Me muut rähisimme keskenämme, kun Markus käveli meidän keskellemme rehvakkaana kuin yläasteen kovin jätkä. Hänen päänsä oli pystyssä ja lippiksensä takakenossa, vaikka Markus ei ikinä käytä hattua sisällä. Hädin tuskin käyttää pihallakaan. Hänen vasen kätensä oli syvällä avonaisen takin taskussa ja toisessa kädessään hänellä oli paperinivaska. Hän katsoi meitä kiihtyneenä ja haastavasti, ja hengitti sitten sisään sen näköisenä kuin olisi sanomaisillaan jotain kun--
"McMurphy! Sä oot liikaa musta katsoen vasemmalla!" kuului huuto pimeästä huoneesta. "Katotaan nyt se oikea paikka samalla!"
Markus siirtyi aavistuksen itsestään katsottuna oikealle. Valo syttyi. Markus liikahti vielä vähän. Valo sammui. Hän ei tehnyt niin kuin amatöörit ja katsellut lattian kuvioita muistaakseen oikean kohdan. Hän katseli laajasti ympärillen, hengitteli ja rentoutti hartiansa. Kaikki se kakaramainen rehvakkuus oli poissa, ja hänen ryhtinsä oli taas niin kuin aikuisella.
"Jos me tuplattais se volttimäärä, niin mä olen aivan vama, että musta tulis antenni, ja me saatas viihdekanavat esiin", Markus mumisi ihan hiljaa, eikä kukaan kiinnittänyt häneen mitään huomiota.
En viitsinyt edes vaihtaa vaatteita pukuhuoneessa, koska tallillehan minä olin menossa. Odotin silti Markusta, joka oli ihan hirveän tyytymätön kaikkeen. Hän nakkasi pehmoiset Puman lökärinsäkin vihaisesti lattialle vaihtaessaan niiden tilalle farkkuja. Hän ei edes kiittänyt, kun Lauri nosti ne ohimennen sattuessaan kulkemaan ohitsemme puhelimeen puhuessaan. Tajusin, etten ollut oikein viikkokausiin havainnut, mitä Markukselle kuului. Ei ilmeisesti kauhean hyvää. Minun oli jo aika herätä satavuotisesta unestani ja havainnoida muuta maailmaa. Huomenta Ruusunen.
"Mä lähden tallille selvittämään tän... Mun... Tän sotkun", kerroin ulkona Markukselle ja katselin kuinka päivä valkeni taivaalla. Aamuyö oli ohitse.
"Jos me TUPlattas se VOLTtimäärä nii...", Markus sanoi painottaen tuplaamista ja volttimäärää niin kauheasti, että hän hypähti vähän ilmaan samalla. "Jos me ttttuplattas se volttttimäärä", hän sanoi heti uudestaan osoitellen etusormellaan eteensä t-äänteiden kohdalla. Sitten hänen kasvonsa kiristyivät, kun hän puri takahampaansa yhteen.
"Markus, kuuliksä?"
"Tietenkin. Tuuksä harkkoihin?"
"Tuun tuun. Voisiksä ottaa mun kengät sinne? Saattaa olla että mä tuun suoraan."
"Buathong jos me TUPLATTAS se VOLTTIMÄÄRÄ nii mä olen AIVA VARRRMA, että musta tulis ANTENNI ja me... Eikä... Ja me... Voitas..."
"Ja me saatas viihdekanavat esiin", huokaisin ja taputin häntä selkään. Hän kääntyi vasemmalle, kohti kotia, ja minä jatkoin suoraan, kohti tallia. Kuulin miten Markuksen askel rahisi kauan hiekoitusta vasten, kun hän hyppi tasajalkaa vähän matkaa ja kiihdytti sitten lyhyeen juoksuspurttiin.
Minua pelotti astua talliin, mutta se oli samanlaista pelkoa kuin parhaina päivinä töissä. Yläasteella piti joskus pitää esitelmiä luokan edessä ja yritin taistella jännitystä vastaan parhaani mukaan. Se sai minut melkein oksentamaan. Rakastin töitä ja pystyin toimimaan, koska en edes yrittänyt olla pelkäämättä ja jännittämättä. Se kuului asiaan. Sydän hakkasi ja hengästytti. Mitä pahaa siinä oli? Niin kävi lenkilläkin. Se tarkoitti, että olen elossa. Tiesin, että lopulta se olo helpottaisi. Niin se helpottaisi nytkin, kävi mitä kävi. Ihan sama mitä mieltä joku Kei olisi. Minä ansaitsin tämän: olla taas iloinen.
"Onks Emilia täällä?" kysyin Kirstulta, joka tuli käytävällä vastaan satulaa kantaen.
"Tuolla se on kai tallituvassa", Kirstu vastasi olkiaan kohauttaen, ja minä sipaisin häntä etu- ja keskisormellani poskesta ennen kuin jatkoin matkaani.
Seuraavaksi näin Kein siivoamassa karsinaa, niin kuin aina. Hymyilin hänelle vähän, kun hän sattui vilkaisemaan minua. Suhtauduin siihen pyöryttävään tunteeseen ihan samalla tavalla kuin jännitykseen. Annoin sen tulla ja kävelin eteenpäin. Sekin menisi ohitse. Oli omituista, kun en mennytkään ihan lukkoon Kein ja sen olon takia.
Taukotuvan ovella pysähdyin hetkeksi. Pyörrytys oli kadonnut. Sydän hakkasi. Olin siis elossa. Annoin sen hakata. Nojasin nyrkkiäni oveen ja otsaani nyrkkiini ihan hetken. Kävin läpi suunnitelmani. Avaisin oven. Hymyilisin Emilialle. Jos siellä olisi muita, odottaisin, seuraisin Emiliaa vaikka autolleen, mutta muiden aikana en puhuisi niin kuin pelkuri. Vaikka ei siellä ketään muuta olisi, kun oven läpi ei kuulunut äännähdystäkään. Istuisin Emilian lähelle. Kysyisin kauniisti ja varovaisesti, että haluaisiko hän kuulla enää tällaisesta, nyt kun... Asiat olivat muuttuneet. Jos hän ei haluaisi, unohtaisin koko jutun lopullisesti ja juttelisin muusta. Jos haluaisi, sanoisin ääneen mitä tein. Vakuuttaisin että Kei ei tosiaankaan vastannut siihen suudelmaan, eikä millään tavalla lähettänyt minulle edes mitään tulkinnanvaraisiakaan viestejä siitä, että olisi halunnut sitä. Että minä tein sen kaiken, eikä kukaan muu. Ja sitten minä kuuntelisin. Ihan sama mitä sieltä tulisi, minä istuisin ja kuuntelisin sen kaiken kerralla, vaikka se olisi kuinka kauheaa, vaikka se huudettaisiin kuinka lujaa, vaikka hän itkisi, tai vaikka hänestä tulisi kylmä kuin jää. Vakuuttelisin, että olen pahoillani, mutta en varmasti hätääntyisi, en varmasti enää itkisi. Ja sitten olisin vapaa. Kävi mitä kävi, sitten olisin vapaa. Saattaisin menettää jopa hevosharrastukseni, mutta se oli pieni hinta oman mielenterveytensä säilyttämisestä.
Nostin pääni ja tartuin ovenkahvaan. Tällainen minä olen. Minä en ole raukka.
Loppujen lopuksi olin etuajassa maapohjahallilla. Siellä oli vain Markus, joka pompotteli palloa kengänkärjeltä toiselle. En ollut huomannut, että hänen hiuksissaan oli jo aikamoinen juurikasvu. Mutta se olikin huomaamaton: Markuksen luonnollinen hiusväri on vain ihan aavistuksen tummempi kuin hänen käyttämänsä teollinen väri.
"ÄÄNENAVAUS", Markus huusi sitten yhtäkkiä ja pokaisi palloa. "AAAAA!"
"Ai-khun!" huudahdin hänelle, ja hän säpsähti. Oli kai kuvitellut olevansa vieläkin yksin.
"JOS ME TUPLATTAS se volttimäärä, nii MÄ OLEN AIVA VARMA!!"
"Lopeta jo! Markus! Mä en halua puhua McMurphylle enää! Sä olet vapaalla!"
"Ymmärräksä että mä en osaa tätä?" hän ärähti sitten minulle kun kaivoin pallokassista toista palloa.
"Sä sanot aina noin, ja aina sä lopulta onnistut."
"Sä oot yleensä auttanu, yöhön asti, mutta eipä näy äijää kotona ei!"
"Mä tulin takasin. Mä oon tässä. Se menee hyvin kun sä sanot sen niinku sä sanoisit sen Maijalle!"
"Jos me tuplattas se volttimäärä. Niin mä olen aiva VARRRma, että musta tulis ANtenni! Ja me saatas viihdekanavat esiin."
"Ja nyt unohda se. Muuten me hävitään Härmälle, Markus! Eikä me olla niitä, jotka häviää Härmälle. Kun me ei olla mitään luusereita!"
Tähtäsin palloon terävän potkun niin että pallo osui varmasti kipeästi Markuksen sääreen. Hän ei kuitenkaan älähtänyt, vaan otti pallon haltuunsa ja lähti juoksemaan eteenpäin. Ja minä lähdin perään, koska minä en ole luuseri, enkä minä ole raukka ja pelkuri. Minä olin vapaa, enkä ollut maksanut vapaudestani mielestäni yhtään liikaa.
"McMurphy! Sä oot liikaa musta katsoen vasemmalla!" kuului huuto pimeästä huoneesta. "Katotaan nyt se oikea paikka samalla!"
Markus siirtyi aavistuksen itsestään katsottuna oikealle. Valo syttyi. Markus liikahti vielä vähän. Valo sammui. Hän ei tehnyt niin kuin amatöörit ja katsellut lattian kuvioita muistaakseen oikean kohdan. Hän katseli laajasti ympärillen, hengitteli ja rentoutti hartiansa. Kaikki se kakaramainen rehvakkuus oli poissa, ja hänen ryhtinsä oli taas niin kuin aikuisella.
"Jos me tuplattais se volttimäärä, niin mä olen aivan vama, että musta tulis antenni, ja me saatas viihdekanavat esiin", Markus mumisi ihan hiljaa, eikä kukaan kiinnittänyt häneen mitään huomiota.
En viitsinyt edes vaihtaa vaatteita pukuhuoneessa, koska tallillehan minä olin menossa. Odotin silti Markusta, joka oli ihan hirveän tyytymätön kaikkeen. Hän nakkasi pehmoiset Puman lökärinsäkin vihaisesti lattialle vaihtaessaan niiden tilalle farkkuja. Hän ei edes kiittänyt, kun Lauri nosti ne ohimennen sattuessaan kulkemaan ohitsemme puhelimeen puhuessaan. Tajusin, etten ollut oikein viikkokausiin havainnut, mitä Markukselle kuului. Ei ilmeisesti kauhean hyvää. Minun oli jo aika herätä satavuotisesta unestani ja havainnoida muuta maailmaa. Huomenta Ruusunen.
"Mä lähden tallille selvittämään tän... Mun... Tän sotkun", kerroin ulkona Markukselle ja katselin kuinka päivä valkeni taivaalla. Aamuyö oli ohitse.
"Jos me TUPlattas se VOLTtimäärä nii...", Markus sanoi painottaen tuplaamista ja volttimäärää niin kauheasti, että hän hypähti vähän ilmaan samalla. "Jos me ttttuplattas se volttttimäärä", hän sanoi heti uudestaan osoitellen etusormellaan eteensä t-äänteiden kohdalla. Sitten hänen kasvonsa kiristyivät, kun hän puri takahampaansa yhteen.
"Markus, kuuliksä?"
"Tietenkin. Tuuksä harkkoihin?"
"Tuun tuun. Voisiksä ottaa mun kengät sinne? Saattaa olla että mä tuun suoraan."
"Buathong jos me TUPLATTAS se VOLTTIMÄÄRÄ nii mä olen AIVA VARRRMA, että musta tulis ANTENNI ja me... Eikä... Ja me... Voitas..."
"Ja me saatas viihdekanavat esiin", huokaisin ja taputin häntä selkään. Hän kääntyi vasemmalle, kohti kotia, ja minä jatkoin suoraan, kohti tallia. Kuulin miten Markuksen askel rahisi kauan hiekoitusta vasten, kun hän hyppi tasajalkaa vähän matkaa ja kiihdytti sitten lyhyeen juoksuspurttiin.
Minua pelotti astua talliin, mutta se oli samanlaista pelkoa kuin parhaina päivinä töissä. Yläasteella piti joskus pitää esitelmiä luokan edessä ja yritin taistella jännitystä vastaan parhaani mukaan. Se sai minut melkein oksentamaan. Rakastin töitä ja pystyin toimimaan, koska en edes yrittänyt olla pelkäämättä ja jännittämättä. Se kuului asiaan. Sydän hakkasi ja hengästytti. Mitä pahaa siinä oli? Niin kävi lenkilläkin. Se tarkoitti, että olen elossa. Tiesin, että lopulta se olo helpottaisi. Niin se helpottaisi nytkin, kävi mitä kävi. Ihan sama mitä mieltä joku Kei olisi. Minä ansaitsin tämän: olla taas iloinen.
"Onks Emilia täällä?" kysyin Kirstulta, joka tuli käytävällä vastaan satulaa kantaen.
"Tuolla se on kai tallituvassa", Kirstu vastasi olkiaan kohauttaen, ja minä sipaisin häntä etu- ja keskisormellani poskesta ennen kuin jatkoin matkaani.
Seuraavaksi näin Kein siivoamassa karsinaa, niin kuin aina. Hymyilin hänelle vähän, kun hän sattui vilkaisemaan minua. Suhtauduin siihen pyöryttävään tunteeseen ihan samalla tavalla kuin jännitykseen. Annoin sen tulla ja kävelin eteenpäin. Sekin menisi ohitse. Oli omituista, kun en mennytkään ihan lukkoon Kein ja sen olon takia.
Taukotuvan ovella pysähdyin hetkeksi. Pyörrytys oli kadonnut. Sydän hakkasi. Olin siis elossa. Annoin sen hakata. Nojasin nyrkkiäni oveen ja otsaani nyrkkiini ihan hetken. Kävin läpi suunnitelmani. Avaisin oven. Hymyilisin Emilialle. Jos siellä olisi muita, odottaisin, seuraisin Emiliaa vaikka autolleen, mutta muiden aikana en puhuisi niin kuin pelkuri. Vaikka ei siellä ketään muuta olisi, kun oven läpi ei kuulunut äännähdystäkään. Istuisin Emilian lähelle. Kysyisin kauniisti ja varovaisesti, että haluaisiko hän kuulla enää tällaisesta, nyt kun... Asiat olivat muuttuneet. Jos hän ei haluaisi, unohtaisin koko jutun lopullisesti ja juttelisin muusta. Jos haluaisi, sanoisin ääneen mitä tein. Vakuuttaisin että Kei ei tosiaankaan vastannut siihen suudelmaan, eikä millään tavalla lähettänyt minulle edes mitään tulkinnanvaraisiakaan viestejä siitä, että olisi halunnut sitä. Että minä tein sen kaiken, eikä kukaan muu. Ja sitten minä kuuntelisin. Ihan sama mitä sieltä tulisi, minä istuisin ja kuuntelisin sen kaiken kerralla, vaikka se olisi kuinka kauheaa, vaikka se huudettaisiin kuinka lujaa, vaikka hän itkisi, tai vaikka hänestä tulisi kylmä kuin jää. Vakuuttelisin, että olen pahoillani, mutta en varmasti hätääntyisi, en varmasti enää itkisi. Ja sitten olisin vapaa. Kävi mitä kävi, sitten olisin vapaa. Saattaisin menettää jopa hevosharrastukseni, mutta se oli pieni hinta oman mielenterveytensä säilyttämisestä.
Nostin pääni ja tartuin ovenkahvaan. Tällainen minä olen. Minä en ole raukka.
Loppujen lopuksi olin etuajassa maapohjahallilla. Siellä oli vain Markus, joka pompotteli palloa kengänkärjeltä toiselle. En ollut huomannut, että hänen hiuksissaan oli jo aikamoinen juurikasvu. Mutta se olikin huomaamaton: Markuksen luonnollinen hiusväri on vain ihan aavistuksen tummempi kuin hänen käyttämänsä teollinen väri.
"ÄÄNENAVAUS", Markus huusi sitten yhtäkkiä ja pokaisi palloa. "AAAAA!"
"Ai-khun!" huudahdin hänelle, ja hän säpsähti. Oli kai kuvitellut olevansa vieläkin yksin.
"JOS ME TUPLATTAS se volttimäärä, nii MÄ OLEN AIVA VARMA!!"
"Lopeta jo! Markus! Mä en halua puhua McMurphylle enää! Sä olet vapaalla!"
"Ymmärräksä että mä en osaa tätä?" hän ärähti sitten minulle kun kaivoin pallokassista toista palloa.
"Sä sanot aina noin, ja aina sä lopulta onnistut."
"Sä oot yleensä auttanu, yöhön asti, mutta eipä näy äijää kotona ei!"
"Mä tulin takasin. Mä oon tässä. Se menee hyvin kun sä sanot sen niinku sä sanoisit sen Maijalle!"
"Jos me tuplattas se volttimäärä. Niin mä olen aiva VARRRma, että musta tulis ANtenni! Ja me saatas viihdekanavat esiin."
"Ja nyt unohda se. Muuten me hävitään Härmälle, Markus! Eikä me olla niitä, jotka häviää Härmälle. Kun me ei olla mitään luusereita!"
Tähtäsin palloon terävän potkun niin että pallo osui varmasti kipeästi Markuksen sääreen. Hän ei kuitenkaan älähtänyt, vaan otti pallon haltuunsa ja lähti juoksemaan eteenpäin. Ja minä lähdin perään, koska minä en ole luuseri, enkä minä ole raukka ja pelkuri. Minä olin vapaa, enkä ollut maksanut vapaudestani mielestäni yhtään liikaa.
Kommentit
Lähetä kommentti