"Jännittää,
jännittää, jännittää, jännittää", hoin ja hyppäsin joka tavulla ilmaan.
Hiekka rahisi kenkieni alla jäätä vasten. Tuoksui pakkasyöltä.
"Onko se aina tommonen?" Ekku kysyi ja sytytti tupakan. Hän katsoi minua siihen malliin, ettei siitä voinut ajatella mitään pahaa. Lempeästi.
Markus ojensi kättään Ekkua kohti ja heilutteli sormiaan vaativasti. Ekku laski yhden savukkeen hänen käsilleen. "Kiitti", Markus huokaisi, asetti savukkeen huulilleen ja kumartui kohti Ekun pitelemää sytytintä. Hän veti savua syvälle keuhkoihinsa. "On se", Markus vakuutti hengittäessään savua ulos. Hän hymyili ihan aavistuksen verran toisella suupielellään ja imi uudelleen tupakkaa.
"Voi sua", Ekku mumisi minulle ja kurotti silittämään hiuksiani vapaalla kädellään. Minun oli lopetettava pomppiminen siksi aikaa.
"Sä pilaat mun kampauksen", inahdin välttelevästi ja Ekku purskahti nauruun.
"En mä olisi olettanut kuulevani tollasta sun suusta ikinä!"
Lähin valonlähde oli kaljujen pusikoiden toisella puolella, tienreunan kalpea valopylväs. Se valaisi meidän tukikohtaamme sen verran, että näin tupakantumppeja maassa. Minua tärisytti ihan hirveästi. Sydän hakkasi niin kuin se olisi oikein tahallaan pyrkinyt murtamaan muutamia kylkiluita. Minun oli laskeuduttava kyykylleni. Laskin tupakantumppeja, mutta niitä oli niin paljon, etten saanut niistä tarkkaa lukua. Nousin takaisin ylös. Keinuin kantapäältä toiselle. Hypin vähän taas. Aloin flossata. Ekku vilkaisi minua kulmat ihan aavistuksen kurtussa, mutta Markus ei kiinnittänyt minuun oikeastaan mitään huomiota. Markuksella oli pörröinen peruukki. Saatoin nähdä valoa vasten, että otsapörrö tärähteli hänen sydämenlyöntiensä tahdissa. Tiesin kyllä muutenkin, etten ollut ainoa, jota jännitti. Olin vain ainoa, jonka selviytymiskeino oli jatkuva heiluminen ja seinille hyppiminen. Markus oli todistanut jännitystäni niin monta kertaa, että oli jo tottunut siihen. Ekku ei vielä. En kerta kaikkiaan pystynyt samaan aikaan jännittämään ja murehtimaan sitä, että hän saattoi pitää minua tosi kummallisena. Tällainen minä olin: ehkä vähän nolo, mutta en voinut jännittää hiljaa itsekseni niin kuin Markus.
Ekku tumppasi tupakkansa astumalla sen päälle kengänkärjellään. Otin häntä heti kiinni kummastakin kädestä ja vedin hänet halaukseeni.
"Tuu mun kaa tonne, älä mee pääovista, ku tuu mun kaa olemaan", kuiskutin.
"Sit mä en nää mitä mielisairaalassa oikein tapahtuu", Ekku kuiskutti takaisin, ja kuulin naurua hänen äänestään.
"Aiva niinku sä et olisi tullu tänne mun takia ja mun pakottamana", nauroin hänen korvaansa.
"Noni Chai irti! Sisälle, hopi hopi!" Markus nurisi kauempana käsi ovenkahvalla. Painoin nopean pusun Ekun ohimoon ja vedin hänet kädestä perässäni sivuovesta sisään ennen kuin hän ehti vastustelemaan.
Puolijuoksua valaistua käytävää pitkin portaisiin, portaita ylös, seuraavaa käytävää eteenpäin, ja suurin piirtein kolmannesta ovesta sisään. Huone näytti ihan jonkin liikuntahallin tai -salin pukuhuoneelta. Takit naulaan. Vaihdoin talvikengät tossukoihin. Sitten taas kiidettiin pitkin käytävää. Haisi tunkkaiselta. Ehkä vähän kosteusvauriolta.
"McMurphy tänne", joku kuiskasi kiitäessämme ohitse ja kiskaisi Markuksen käsipuolesta jostain ovesta sisään. Me kaksi jatkoimme portaisiin ja nousimme vielä yhden kierroksen niin nopeasti kuin saatoimme.
"Tuu, mä näytän sulle jotain siistiä", supatin ja vedin Ekun mukanani parioven avoimesta puolikkaasta, pimeään huoneeseen.
"Mit-" Ekku yritti kysyä, mutta minun oli sihistävä hänet hiljaiseksi.
Hiivimme ihan äänettömästi kohti paksuja, täysin läpinäkymättömiä verhoja. Niiden alta kajasti kirkasta valoa, ja niiden takaa kuului tasainen ihmisäänten surina. Hymyilin Ekulle olkani ylitse. Pujotelimme varovaisesti kaikkien niiden verhojen välissä. Hiippailimme niin lähelle kaikkein viimeisimpiä verhoja, että olisimme saattaneet koskea niihin. Ne olivat niin paksut, etteivät ne olisi edes heilahtaneet, jos niitä olisi hipaissut höyhenkeveästi. Niiden reunalta saattoi kurkistaa yhdellä silmällä toiselle puolelle... Siellä oli vaikka keitä... En tunnistanut yksiäkään kasvoja... Siirryin sivuun, jotta Ekku saattoi kurkistaa. Katselin miten ohut valojuova valaisi hänen silmänsä ja poskensa.
"Miten sä uskallat mennä tonne?" hän sanoi melkein äänettömästi vetäytyessään kauemmas verhosta. Tiesin hänen tarkoittavan kysymyksellään sitä, että tänään toisen puolen joka ainoalla istumapaikalla oleili joku.
"En mä uskaltaiskaan", vastasin siihen yhtä hiljaa, "mutta enhän mä sinne menekään, vaan Dale! Mun mielestä on ihanaa olla välillä joku muu... Tai oli ennen. Nyt mä rakastan olla myös mä."
"Se on ehkä ihan hyvä että sä teet tätä vaan harrastellen ja parina iltana viikossa, ja yleensä muuta. Kuinka sun hermot kestää? Sä täriset..."
"Mua jännittää ihan sairaasti. Saanksmä tulla teille illalla? Mä ajattelin - jos sä haluaisit - niin tehtäis jotain muutaki mikä mua jännittää ihan sairaasti. Tai - voin mä mennä kotia - jos sulla on muuta..."
"Onko se aina tommonen?" Ekku kysyi ja sytytti tupakan. Hän katsoi minua siihen malliin, ettei siitä voinut ajatella mitään pahaa. Lempeästi.
Markus ojensi kättään Ekkua kohti ja heilutteli sormiaan vaativasti. Ekku laski yhden savukkeen hänen käsilleen. "Kiitti", Markus huokaisi, asetti savukkeen huulilleen ja kumartui kohti Ekun pitelemää sytytintä. Hän veti savua syvälle keuhkoihinsa. "On se", Markus vakuutti hengittäessään savua ulos. Hän hymyili ihan aavistuksen verran toisella suupielellään ja imi uudelleen tupakkaa.
"Voi sua", Ekku mumisi minulle ja kurotti silittämään hiuksiani vapaalla kädellään. Minun oli lopetettava pomppiminen siksi aikaa.
"Sä pilaat mun kampauksen", inahdin välttelevästi ja Ekku purskahti nauruun.
"En mä olisi olettanut kuulevani tollasta sun suusta ikinä!"
Lähin valonlähde oli kaljujen pusikoiden toisella puolella, tienreunan kalpea valopylväs. Se valaisi meidän tukikohtaamme sen verran, että näin tupakantumppeja maassa. Minua tärisytti ihan hirveästi. Sydän hakkasi niin kuin se olisi oikein tahallaan pyrkinyt murtamaan muutamia kylkiluita. Minun oli laskeuduttava kyykylleni. Laskin tupakantumppeja, mutta niitä oli niin paljon, etten saanut niistä tarkkaa lukua. Nousin takaisin ylös. Keinuin kantapäältä toiselle. Hypin vähän taas. Aloin flossata. Ekku vilkaisi minua kulmat ihan aavistuksen kurtussa, mutta Markus ei kiinnittänyt minuun oikeastaan mitään huomiota. Markuksella oli pörröinen peruukki. Saatoin nähdä valoa vasten, että otsapörrö tärähteli hänen sydämenlyöntiensä tahdissa. Tiesin kyllä muutenkin, etten ollut ainoa, jota jännitti. Olin vain ainoa, jonka selviytymiskeino oli jatkuva heiluminen ja seinille hyppiminen. Markus oli todistanut jännitystäni niin monta kertaa, että oli jo tottunut siihen. Ekku ei vielä. En kerta kaikkiaan pystynyt samaan aikaan jännittämään ja murehtimaan sitä, että hän saattoi pitää minua tosi kummallisena. Tällainen minä olin: ehkä vähän nolo, mutta en voinut jännittää hiljaa itsekseni niin kuin Markus.
Ekku tumppasi tupakkansa astumalla sen päälle kengänkärjellään. Otin häntä heti kiinni kummastakin kädestä ja vedin hänet halaukseeni.
"Tuu mun kaa tonne, älä mee pääovista, ku tuu mun kaa olemaan", kuiskutin.
"Sit mä en nää mitä mielisairaalassa oikein tapahtuu", Ekku kuiskutti takaisin, ja kuulin naurua hänen äänestään.
"Aiva niinku sä et olisi tullu tänne mun takia ja mun pakottamana", nauroin hänen korvaansa.
"Noni Chai irti! Sisälle, hopi hopi!" Markus nurisi kauempana käsi ovenkahvalla. Painoin nopean pusun Ekun ohimoon ja vedin hänet kädestä perässäni sivuovesta sisään ennen kuin hän ehti vastustelemaan.
Puolijuoksua valaistua käytävää pitkin portaisiin, portaita ylös, seuraavaa käytävää eteenpäin, ja suurin piirtein kolmannesta ovesta sisään. Huone näytti ihan jonkin liikuntahallin tai -salin pukuhuoneelta. Takit naulaan. Vaihdoin talvikengät tossukoihin. Sitten taas kiidettiin pitkin käytävää. Haisi tunkkaiselta. Ehkä vähän kosteusvauriolta.
"McMurphy tänne", joku kuiskasi kiitäessämme ohitse ja kiskaisi Markuksen käsipuolesta jostain ovesta sisään. Me kaksi jatkoimme portaisiin ja nousimme vielä yhden kierroksen niin nopeasti kuin saatoimme.
"Tuu, mä näytän sulle jotain siistiä", supatin ja vedin Ekun mukanani parioven avoimesta puolikkaasta, pimeään huoneeseen.
"Mit-" Ekku yritti kysyä, mutta minun oli sihistävä hänet hiljaiseksi.
Hiivimme ihan äänettömästi kohti paksuja, täysin läpinäkymättömiä verhoja. Niiden alta kajasti kirkasta valoa, ja niiden takaa kuului tasainen ihmisäänten surina. Hymyilin Ekulle olkani ylitse. Pujotelimme varovaisesti kaikkien niiden verhojen välissä. Hiippailimme niin lähelle kaikkein viimeisimpiä verhoja, että olisimme saattaneet koskea niihin. Ne olivat niin paksut, etteivät ne olisi edes heilahtaneet, jos niitä olisi hipaissut höyhenkeveästi. Niiden reunalta saattoi kurkistaa yhdellä silmällä toiselle puolelle... Siellä oli vaikka keitä... En tunnistanut yksiäkään kasvoja... Siirryin sivuun, jotta Ekku saattoi kurkistaa. Katselin miten ohut valojuova valaisi hänen silmänsä ja poskensa.
"Miten sä uskallat mennä tonne?" hän sanoi melkein äänettömästi vetäytyessään kauemmas verhosta. Tiesin hänen tarkoittavan kysymyksellään sitä, että tänään toisen puolen joka ainoalla istumapaikalla oleili joku.
"En mä uskaltaiskaan", vastasin siihen yhtä hiljaa, "mutta enhän mä sinne menekään, vaan Dale! Mun mielestä on ihanaa olla välillä joku muu... Tai oli ennen. Nyt mä rakastan olla myös mä."
"Se on ehkä ihan hyvä että sä teet tätä vaan harrastellen ja parina iltana viikossa, ja yleensä muuta. Kuinka sun hermot kestää? Sä täriset..."
"Mua jännittää ihan sairaasti. Saanksmä tulla teille illalla? Mä ajattelin - jos sä haluaisit - niin tehtäis jotain muutaki mikä mua jännittää ihan sairaasti. Tai - voin mä mennä kotia - jos sulla on muuta..."
Kommentit
Lähetä kommentti