 |
| Chain pikkusisko Yen Meesang |
Markus nauroi ja huitaisi kädellään. Sillä tavalla jotenkin sirosti. Niin kuin tytöt. Hyvin epämarkusmaisesti. Hän hurmasi kaikki tädit sellaisella. Tekeytyi nuoreksi, kiltiksi ja vaarattomaksi, niin että joka tädin hoivavietti heräsi. Yleensä se oli hauskaa, mutta jättäisi nyt edes minun äitini rauhaan.
Markus yritti tervehtiä myös pikkusiskoani niin kuin perheenjäsentä, ja jos Yen olisi ollut vähän reippaampi, hän olisi tarttunut sellaiseen. "Mitä Joona tietää?" Markus kysyi, ja kun Yen ei irrottanut otettaan kaulastani, Markus kyykistyi viereemme ja kysyi oliko hän jo kirjoittanut joulupukille. Naurahti, kun Yen painoi kasvonsa vasten kaulaani, ujo kun oli. Äiti vastasi hänen puolestaan, ja Markus sai siitä syyn nousta takaisin ylös. Onneksi äiti ei sanonut Yenille mitään siitä, miten rumaa oli olla vastaamatta kun puhuteltiin. Vaikka Yen kuulisi siitä kyllä myöhemmin.
"Sulla on hiukset nyt melkein samalla lailla kun mulla, kato nyt", kuiskasin Yenin korvaan Markuksen noustessa.
"Äiti ei anna kasvattaa", Yen kuiskasi takaisin niin hiljaa, että se kuulosti melkein perhosten puheelta, enkä minäkään ollut kuulla sitä.
"Ei se mitään. Toikin on tosi hyvä", vakuutin ja silitin Yenin hiuksia, jotka olivat paljon sileämmät ja yhteistyökykyisemmät kuin minun. "Ootsä nähny kun sillä Emma Watsonilla oli lyhyemmät hiukset kun meillä? Oliko vähän hienot! Leikataan näitä vielä vähä illalla niin ne on ihan samalla lailla kun sillä. Eiks olis hienoa olla niinku Emma Watson? Vau! Se olis siistiä!"
Äiti viittilöi minuakin nousemaan ylös, mutta minä en päästänyt Yenistäni irti. Annoin pusuja. En tietenkään tavallisia, koska enhän minäkään mikään villi-ihminen ole, vaan sniff kissejä. Molemmille poskille. Molemmille korville. Otsaan, kaulaan, hiuksiin. Monta. Pikkususko nauroi ja kiemurteli, se kuulemma kutitti. Kun nousin seisomaan, nostin hänet mukanani ilmaan niin kuin hän olisi vielä ihan pieni tyttö.
"Nyt riittää. Päästä siitä irti jo. Ei se oo mikään pikkulapsi enää", äiti torui, mutta en voinut päästää sitä lasta ihan vielä vapaaksi. Yen oli ihana, niin kuin orava, niin kuin kanelipulla, niin kuin kissan turkki.
"Mä rakastan sua niin paljon että kaikki maailman jääkarhut pyllähtää istumaan ja muuttuu jätskiksi", kerroin hänelle, ja hän kutitti minua niskasta.
Ilta sujui ihan normaalisti. Luulen että kaikki tekevät samoja asioita kun heidän vanhempansa tulevat käymään. Istuimme sohvalla, juttelimme, söimme paprikaa, sipulia, porkkanaa, kaalia, kanaa ja linssejä chilikastikkeessa, pelasimme paria lautapeliä. Markus, sosiaalisen kanssakäymisen velho ja tietäjäukko, pysyi kanssamme täsmälleen niin kauan kuin se oli kohteliasta, mutta lähti punttisalille antaakseen meille myös aikaa olla rauhassa. Äiti, samanlainen velho ja poppamies, piti vaivatta yllä suomenkielistä keskustelua aiheista, jotka saattaisivat potentiaalisesti kiinnostaa Markustakin. Kyseli jalkapallosta ja muusta sellaisesta, jonka yhteydessä olen maininnut välillä Markuksen puhelimessa tai Skypessä. Äiti painoi aina sellaiset asiat mieleensä.
Mutta kun Markus lähti, koko tilanteesta tuli toisenlainen. Äiti vaihtoi kielestä toiseen ja halusi puhua perheestä, sukulaisista, omista ja minun työkuvioista ja kaikista muista henkilökohtaisista asioista. Sellaisista jutuista, joiden kuuleminen ei olisi kiinnostanut Markusta.
"Onko työt ollu mukavia?" hän kysyi minulta thain kielellä ja silitti varpaillaan lattialla istuvan Yenin selkää.
"On on. Jari? Miksei Jari tullu? Sillä kiire - töitä - onko sillä - onko sillä liikaa töitä?" luettelin thainkielisiä sanoja purren koko ajan poskihampaitani yhteen niin kuin jokaista hammastani olisi särkenyt.
"No olishan se halunnu tulla, mutta sen-" äiti aloitti ja lisäsi sitten seuraavaksi joukon sanoja, joita en ymmärtänyt. Sitten hän lopetti lauseen sanomanna "-menee niin paljon aikaa."
"Mihin? Mitä?" ähkäisin ahdistuneena, ja äiti huokaisi.
"Jari", hän sanoi ja luetteli taas melkein samoja sanoja, joita en muistaakseni ollut ennen kuullut.
"Mitä!" kysyin vähän hätääntyneenä suomeksi, mutta äiti kieltäytyi itsepäisesti vaihtamasta kieltä.
"On se huone, jossa on kuuma, se mitä ei ollut meidän ensimmäisessä kodissa", äiti selitti kuin Alias-pelissä.
"Sauna? Mitä siitä?" kysyin suomeksi.
"On osia, puusta, ja sitten nauloja, saha, vasara", äiti luetteli thaiksi ja elehti käsillään.
"Jari rakentaa saunaa?" ehdotin suomeksi.
"Ei kun-", äiti sanoi ja jatkoi taas jollain ihan oudolla sanalla. Kun hän näki ilmeestäni, että viesti ei vieläkään mennyt perille, hän sanoi hyvin vastentahtoisesti suomeksi: "korjaa. Jari korjaa."
Olin niin turhautunut, että minun olisi tehnyt mieli läpsäyttää molemmat kädet kasvoilleni ja hieroa oikein kunnolla. Sen sijaan kuitenkin hengitin kerran syvään ja sanoin hillitysti: "ahaa, no, sittenhän se tulee varmasti jouluksi valmiiksi. Vaikka olisin mä toivonut, että näen Jarinkin. Mutta mä voin soittaa sille."
Äidin ärtymyksen näki siitä, miten hän heilutteli säärtään, jonka oli juuri ristinyt toisen polvensa varaan. Hän oli ottanut matalat, arkiset korkokenkänsä pois eteisessä. Se oli oudon näköistä. Kotona äiti piti kenkiä sisällä. Yen leikki Monopolyn pelinappuloilla jalkojeni juuressa eikä edes kuunnellut meitä, koska sellainen omituisenkielinen arvausleikki oli tainnut ollut ihan jokapäiväistä, kun minä olin asunut kotona, tai kun olin ollut käymässä. Sitä paitsi Yen tiesi erinomaisen hyvin, ettei äitiä tarvinnut pelätä, vaikka hän ärsyyntyisikin minuun. Äiti ei ikinä huutanut tai hermostunut. Jos häntä suututti oikein kovasti, hän meni hetkeksi parvekkeelle hengittämään. Ja sitten minulle tuli ihan hirveä olo, kun olin suututtanut äidin. Mutta silloin hän ei ollut niin vihainen.
"No - mitä sulle muuten kuuluu? Mitä sä tekisit just nyt jos me ei oltaisikaan täällä?" äiti kysyi pienen tauon jälkeen johdattaakseen keskustelun miellyttävämmille urille.
"Mä olisin varmaan maapohjahallilla pelaamassa jalkkista, mutta sinne mä ehdin kyllä joka päivä."
"Sano thaiksi", äiti komensi.
"En mä osaa! Mulla ei ole aavistustakaan, mikä on maapohjahalli tai jalkkis!"
"Kuinka voi olla, että sä sanot itseäs thainkieliseksi ja sä et osaa enää yhtään?" äiti kysyi lopulta selkeällä ja hitaalla thain kielellä.
"Mitä! Mä en ole ikinä sanonut tai luullut että mä olisin thainkielinen!" sanoin hänelle yhtä selkeällä suomella.
Kaduin sitä tietenkin saman tien. Äidin silmät suurenivat ihan aavistuksen, ja minä löin käden suun eteen. Tietenkin painoin pääni ja pyysin anteeksi. Äiti ei sanonut mitään pitkään aikaan, eikä katsonut vaikka Yen näytti hänelle koiranmuotoista pelinappulaa.
"No ethän sä taida enää olla", äiti vastasi lopulta suomeksi ilman minkäänlaista tunnetta äänessään. "Mä hankin sulle thainkielisen Aliaksen", hän naurahti kuitenkin, ja minä mietin kenen hemmetin kanssa minun sitä pitäisi pelata, ja miten, kun en edes tunnistanut kirjaimia lukemisesta puhumattakaan. Minusta olisi pitänyt olla mukavaa, kun äiti kurottui minua kohti, laski kätensä niskaani ja veti minut kainaloonsa niin kuin pikkulapsen. Äiti silitti hiuksiani, ja hänellä oli sitä hajuvettä, jonka olin ostanut hänelle viime jouluna...
Kun kuulumiset oli vaihdettu, ruuat syöty ja Markus palannut kotiin, oli pian Yenin aika mennä nukkumaan. Olisin halunnut pitää hänet luonani, mutta ei minulla oikeastaan ollut mitään paikkaa, johon olisin voinut laittaa hänet nukkumaan, paitsi oma sänkyni tietenkin. Oli parempi antaa hänen mennä äidin mukana kylän pieneen kehnohkoon hotelliin ja luvata tavata hänet heti aamulla. Äiti näytti taas tavallisemmalta, kun hänellä oli hillityt korkokenkänsä ja tiukalle vyötetty takkinsa. Yen melkein itki, mutta se johtui siitä, että hän oli väsynyt ja olisi tietenkin halunnut jäädä.
"Hyvää yötä Chai", hän toivotti minulle ja halasi minua niin että pääni meinasi irrota.
"Hyvää yötä. Soita mulle heti kun sä heräät. Mä kävelen sinne", sanoin hänelle, enkä olisi halunnut päästää irti hänestä.
"Chai, oikeasti, se on jo liian vanha tuollaiseen", äiti sanoi suomeksi niin kuin mekin, koska se oli kohteliasta Markuksen ollessa myös paikalla.
"Ole kiltisti. Mä tuun sinne jo kun sä syöt aamupalaa. Mä tykkään susta niin paljon että kaikki maailman hylkeet hengittää vaan sisäänpäin ja muuttuu ilmapalloiksi", luettelin Yenille, ja hän nauroi, vaikka oli äsken meinannut itkeä.
Markus kätteli äitiä ja puolittain kumarsi. Sanoi vielä kerran että olipa todella ollut ihana yllätys, kun Jittramas ja Joona olivat tulleet käymään, ihan niin kuin siitä ei oltaisi sovittu tuhat vuotta sitten. Äiti kehotti taas kutsumaan itseään Fahiksi niin kuin muutkin perheenjäsenet tekivät. Markus ei onneksi sanonut häntä Fahiksi tai miksikään muuksikaan, kun vilkutimme äidille ja Yenille keittiön ikkunasta heidän istuessaan äidin autoon. Odotin aamua ja tunsin ihan järkyttävää koti-ikävää ensimmäistä kertaa sen jälkeen kun muutin pois äidin ja Jarin kodista.
***
Seuraavana päivänä ei puhuttu enää vieraista kielistä, eikä vieraalla kielellä. Sen sijaan äiti osti minulle kahvia samalla kuin itselleenkin, ja minä join sitä samaan tahtiin hänen kanssaan. En halunnut käydä taas sitä samaa keskustelua siitä, miten aikuisen ihmisen kuului opetella juomaan kahvia, koska sen ääressä kaikki tapasivat seurustella. Sen sijaan olisin halunnut samaa mehua, mitä Yen joi siinä kahvilan vähän tahmeassa pöydässä. Hän osasi istua sievästi jalat vierekkäin, heilumatta tuolilla. Olen nähnyt itsestäni c-kasetille videoituja otoksia siltä ajalta, kun olin lapsi. Minä en tosiaankaan ollut osannut istua tuolilla rauhassa.
Nytkin meinasin tukehtua kahviin, kun äiti esitti minulle ensimmäisen vaikean kysymyksen.
"No? Joko sulla on joku tyttö?"
"Ei, äiti", vastasin hänelle hetken yskittyäni.
"Sun iässä mä olin jo naimisissa sun isän kanssa", äiti huomautti ja taputti hillityn ruskeaksi lakatulla kiiltävällä kynnellään kahvikuppiaan. "Mä taisin itse asiassa odottaa sua kun mä olin sun ikäinen."
"Niin..."
Oikeastaan minun olisi tehnyt mieli katsoa häntä silmiin ja kysyä, että no miten siinä sitten kävikään? Oliko hänestä ollut ihanaa olla naimisissa isän kanssa ja saada minut? Nauttiko hän enemmän isän kanssa asumisesta vai kotimaan jättämisestä hänen takiaan? Oliko parasta siinä kaikessa kenties se köyhyys, jossa hän oli elänyt ensimmäiset Suomen-vuotensa, vai se miten hänen oli aikuisena opeteltava uusi kieli ilman ainoankaan ystävän tukea, kaukana kaikista sukulaisista, pienessä yksiössä huutavan vauvan kanssa? Olisipa hän odottanut kunnes tapasi Jarin, joka on kunnon mies ja hyvä isä. Kiltti ihminen. Korjasi saunaa, teki töitä ja palvoi Yeniä.
"Mä oon ajatellut, että me mentäisiin lomalle mun vanhempien luo... Ehkä sitten..."
"Anteeksi mutta mä en halua."
"Mitä? Lomalle mummon ja vaarin luo? Ethän sä oo koskaan edes ollu siellä... Siellä olis varmasti kivaa Chai."
"Ei kun mä en halua, että sä esittelet mulle jonkun Khun Maen ja odotat että mä haluan naimisiin sen kanssa."
"Ei sitä koskaan tiedä Chai."
"Mulle on aika oleellista, että me voidaan keskustella jollain kielellä."
"Nyt sä olet taas tahallas hankala."
"Anteeksi."
"Yachtilla on suunnilleen sun ikäinen tyttö, Busarahkam."
Pian minä tiesin jo paljon Yachtista, jota en ollut ikinä edes tavannut, vaan vain kuullut nimen. Ja Busarakham-nimisestä tytöstä, jolla oli vaalea ja sileä iho, pitkät hiukset ja hyvät käytöstavat. Yen piti minua kädestä pöydän alla ihan niin kuin hän olisi ollut aikuinen ja minä lohdutusta kaipaava viisivuotias. Hän onnistui samalla näyttämään hyvin keskittyneeltä kakunpalaansa.
Iltaan mennessä äiti ei ollut vielä saanut minua naitettua, ja kun saatoin heidät heidän majapaikkansa, lupasin Yenille tulla paikalle heti kun pääsisin töistä.
"Sä oot niin ihana, että kaikki maailman ampiaiset lennähtää voikukanvarsille ja muuttuu tikkareiksi", kerroin hänelle ennen kuin annoin hänen mennä.
"Anna mun tulla sun kanssa töihin hetkeksi", Yen kuiskasi suoraan korvaani, ja minun oli kiellettävä häntä. Lupasin tulla takaisin ennen kuin hän söisi päivällistä, ja olisin halunnut mielummin kuolla kuin lähteä pois niin pitkäksi ajaksi.
"Chai. Oikeasti. Joona on jo iso poika. Nyt riittää", äiti sihahti.
Kommentit
Lähetä kommentti