Siirry pääsisältöön

Imeytyä näihin seiniin

Ensin puetaan kenkä vasempaan jalkaan. Ihan ihan ihan aina. Ja ensin laitetaan vasen hanska. Ensin vasen jalka housunlahkeeseen, ja ensin vasen käsi hihaan. Aina, aina ja aina. Pidän siitä huolta. Ja ensin riisuttiin oikea kenkä. Ensin otettiin jalka pois oikeasta housunlahkeesta, käsi oikeasta hiasta. Joka ainoa kerta. Astuttiin vasemmalla jalalla sisään ja oikealla ulos. Poikkeuksetta.

Siis teatterilla! Tietenkin vain teatterilla, enhän minä hullu ole!

Markus oli ainoa, joka seisoi lavalla. Vaikka ei sitä olisi saanut sanoa ääneen. Se on näyttämö. Lava-autoissa on lavat. Teatterissa on näyttämö. Muut makasivat lavalla. Siis näyttämöllä. Myös minä. Se oli pölyinen, ja jos sitä hinkkasi sormenpäillään, siitä kuoriutui vuosikymmenten verran pinttynyttä likaa. En hinkannut sitä, koska en halunnut tulla kipeäksi. Sen sijaan makasin selälläni, oikea jalka koukussa, vasen nilkka oikean polven päällä ja tunsin miten lihakseni venyivät.

Kun katsoin ylös, siellä oli koko avaruus. Tai ainakin siellä oli kuusi eri tarinaa. Korkealla pääni päällä roikkuivat nimittäin kuudet lavasteet. Teatterisalissa ei saa viheltää niiden takia. Ennen muinoin lavasteita liikuttelevat miehet kommunikoivat vihellyksin, ja epäonnisen viheltelijän päähän saatettiin pudottaa vaikka parveke, jolla Julia seisoi, kun Romeo puhui hänelle. Näin sen parvekkeen pohjan. Jos se putoaisi, kuolisin nopeasti, enkä minä halunnut kuolla. Enää en saisi sitä putoamaan viheltämällä, mutta silti salissa viheltäminen toi äärettömän huonoa onnea.

Päästin jalkani valahtamaan suoriksi. Hetken minä makasin suorana, kädet levällään, ja kova lattia tuntui ihanalta selän alla. Sitten kierähdin kyljelleni sykkyrään, ja sydämessäni tuntui ihanalta. Halusin olla täällä niin kauheasti. Halusin olla aina täällä. Halusin olla niin kuin Pirates of the Caribbean -elokuvan saappaanraksi-Bill ja muuttua osaksi teatteria niin kuin Bill muuttui osaksi laivaa. Halusin imeytyä näihin seiniin, verhoihin, lattian kuvioihin...

Huomasin silittäväni likaista lattiaa hellästi. Katsoin kämmeneni pohjaa. Siinä oli ruskeanharmaata muinaista likaa. Toinen käsivarteni oli tyynynä pääni alla. Ojensin molemmat käteni suoriksi eteenpäin niin kuin auringossa nautiskeleva koira, enkä välittänyt yhtään, vaikka hiukseni hieroutuivat likaiseen lattiaan. Minun teatterini. Minun ensirakkauteni.

"Chai", selkäni takaa kuului käskevästi. "Nyt ylös. Nyt jatkuu."

Kun nousin, pidin huolta, että ponnistin ylös vasemmalla jalallani, ja että vasen käteni irtosi viimeisenä näyttämöstä. Olisinpa joskus yksi niistä kahdestatoista onnekkaasta ja pääsisin teatterikorkeaan. Haluan olla täällä aina, enkä vain parina iltana viikossa. Haluan elää täällä, ja lopulta haluan kuollakin tänne.
Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kein ja Ekun avainniput

Kerro Maya, minkä takia minä suhtaudun niin eri tavalla Keihin kuin Maxiin? Mokasin molempien kanssa, mutta miksi se ei tuntunut Maxin kanssa läheskään yhtä kuolettavalta? Kyse ei voi olla vain siitä, että Keillä oli Emilia. Silloin ei ollut, kun minä pidin häntä kädestä taukotuvassa. Pidin vain kädestä. Ei se voi olla kiellettyä? Silti siinä oli jotain väärää. Ja sitten kun nukuin ainakin kaksi tuntia melkein Maxin päällä, siinä ei ollut muuta pelottavaa kuin se, että mitähän muut nyt mahtavat ajatella. Olihan sekin niin outoa, etten tietenkään noin vain menisi tekemään sitä uudestaan, mutta ei sen ajatteleminen tunnu siltä että minun pitäisi kuolla. Maya Whiteligtning/dA Ekku haluaa, että pyydän anteeksi. Olen pyytänytkin, ja monta kertaa, eikä tämä silti ole mennyt pois. En ole enää varma siitäkään, mitä kaikkea tästä ajattelen. Mitä minun pitää vielä pyytää anteeksi. Järjestellään ihmissuhteisiin liittyviä ajatuksiani ennen sitä anteeksipyyntöä, Maya, sillä aikaa kun sinä pidä...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Seitsenosainen metritarina, joka kertoo muka ratsastuksesta, mutta oikeasti Reitasta ja rakkaudesta

Reita Svart Maanantai: perusteiden on oltava kunnossa, jotta voi edetä Muutoksen nimi oli Ekku. Hänen takiaan minulla oli niin määrätietoinen olo jo tallia kohti kävellessäni. Olin kerta kaikkiaan päättänyt oppia ratsastamaan. Löytäisin varmasti jonkun sopivan opettajan taukotuvasta ja sopivan hevosen tallista. Ihan pian meillä olisi oikeasti yksi yhteinen harrastus, kun olin niin huono katsomaan elokuviakin. Minä en osaa mitään. Oli korkea aika opetella edes jotain. Enää en kyllä välttelisi ratsastamista. Jo taukotuvan ovenraosta näin, että naulakossa oli talvitakki, jonka hupun reunuksissa oli tekoturkista. Eikö Kirstu kuulostanut muutenkin parhaalta vaihtoehdolta vahdiksi, jos kyse oli minusta ja hevosista? Ainakaan hänen kärsivällisyytensä ei loppuisi ikinä. "Hei - voisiksä opettaa mua ratsastaan esim nyt?" kysyin häneltä jo ennen kuin sain oven kokonaan auki. Ja kun se aukesi, toivoin todella, etten olisi kysynyt. Ensinnäkin, sen karvareunuksisen takin vieressä roikk...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Miltä rakkaus tuntuu? (4. tarina ilman kenguruita)

Se tuntuu siltä kuin leikkisi kotia Australiassa ja ottaisi kiinni sisiliskonnäköisiä olentoja kuivalta takapihalta näyttääkseen niitä toiselle. Siltä, että opettelee keittämään kahvia, vaikka eläessään ei ole sitä juonut, jotta voisi herättää toisen sanomalla, että kahvi on valmista. Se tuntuu sydämessä tavallaan vähän samalla tavalla kutittavalta, kuin voin syöminen tuntuu kielen reunoilla, kun Ekku silittää minun hiuksiani. Joskus se tuntuu siltä, ettei kestä enää: esimerkiksi silloin, kun minun Ekullani on hiukset korkealla nutturalla ja hän hymyilee minulle sitä tiettyä huultaan pureskellen hymyileväänsä hymyä. Ja jos rakastaa kahta tyttöä, joista toinen jäi Espooseen, se tuntuu itkettävältä ja kuluttavalta aina välillä. "Äiti soitti Skypellä", ilmoitin yhtenä iltana tultuani makuuhuoneesta Skypen ääreltä. "No miten äiti?" Ekku kysyi sohvalta. Rojahdin hänen vierelleen, painoin kasvot hänen kaulaansa vasten ja nurisin. "Chai?" Ekku kysyi ja laski...
Lähetä kommentti
Lue lisää