Missä se oli ja kenen kanssa?

Markus Dahlsten, tarinan kertoja

Markus kertoo. Jatkoa peliin nimeltä Jatkoa Ompun päikkyyn.

Buathong yritti hiipiä huoneeseensa. Harmi vain, että hän on maailman huonoin hiipijä. Kuulin jo sen, miten hän kompastui portaissa rappukäytävässä ja häneltä pääsi tukahtunut "au". Seuraavaksi kuulin miten hän löi koiranmuotoisen avaimenperänsä oveen sovitellessaan avainta lukkoon. Myös se kuului selvästi kun hän sihahti avaimilleen "sssshh!" ihan niin kuin olisi ollut humalassa. Mutta tiesin ettei hän ollut, koska hän kuului saavan takkinsa naulakkoon ensiyrittämällä, ja hän meinasi kaatua vain kohtuullisen määrän kertoja yrittäessään päästä kengistään. Ja se käytävällä hiipiminenkin oli aika äänekästä. En käsitä, miten Chai pärjää töissä, kun on välilä niin kömpelö... Siis kummassakaan työssä...

"Buathong!" kutsuin häntä. Huoneeni ovi oli reilusti raollaan, ja kuulin miten hän huokaisi.
"Khun?" hän vastasi, ja hänen äänensävynsä oli ihan tavallisen kohtelias.
"Tuu käymään", käskin, ja taas kuului huokaus. Ja askeleita.
"Mä en halua taas että - onhan sulla Markus varmasti vaatteet päällä?" hän kysyi oveni takaa.
"On on", väitin, vaikka oikeastaan ei ollut, ja vedin peiton paremmin päälleni.

Buathong astui sisään ja löi valot päälle koko kämmenellään. Hän odotti ovensuussa kulmat kohollaan - ja posket punaisina. Kai hän oletti, että kysyisin aikooko hän tehdä ruokaa tai jotain. Niin kuin aikoisinkin. Mutta tärkeämmät asiat ensin! Nyökkäsin kohti kirjoituspöydän tuolia. Halusin että hän istuu siihen. Hän totteli minua. Hän tottelee yleensä kaikkia.

"Missä sä olit? Kenen kanssa?" kysyin. Se hiipiminen oli herättänyt mielenkiintoni.
"Ei kuulu sulle", hän mumisi riemukseni.
"Eli jonkun tytön kanssa! Vihdoin! Mä oon luullu että sussa on joku vika! Olikse se sama, jota sä-"
"Ei! Ei - ei oo sama..."

Buathong näytti huolestuneelta. Hän istui sillä tavalla epätyypillisen kumarassa ja näytti hyvin vakavalta. Ja raapi niskaansa, ja pureskeli alahuultaan niin että nahka lähti. Sitä hän tekee ollessaan hermostunut tai syvissä mietteissään. Hän taisi olla molempia.

"Kerro huolesi", kehotin virallisimmalla äänelläni ja nousin istumaan sängyssäni nojaten sen päätyyn.
"Mä en oikeen tiedä että..." Buathong huokaisi hieroen kulmakarvojaan käsillään niin, että hän näytti hyvin väsyneeltä ja rasittuneelta. "Tallille tuli uus tyttö. Ja mä - ja me -"
"Menitte sän-" olin ehdottamassa.
"Ei! Tietenkään! Markus! Kun - kun me suudeltiin!"
"Ai. No mitä sä sitten änkytät? Jos te kerta vaan-"
"Siksi! Kun mä en tiedä enää että..."
"Mitä? Onkse joku hirvee?"

Toivoin saman tien, etten olisi kysynyt sitä Buathongilta, sillä hänen kasvoilleen levisi raivostuttavan haaveksiva ilme. Hän kääntyi istumaan väärin päin tuolille, nojasi käsivarsiaan sen selkänojan päälle ja leukaansa käsivarsiin. Hän katseli kattoon niin kuin näkisi siellä tähtiä ja täysikuun ja enkeleitä ja vaikka mitä.
"Ei, kun mä oon hirvee enkä osaa mitään", hän sanoi hyvin raukeasti ja katseli jotain, mitä minä en nähnyt. "Mut se on kiltti ja ihana", Buathong huokaisi ja piirsi oikealla kädellään ilmeisesti tämän tytön kasvoja ilmaan eteensä. "Sillä on maailman suloisin nenä ja... Se silitti mun poskea-"
"No jos se kerran NIIN HURJIA teki niin-"
"Älä viitti", Buathong henkäisi poissaolevasti, ja yritin oikeasti olla irvailematta. Ilmeisesti tämä oli pojalle iso asia.
Ja kun aloin kuunnella nätisti niin kuin kaverin kuului, samanlaista haaveksivaa puhetta jatkui ja jatkui. Buathong kuvaili pitkään sen tytön hiuksia ja silmiä ja muuta tylsää, ja hinkkasi ja vanutti samalla omia hiuksiaan niin että pian hänellä olisi päässään vain yksi iso rasta. Toivoin että se selkeästi keksitynniminen Anniina unohtuisi häneltä nyt viimeinkin. Siitä Anniinasta ei ollut ollut kuin harmia. Tämä toinenkin tyttö saisi hänet varmasti yhtä sekaisin, niin että minulla ei olisi vieläkään kunnon keskushyökkääjää joukkueessani, mutta sentään Buathong tuntui tulleen terveellisemmällä tavalla hulluksi ihan vaihteen vuoksi. Silti minusta oli ihan hirveän huvittavaa, että aikuinen äijä yritti hiipiä salaa huoneeseensa ja oli muutenkin noin sekaisin jonkun pelkän suukon takia. Niin kuin kaksitoistavuotias. Mutta päätin olla härnäämättä häntä enää. Ainakaan ennen huomista. Mutta tekstaisin kyllä asiasta ainakin muutamille tyypeille ja laittaisin asiasta jonkin vedonlyönnin vireille.

"Ai mutta khun, kuule, mä en tuu huomenna treeneihin", Buathong sanoi yhtäkkiä ja katsoi minua niin kuin olisi taas ihan tässä todellisuudessa, eikä siinä missä katossani näkyi enkeleitä.
"Ootsä kipee?" kysyin varmuuden vuoksi, vaikka tiesin ettei hän ollut. Hän oli jättänyt harjoitukset yhden kerran väliin. Yhden kerran. Seuraavana aamuna siitä, kun oli koheltanut sen keksitynnimisen Anniinan kanssa ja maannut peittonsa alla itkemässä pieniä silmiään ruvelle. Sitä seuraavana päivänä hän oli jo juossut maanisen lenkin ja pelannut illalla paremmin kuin koskaan, ja toisaalta myös synkkäilmeisempänä kuin koskaan.
"Vaikka", Buathong sanoi ja hymyili, ja se oli taas sitä samaa hymyä kuin monta kuukautta sitten. Vaikkakin hieman sekavamman näköistä kuin ennen. "Sano ainakin kaikille että mä oon kipee. Mä tuun taas kaikkina muina kertoina", hän lupasi, ja minä hymyilin ja nyökkäsin. Menköön. Minun pienestä Buathongistani oli tulossa iso poika... Se oli miltei liikuttavaa...
"Huomenna me mennään Rotankosken padolle nakkeleen kiviä", hän sanoi vielä selvästi innoissaan. Minun pitäisi muistaa kertoa hänelle, että tytöt eivät tykkää heitellä kiviä kilpaa. Tyttöjä viedään syömään ulos ja kotiin, katsotaan elokuvia, ehkä kävellään, saatetaan ajella autolla tekemättä kuitenkaan yhtäkään kiihdytystä tai käsijarrukäännöstä - mutta ei tosiaankaan raahata niitä mihinkään jäiselle Rotankosken padolle niin kuin sarjamurhaajat!  Ja taas hän alkoi jaaritella siitä tytöstä, eikä suostunut kertomaan hänen nimeään, vaikka kuinka kyselin...

"Mutta tehäänks bataattii?" keskeytin hänet lopulta tarkoittaen tietysti, että hän tekisi minulle bataattia. "Voisiksä mennä pois mun huoneesta kun mä nousen, kun mä oon al-"
"Ei! Markus! Sä sanoit että - ei ei - odota, mä meen, mä meen!"

Ja sillä tavalla Buathong saatiin ryntäämään ihastuttavan nopeasti keittiöön. Kuulin miten se änkytti siellä puhelimeensa. Tiesin kyllä, että se puhui sille tytölle. Pitäisi kai pitää sille isä-poika -keskustelu siitä, että tuollainen soittelu ajaisi ennen pitkää pois sen maailman ainoan naisen, joka ilmeisesti oli kiinnostunut meidän Buathongista. Vaikka olisihan sen itsekin pitänyt tajuta, että tuollainen soittelu oli vainoamista ja meni ahdistavan puolelle.