeisesti rankasta treenistä, ja Hannele talutti kerran aikaisemminkin näkemääni Amppaa perässään kohti kenttää tai maneesia ja samanlaisia treenejä. Kei harjasi sitä mustaa hevostaan sillä tavalla huultaan purren, että minun piti äkkiä kääntää katseeni Kirstuun, joka kiristi käytävällä hevosensa satulavyötä. Max mumisi hänelle jotain kasvot niin ilmeettöminä ja seisten niin lähellä, että sen täytyi olla joko jotain tosi vakavaa, tai sitten jokin tosi tarkoin varjeltu juoru. Ikkunasta näkyi, miten Rea ja Ida juoksuttivat jotain ruskeaa hevosta, ja heillä näytti olevan ongelmia tuon virkeän eläimen hallitsemisessa. Stina kiinnitti toisiinsa joitain sekalaisia remmejä, enkä voinut kuvitellakaan miten hän osaisi koota tuon palapelin, ja mikä siitä mahtaisi tulla. Näin, että Prookkiksen nurkkakarsinalla lymyili myös Andrei, ja koska se näytti rauhallisimmalta paikalta ja oli mahdollisimman kaukana Keistä, livahdin nopeasti sinne. Sitä paitsi olinhan jo kauan kärkkynyt tilaisuutta yrittää tutustua tähän mieheen. En tiennyt hänestä kirjaimellisesti mitään muuta kuin nimen, sen että hän oli venäläinen ja että hän hoiti jostain syystä Emilian ponia.
"And - mm - gospodin Dorokhov?" kysyin varovasti pakollisen sadan vuoden takaisen venäjän alkeiskurssini turvin ja kurkistin karsinaan puoliavoimesta ovesta. Minua hermostutti, koska en voinut käsikirjoittaa tätä tapaamista ennalta. En osannut aavistaakaan, mistä voisin puhua tälle miehelle.
Andrei nosti katseensa Prookkiksesta minuun, eikä vastannut hymyyni. Hän otti kuitenkin askeleen minua kohti, vaikka pitikin kätensä ponin kaulalla.
"Me tavattiin aiemmin lyhyesti. Mä olen Nitthan Chai", esittelin itseni ja ojensin oikean käteni. Huomasin automaattisesti pitäväni päätäni alhaalla ja yrittäväni katsoa melko kumaraa Andreita väkisin ylöspäin. Mieleeni tuli koirapuisto, jossa heikompi uros kulki siksakkia vahvemman edessä sitä lähestyessään ja esitteli kylkiään mielistelläkseen ja kertoakseen olevansa nöyrä ja vaaraton.
Andrei epäröi hetken, mutta tarttui sitten käteeni. Hänen kätensä oli lämmin ja hevosen käsittelemisen vuoksi likainen, ja hänen kädenpuristuksensa oli luja ja luotettava. Hartiani rentoutuivat itsestään.
"Saanko mä valjastaa Prookkiksen teidän kanssa? Mä oon tehnyt sen vasta kerran kylläkin, mä en oo varma osaanko mä enää..."
Andrei katsoi minua kauan, mutta lopulta hän siristi silmiään, nyökkäsi päällään minulle luvan tulla karsinaan ja sanoi: "harjataan ensin."
Otin harjan sangosta ja aloin harjata sillä Prookkiksen toista kylkeä.
Aluksi en sanonut mitään, mutta pidin Andreita silmällä. Olin nähnyt monta eri tyyliä käsitellä hevosia. Kei johdatteli niitä kuin tanssijattaria, Crimis kaitsi niitä kuin lapsia, Reita tuntui pitävän niitä sylikoirinaan, Jenni puhui niistä ylpeänä kuin voittamistaan pokaaleista ja Birgitta tuntui pitävän hevosensa varsaa omanakin lapsenaan. Andrei kuitenkin tuntui suhtautuvan Prookkikseen kuin kumppaniin, aisapariin tai aseveljeen. Hänen ei tarvinnut komennella ponia, eikä lässytää sille kehujakaan. Prookkis tuntui hyväksyvän hänet ikään kuin luonnostaan. Halusin olla niin kuin tämä mies. Olin varma, että hän oli sitä tyyppiä, joka laittoi asiat hoitumaan varmana ja vakaana kuin luonnonlaki. Olisipa minulla ollut sellainen isä, veli - tai presidentti.
Kun aloin puhua, Andrei ei saanut sanottua oikein mitään. Minulla kesti hetken hoksata, ettei hän tainnut ihan ymmärtää minua, kun ammuin hänelle seitsemän sivulauseen sarjatulia. Kun tajusin tämän ja hidastin vauhtia, sain muutaman vastauksenkin häneltä.
"Onko sillä ajettu paljon?"
"Mitä?"
"Onko - onko Prookkis - mennyt paljon kärryllä?"
"Mm, ei. Mun kanssa. Vähä."
Kaiken lisäksi aloin aavistella, että höpötykseni kävi Andrein hermoille, vaikka hänen ilmeensäkään ei värähtänyt. Aloimme siis valjastaa Prookkista hiljaisuudessa. Ainakin melkein. Kun suostuin olemaan hiljaa, Andrei otti nimittäin luonnostaan opettajan roolin ja näytti minulle ihan kädestä pitäen miten hevonen valjastettiinkaan. Tällä kertaa opin sen niin hyvin, että en unohda sitä ikinä. Siihen ei tarvittu muuta kuin Andrei, joka oli ilmeisesti aikamoinen ihmistuntija. Hän huomasi heti, jos ajatukseni alkoi harhailla, ja vaati huomiotani joko painostavalla hiljaisuudella tai pukkaamalla minua kyynärpäällään. Hän ei tainnut sanoa muuta kuin "katso", "tämä tähän" ja joitain valjaiden osien nimiä niitä minulle osoittaessaan, mutta se riitti.
Kun Prookkis oli valmis, tallikäytävä oli myös tyhjentynyt. Vain muutaman karsinan päässä kulman takana kuului rapistelevan joku. Ennen kuin harmaantuva mies lähti taluttamaan hevosta ulos, ojensin häntä kohti vielä uudelleen kättäni. Andrei tarttui siihen, ja kättelimme uudestaan.
"Kiitos teille, gospodin Dorokhov", sanoin kiittäen oikeastaan seurasta enkä opista, ja taivutin niskaani aavistuksen merkitsemään ihan pientä kumarrusta.
Andrei nyökkäsi ja sanoi: "hyvä. Pitää oppia asiat hoitamaan."
Jäin tallikäytävälle Andrein kävellessä hevoskumppaninsa vierellä ulos. Asiat pitää oppia hoitamaan. Kävelin vähän matkaa Andrein jäljissä kohti ulko-ovea. Sitten havaitsin, että se karsina, jossa rapisi, oli sen Kein mustan hevosen, ja että rapistelija oli Kei, joka siivosi tyhjää karsinaa.
Sydämeni alkoi hakata kivuliaan kovasti. Asiat pitää hoitaa. Tyttöystävä tai ei, ei tämä näin voinut jatkua. Meidän olisi pakko puhua lopulta. Talli oli niin pieni, etten voisi mitenkään onnistua välttelemään Keitä siellä ikuisesti.
Vaikka minua pelotti, olin rohkea ja seisahduin mustan hevosen karsinan eteen sen sijaan että olisin juossut pakoon. Kei ei huomannut minua - kuvitteli minun kai menneen tallitupaan Andrein kolisteltua ponin kanssa hänen ohitseen. Kein korvista roikkui nappikuulokkeet.
Astuin karsinaan. Silitin omaa käsivarttani ja vääntelin sormiani rauhoittuakseni edes vähän. Asiat pitää hoitaa. Minun pitäisi sanoa, että olen vältellyt Keitä Halloween-illasta asti, ja se on ollut typerää, eikä se ollut Kein syy. Ja että sinä iltana päässäni pyöri sellaisia ajatuksia, joiden en enää antaisi juosta siellä vapaana. Syyttäisin tarvittaessa vähän alkoholiakin, vaikka en ollutkaan juonut. Se olisi valkoinen valhe. Pyytäisin lyhyesti anteeksi, ja koko pelleily olisi sillä unohdettu.
Kurotin puristamaan Kein olkapäätä. Hän säpsähti ja kääntyi. Minut havaittuaan hän veti nappikuulokkeet korvistaan ja laski talikkonsa. Hän oli hymytön, niin kuin yleensä.
"Kei?" sanoin pää pystyssä ja yritin tiedostaa miten tukevasti olin painanut jalkani lattiaa vasten uskaltaakseni pitää ryhtini hyvänä avata suuni.
En saanut huijattua varmalla asennollani itselleni olevani rauhallinen ja itsevarma. Tuntui kuin olisin ollut irti ruumiistani. Katselin miten vääntelin omia kylmiä sormiani ja jännitys oli kuin jäävettä vatsassani ja rinnassani. Miten minä olinkaan aikonut selittää tämän kaiken parhain päin? Millä sanoilla tällaisesta sai puhua? Mitä jos Kei luulisi, että olen niin kauhea ihminen, että aikoisin toteuttaa joitain typeriä ajatuksiani?
"Chai?"
Nostin katseeni Kein silmiin. Kului ainakin kymmenen pitkää sekuntia, enkä saanut sanottua mitään. Tuntui kuin olisin sätkyukko jonka lankoja joku veteli. Oli omituinen, vieras olo.
Asiat pitää hoitaa. Joku veti sätkyukkolangoistani. Olin seissyt yhden ison askeleen päässä Keistä, mutta yhtäkkiä välimatkaa ei ollutkaan. Oikea käteni nousi itsestään hänen niskaansa, silkkisiin hiuksiin joista olin haaveillut, ja painoin huuleni hänen huuliaan vasten. Pystyin tuntemaan miten kovasti hän löi päänsä karsinan kaltereihin.
Seuraavassa sekunnissa seisoin jo taas kauempana, siinä missä minun olisi pitänyt olla koko ajan. Peitin kasvoni molemmilla käsilläni ja harkitsin parin sekunnin ajan, minkä kolmesta mahdollisesta suunnitelmastani valitsisin lähitulevaisuuteni varalle. Voisin juosta ovesta ulos, lavastaa kuolemani ja kadota. Voisin mennä taukotupaan odottamaan, että Crimis tai Hantsu tulisi sinne, sanoa etten enää aikonut tulla tallille ja vaikka muuttaa sitten johonkin toiseen kuntaan. Tai sitten voisin vain kuolla katumuksesta ja syyllisyydestä siihen puoliksi siivottuun karsinaan. Minkä valitsisin, kun päätös piti tehdä heti?
Kommentit
Lähetä kommentti