Ensin puetaan kenkä vasempaan jalkaan. Ihan ihan ihan aina. Ja ensin
laitetaan vasen hanska. Ensin vasen jalka housunlahkeeseen, ja ensin
vasen käsi hihaan. Aina, aina ja aina. Pidän siitä huolta. Ja ensin
riisuttiin oikea kenkä. Ensin otettiin jalka pois oikeasta
housunlahkeesta, käsi oikeasta hiasta. Joka ainoa kerta. Astuttiin
vasemmalla jalalla sisään ja oikealla ulos. Poikkeuksetta.
Siis teatterilla! Tietenkin vain teatterilla, enhän minä hullu ole!
Markus oli ainoa, joka seisoi lavalla. Vaikka ei sitä olisi saanut sanoa ääneen. Se on näyttämö. Lava-autoissa on lavat. Teatterissa on näyttämö. Muut makasivat lavalla. Siis näyttämöllä. Myös minä. Se oli pölyinen, ja jos sitä hinkkasi sormenpäillään, siitä kuoriutui vuosikymmenten verran pinttynyttä likaa. En hinkannut sitä, koska en halunnut tulla kipeäksi. Sen sijaan makasin selälläni, oikea jalka koukussa, vasen nilkka oikean polven päällä ja tunsin miten lihakseni venyivät.
Kun katsoin ylös, siellä oli koko avaruus. Tai ainakin siellä oli kuusi eri tarinaa. Korkealla pääni päällä roikkuivat nimittäin kuudet lavasteet. Teatterisalissa ei saa viheltää niiden takia. Ennen muinoin lavasteita liikuttelevat miehet kommunikoivat vihellyksin, ja epäonnisen viheltelijän päähän saatettiin pudottaa vaikka parveke, jolla Julia seisoi, kun Romeo puhui hänelle. Näin sen parvekkeen pohjan. Jos se putoaisi, kuolisin nopeasti, enkä minä halunnut kuolla. Enää en saisi sitä putoamaan viheltämällä, mutta silti salissa viheltäminen toi äärettömän huonoa onnea.
Päästin jalkani valahtamaan suoriksi. Hetken minä makasin suorana, kädet levällään, ja kova lattia tuntui ihanalta selän alla. Sitten kierähdin kyljelleni sykkyrään, ja sydämessäni tuntui ihanalta. Halusin olla täällä niin kauheasti. Halusin olla aina täällä. Halusin olla niin kuin Pirates of the Caribbean -elokuvan saappaanraksi-Bill ja muuttua osaksi teatteria niin kuin Bill muuttui osaksi laivaa. Halusin imeytyä näihin seiniin, verhoihin, lattian kuvioihin...
Huomasin silittäväni likaista lattiaa hellästi. Katsoin kämmeneni pohjaa. Siinä oli ruskeanharmaata muinaista likaa. Toinen käsivarteni oli tyynynä pääni alla. Ojensin molemmat käteni suoriksi eteenpäin niin kuin auringossa nautiskeleva koira, enkä välittänyt yhtään, vaikka hiukseni hieroutuivat likaiseen lattiaan. Minun teatterini. Minun ensirakkauteni.
"Chai", selkäni takaa kuului käskevästi. "Nyt ylös. Nyt jatkuu."
Kun nousin, pidin huolta, että ponnistin ylös vasemmalla jalallani, ja että vasen käteni irtosi viimeisenä näyttämöstä. Olisinpa joskus yksi niistä kahdestatoista onnekkaasta ja pääsisin teatterikorkeaan. Haluan olla täällä aina, enkä vain parina iltana viikossa. Haluan elää täällä, ja lopulta haluan kuollakin tänne.
Siis teatterilla! Tietenkin vain teatterilla, enhän minä hullu ole!
Markus oli ainoa, joka seisoi lavalla. Vaikka ei sitä olisi saanut sanoa ääneen. Se on näyttämö. Lava-autoissa on lavat. Teatterissa on näyttämö. Muut makasivat lavalla. Siis näyttämöllä. Myös minä. Se oli pölyinen, ja jos sitä hinkkasi sormenpäillään, siitä kuoriutui vuosikymmenten verran pinttynyttä likaa. En hinkannut sitä, koska en halunnut tulla kipeäksi. Sen sijaan makasin selälläni, oikea jalka koukussa, vasen nilkka oikean polven päällä ja tunsin miten lihakseni venyivät.
Kun katsoin ylös, siellä oli koko avaruus. Tai ainakin siellä oli kuusi eri tarinaa. Korkealla pääni päällä roikkuivat nimittäin kuudet lavasteet. Teatterisalissa ei saa viheltää niiden takia. Ennen muinoin lavasteita liikuttelevat miehet kommunikoivat vihellyksin, ja epäonnisen viheltelijän päähän saatettiin pudottaa vaikka parveke, jolla Julia seisoi, kun Romeo puhui hänelle. Näin sen parvekkeen pohjan. Jos se putoaisi, kuolisin nopeasti, enkä minä halunnut kuolla. Enää en saisi sitä putoamaan viheltämällä, mutta silti salissa viheltäminen toi äärettömän huonoa onnea.
Päästin jalkani valahtamaan suoriksi. Hetken minä makasin suorana, kädet levällään, ja kova lattia tuntui ihanalta selän alla. Sitten kierähdin kyljelleni sykkyrään, ja sydämessäni tuntui ihanalta. Halusin olla täällä niin kauheasti. Halusin olla aina täällä. Halusin olla niin kuin Pirates of the Caribbean -elokuvan saappaanraksi-Bill ja muuttua osaksi teatteria niin kuin Bill muuttui osaksi laivaa. Halusin imeytyä näihin seiniin, verhoihin, lattian kuvioihin...
Huomasin silittäväni likaista lattiaa hellästi. Katsoin kämmeneni pohjaa. Siinä oli ruskeanharmaata muinaista likaa. Toinen käsivarteni oli tyynynä pääni alla. Ojensin molemmat käteni suoriksi eteenpäin niin kuin auringossa nautiskeleva koira, enkä välittänyt yhtään, vaikka hiukseni hieroutuivat likaiseen lattiaan. Minun teatterini. Minun ensirakkauteni.
"Chai", selkäni takaa kuului käskevästi. "Nyt ylös. Nyt jatkuu."
Kun nousin, pidin huolta, että ponnistin ylös vasemmalla jalallani, ja että vasen käteni irtosi viimeisenä näyttämöstä. Olisinpa joskus yksi niistä kahdestatoista onnekkaasta ja pääsisin teatterikorkeaan. Haluan olla täällä aina, enkä vain parina iltana viikossa. Haluan elää täällä, ja lopulta haluan kuollakin tänne.
Kommentit
Lähetä kommentti