"Sen nimi on Hero", Benjamin O' Hara oli päättänyt esittelynsä. Hän oli taputtanut ruskean ja valkoisen väristä, osin pilkullista hevosta kaulalle ja ojentanut pehmeäksi kulunutta oranssia riimunarua minua kohti.
"Mä varmasti mokaan", olin kuiskannut silmiäni räpytellen ja tyhjää nieleskellen, mutta tarttunut kuitenkin naruun ja ojentanut epävarmasti käteni hevoselle nuuhkaistavaksi.
"Et varmaankaan mokaa", isäntä oli sanonut hymyä sinisissä silmissään, ja vaikka hän oli minua varmasti vain päätä pidempi, olin tuntenut oloni jotenkin niin tosi pikkuiseksi ja lapselliseksi. Olin pohtinut, oliko vika huonossa englannin ääntämisessäni vai uskottavuudessani, kun olin yrittänyt kertoa, etten osaa mitään. En oikeasti mitään.
Olin kuitenkin saanut sen Hero-nimisen hevosen seuraamaan itseäni jonkun irrallaan olevan aidanpätkän luo, jonka nimi oli harjauspuomi. Sen isäntä oli vahtinut, ettivät sen tarhakaverit päässeet minulta karkuun. Sen mustan nimi oli ollut Bono. Sen toisen nimeä en muista enää millään. Siitä huolimatta istuin nyt vieraan, Hero-nimisen hevosen selässä ratsastuskentällä ja jännitin niin kovasti, että vatsaan sattui ja hengitys meinasi salpaantua.
Monen kuukauden ajan olin ratsastanut ainoastaan Minillä -- itse asiassa koko lyhyen hevosharrastukseni ajan olin ratsastanut lähinnä Minillä. Sen kanssa oleminen ei pelottanut minua enää yhtään, ja hetken olin kuvitellut olevani jo aikamoinen hevosmies. Miniin verrattuna tämä hevonen oli olemattoman pieni. Se ei tuntunut lohdulliselta, vaan kamalalta. Olin melko varma, että olisin liian painava pikkuhevosen selkään. Sen ohuet pikkuiset jalat katkeaisivat. Sen selkään sattuisi, kun istuin siinä. Kaiken lisäksi hevonen oli niin ohut, että se osaisi varmasti juosta lujaa. Se lähtisi altani kuin salama, ja minä putoaisin, löisin pääni, kuolisin... Kaduin aivan kauheasti sitä, että olin yrittänyt vedota hevosiin, ettei minun tarvitsisi lähteä lomalle. Hevosten takia olin päätynyt tänne. Tämän liian pienen ja heikon hevosparan selkään. Ekkukin oli missä lie, varmaan siellä eukalyptusmetsässä -- tai hitsi vie näkemässä kengurun ilman minua. Ei ollut ketään, joka olisi katsonut minua tyynenä ja hymyillyt. Olisipa Ekku ollutkin siellä. Hän olisi ratsastanut vierelleni ja kutittanut minua niskasta. Halusin niin kauheasti, että joku kutittaisi minua niskasta...
Yritys nimeltään Ranch O' Hara taisi saada elantonsa meikäläisistä: tällaisista lomailijoista, jotka halusivat ratsastella. Ainakin tämä Benjamin O' Hara vaikutti siltä, että oli pitänyt ratsastustuntia monesti ennenkin minunlaisilleni. Hän antoi minulle saman tien kolmen virkkeen verran ohjeita, ja aloin heti nauraa, sillä en ymmärtänyt niistä ensimmäistäkään.
"Mitä nyt?" hän kysyi huvittuneena, ja sen sentään ymmärsin.
"Sun pitää puhua hitaammin! Mä en osaa mitään!"
"Okei Nitthan. Mä sanoin, että menet käyntiä aluksi vaan. Ooksä paljon ratsastanu? Englantilaista tyyliä?"
Auoin hetken suutani ennen kuin sain vastattua. Ymmärsin kaikki sanat kyllä, mutta en vieläkään viestiä. Mitä ihmeen englantilaista tyyliä?
Vartin kuluttua uskalsin istua jo suorassa ja laskea hartiani korvista. Hero lähti liikkeelle, kun nojasin eteenpäin ja annoin pohkeilla merkin. Mini ei olisi lähtenyt. Se oli aika laiska, ja minulla oli ikävä sen selkään, vaikka se tarkoittikin kahden metrin korkeudessa istumista. Toisaalta tämän hevosen kanssa tunsin puhuvani jotenkin samaa kieltä. Kun siirsin kättäni oikealle ja nojasin oikealle, hevonenkin meni oikealle. Sitä sanottiin epäsuoriksi avuiksi. Ne olivat minusta helpompia ja loogisempia kuin Minin avut. Jos halusin oikealle, nojasin kyllä oikealle, mutta ikään kuin siirsin käsiä vasemmalle, siis kiristin oikeaa ohjaa. Se oli sitä englantilaista tyyliä. Ainakin olin oppinut pari uutta sanaa.
Puolen tunnin kuluttua tein elämäni ensimmäisiä raviharjoituksia. Olin tosissani kuvitellut, että silloin osaa ravata hevosella, kun ei pelkää koko ajan putoavansa enää. Heron ravi oli toisenlaista kuin Minin: paljon siedettävämpää. Benjamin sanoi sellaisia asioita, kuin että selkä suoraksi, katse eteen, leuka ylös, hartiat alas, ja niin edelleen. Aina välillä minä puolestani sanoin, että mitä, kun en saanut selvää. Sellaisia hetkiä oli paljon.
"Hartiat", isäntä sanoi kerrankin hartioitani taputtaen, kun olin taas kerran yrittänyt sanoa, etten ymmärtänyt. "Alas", hän oli jatkanut ja näyttänyt mallia. Seuraavalla kerralla tunnistin sen englanninkielisen sanan, joka oli ollut minulle täysin outo. Hartiat.
Kun kolme varttia oli kulunut, osasin sellaiset sanat kuin flexion, working trot, jog, opening rein ja flat work. Käsitin niiden merkitykset, mutta minulla ei ollut suomenkielisiä sanoja niille. Se oli ensimmäinen kerta, kun joku oli oikeasti opettanut minulle ratsastusta ja käyttänyt sellaisia sanoja millään kielellä.
Kun oli kulunut tunti selkäännoususta, luisuin alas satulasta. Olin jo tarttumaisillani jalustimeen vetääkseni sen ylös, mutta sen sijaan otinkin ohjasta kiinni. Ai niin. Eihän tuollaisen satulan jalustimia edes saanut ylös.
Kun kävelytin Heroa tämän Benjaminin vierellä kohti talleja, yritin kertoa Ministä peruskoulun tasolle jääneellä englannillani. Kun epäröin, isäntä tarjosi kolmea tai neljää sanavaihtoehtoa, joista jatkaa, ja sain valita aina eniten oikean. Hän yritti kertoa minulle jonkin vitsin, joten en tajunnut, ja hätääntynyt mitäh-äännähdykseni tuntui olevan hänestä vielä huvittavampaa kuin se vitsi. Hän hinkkasi silmiään peukalollaan ja etusormellaan ja nauroi, ja minä pelkäsin, että kielipuolisuuteni kävisi ihan kohta kaikkien hermoille.
"Mä varmasti mokaan", olin kuiskannut silmiäni räpytellen ja tyhjää nieleskellen, mutta tarttunut kuitenkin naruun ja ojentanut epävarmasti käteni hevoselle nuuhkaistavaksi.
"Et varmaankaan mokaa", isäntä oli sanonut hymyä sinisissä silmissään, ja vaikka hän oli minua varmasti vain päätä pidempi, olin tuntenut oloni jotenkin niin tosi pikkuiseksi ja lapselliseksi. Olin pohtinut, oliko vika huonossa englannin ääntämisessäni vai uskottavuudessani, kun olin yrittänyt kertoa, etten osaa mitään. En oikeasti mitään.
Olin kuitenkin saanut sen Hero-nimisen hevosen seuraamaan itseäni jonkun irrallaan olevan aidanpätkän luo, jonka nimi oli harjauspuomi. Sen isäntä oli vahtinut, ettivät sen tarhakaverit päässeet minulta karkuun. Sen mustan nimi oli ollut Bono. Sen toisen nimeä en muista enää millään. Siitä huolimatta istuin nyt vieraan, Hero-nimisen hevosen selässä ratsastuskentällä ja jännitin niin kovasti, että vatsaan sattui ja hengitys meinasi salpaantua.
Monen kuukauden ajan olin ratsastanut ainoastaan Minillä -- itse asiassa koko lyhyen hevosharrastukseni ajan olin ratsastanut lähinnä Minillä. Sen kanssa oleminen ei pelottanut minua enää yhtään, ja hetken olin kuvitellut olevani jo aikamoinen hevosmies. Miniin verrattuna tämä hevonen oli olemattoman pieni. Se ei tuntunut lohdulliselta, vaan kamalalta. Olin melko varma, että olisin liian painava pikkuhevosen selkään. Sen ohuet pikkuiset jalat katkeaisivat. Sen selkään sattuisi, kun istuin siinä. Kaiken lisäksi hevonen oli niin ohut, että se osaisi varmasti juosta lujaa. Se lähtisi altani kuin salama, ja minä putoaisin, löisin pääni, kuolisin... Kaduin aivan kauheasti sitä, että olin yrittänyt vedota hevosiin, ettei minun tarvitsisi lähteä lomalle. Hevosten takia olin päätynyt tänne. Tämän liian pienen ja heikon hevosparan selkään. Ekkukin oli missä lie, varmaan siellä eukalyptusmetsässä -- tai hitsi vie näkemässä kengurun ilman minua. Ei ollut ketään, joka olisi katsonut minua tyynenä ja hymyillyt. Olisipa Ekku ollutkin siellä. Hän olisi ratsastanut vierelleni ja kutittanut minua niskasta. Halusin niin kauheasti, että joku kutittaisi minua niskasta...
Yritys nimeltään Ranch O' Hara taisi saada elantonsa meikäläisistä: tällaisista lomailijoista, jotka halusivat ratsastella. Ainakin tämä Benjamin O' Hara vaikutti siltä, että oli pitänyt ratsastustuntia monesti ennenkin minunlaisilleni. Hän antoi minulle saman tien kolmen virkkeen verran ohjeita, ja aloin heti nauraa, sillä en ymmärtänyt niistä ensimmäistäkään.
"Mitä nyt?" hän kysyi huvittuneena, ja sen sentään ymmärsin.
"Sun pitää puhua hitaammin! Mä en osaa mitään!"
"Okei Nitthan. Mä sanoin, että menet käyntiä aluksi vaan. Ooksä paljon ratsastanu? Englantilaista tyyliä?"
Auoin hetken suutani ennen kuin sain vastattua. Ymmärsin kaikki sanat kyllä, mutta en vieläkään viestiä. Mitä ihmeen englantilaista tyyliä?
Vartin kuluttua uskalsin istua jo suorassa ja laskea hartiani korvista. Hero lähti liikkeelle, kun nojasin eteenpäin ja annoin pohkeilla merkin. Mini ei olisi lähtenyt. Se oli aika laiska, ja minulla oli ikävä sen selkään, vaikka se tarkoittikin kahden metrin korkeudessa istumista. Toisaalta tämän hevosen kanssa tunsin puhuvani jotenkin samaa kieltä. Kun siirsin kättäni oikealle ja nojasin oikealle, hevonenkin meni oikealle. Sitä sanottiin epäsuoriksi avuiksi. Ne olivat minusta helpompia ja loogisempia kuin Minin avut. Jos halusin oikealle, nojasin kyllä oikealle, mutta ikään kuin siirsin käsiä vasemmalle, siis kiristin oikeaa ohjaa. Se oli sitä englantilaista tyyliä. Ainakin olin oppinut pari uutta sanaa.
Puolen tunnin kuluttua tein elämäni ensimmäisiä raviharjoituksia. Olin tosissani kuvitellut, että silloin osaa ravata hevosella, kun ei pelkää koko ajan putoavansa enää. Heron ravi oli toisenlaista kuin Minin: paljon siedettävämpää. Benjamin sanoi sellaisia asioita, kuin että selkä suoraksi, katse eteen, leuka ylös, hartiat alas, ja niin edelleen. Aina välillä minä puolestani sanoin, että mitä, kun en saanut selvää. Sellaisia hetkiä oli paljon.
"Hartiat", isäntä sanoi kerrankin hartioitani taputtaen, kun olin taas kerran yrittänyt sanoa, etten ymmärtänyt. "Alas", hän oli jatkanut ja näyttänyt mallia. Seuraavalla kerralla tunnistin sen englanninkielisen sanan, joka oli ollut minulle täysin outo. Hartiat.
Kun kolme varttia oli kulunut, osasin sellaiset sanat kuin flexion, working trot, jog, opening rein ja flat work. Käsitin niiden merkitykset, mutta minulla ei ollut suomenkielisiä sanoja niille. Se oli ensimmäinen kerta, kun joku oli oikeasti opettanut minulle ratsastusta ja käyttänyt sellaisia sanoja millään kielellä.
Kun oli kulunut tunti selkäännoususta, luisuin alas satulasta. Olin jo tarttumaisillani jalustimeen vetääkseni sen ylös, mutta sen sijaan otinkin ohjasta kiinni. Ai niin. Eihän tuollaisen satulan jalustimia edes saanut ylös.
Kun kävelytin Heroa tämän Benjaminin vierellä kohti talleja, yritin kertoa Ministä peruskoulun tasolle jääneellä englannillani. Kun epäröin, isäntä tarjosi kolmea tai neljää sanavaihtoehtoa, joista jatkaa, ja sain valita aina eniten oikean. Hän yritti kertoa minulle jonkin vitsin, joten en tajunnut, ja hätääntynyt mitäh-äännähdykseni tuntui olevan hänestä vielä huvittavampaa kuin se vitsi. Hän hinkkasi silmiään peukalollaan ja etusormellaan ja nauroi, ja minä pelkäsin, että kielipuolisuuteni kävisi ihan kohta kaikkien hermoille.
Kommentit
Lähetä kommentti