Mitä tahansa olinkaan Keistä viimeaikoina ajatellut, päätin unohtaa kaiken edes hetkeksi kun näin hänet pitelemässä päätään taukotuvan sohvalla ihan yksin istuen. Tiesin että ei häntä ollut hylätty, vaikka siltä se kyllä näytti. Ainakin Crimis ja Kirstu olivat yrittäneet puhua hänelle, mutta Kei oli kuulemma äksyillyt lopulta molemmat tiehensä. Olin tuonut mukanani hänelle jotain, joka piristäisi ainakin minua, mutta en ollut enää varma uskaltaisinko antaa sitä. Sitä paitsi olin ajatellut vain jättää sen taukotupaan lapun kanssa ja toivoa että hän löytäisi sen. Muuten en ollut aikonut edes yrittää auttaa häntä, koska en ollut ainakaan vähentänyt hänen huoliaan. Epäilin, ettei hän halunnut nähdä minua. Kun näin tuon surullisen hahmon ihan yksinään ja ilman apua, minun oli kuitenkin pakko tehdä jotain. Minusta tuli Kein nong, veli, koska säälin häntä niin kovasti etten voinut vain jättää häntä sinne. Olisin tehnyt saman kenelle tahansa, mutta Kein kanssa minun oli varmasti kaikkein vaikeinta ottaa veljen rooli.
"Phii on allapäin", sanoin hänen viereensä istuessani, ihan niin kuin pikkusiskoni sanoi aina minulle jos olin surullinen. "Nong auttaa."
"Mä en jaksa nyt mitään siansaksaa ja sanaleikkejä, varsinkaan kun sä teit mun elämästä vielä vaikeampaa ja sit vaan katosit", Kei ilmoitti tylysti ja hieroi naamaansa molemmilla kämmenillään. En pelästynyt yhtään hänen murahdustaan, sillä olin odottanut sitä.
"Okei - selvä sitten. Mä toin sulle tämän", sanoin ja laskin Kein polvelle pienen purkin, johon hän yllätyksekseni tarttui.
"Kaktuksen? Mitä helvettiä mä tällä teen?" Kei ärähti tutkittuaan tuomistani.
"Annat sen piristää sua. Sen nimi on Marko, ja mulle tulee siitä hyvä mieli. Mut nyt sä saat sen. Muista vaan antaa se sitten heti seuraavalle joka tarvii sitä. Koska pian kaikki on hyvin etkä sä tarvi sitä enää."
"Voi vitt- no toimikse edes?" Kei oli jo suuttumaisillaan, mutta muutti sitten mielensä ja päätti ilmeisesti olla kiusaamatta minuakin pois taukotuvasta.
"No toimii tietenkin. Kato nyt mua."
"No kiitos nyt tästä. Markoko tämä nyt oli? Mä kyllä tapan tämän lopulta."
"Ei se haittaa. Mä ostan sulle sit uusia Markoja niin monta kun sä tarvit."
"Joo älä vaan osta."
Mietin mitä sanoisin seuraavaksi. Kei vajosi taas samaan murheen alhoon, josta oli nostanut pieneksi hetkeksi päänsä. Laskin leukani hänen olkapäälleen silläkin uhalla, että hän ravistelisi minut pois. Niin hän hetken kuluttua tekikin.
"Ootsä soittanu sun äitille?" kysyin Keiltä.
"Äidille? Miks mä sille olisin soittanu?" hän kysyi taas äksysti, mutta sentään sain hänet puhumaan.
"Mä soitan äitille aina jos mä oon hukassa", tunnustin.
"Mä oon aikuinen", Kei ilmoitti.
"Oo vaan. Niin mäki oon, mutta silti mulla on äiti. Soita sitten siskoille tai veljille. Tai kavereille."
"Ei mulla oo mitään sis - en soita."
"Puhu sit vaikka mulle."
"En varmaan. Mieti nyt vähä. En mä edes tiedä mitä mä sanoisin sulle."
"Mä kestän kyllä mitä vaan."
"Mä en. Mut selvä. Tiedäksä miks Emilialle kävi niin ja miks mulla on näin paska olo?"
"En..."
"Noniin. Ei auttanu. Mä tarvin vastauksia. Voisiksä kertoa miks sä suutelit mua?"
"Voisin. Toisena päivänä. Sitten kun sä et melkein itke täällä salaa."
"Olipa ihana keskustella. Autto tosi paljon."
"Oo sitten hiljaa ja kuuntele kun mä puhun sulle."
Kei yritti nykiä kättään vapaaksi, kun vedin sen syliini. Yritykset olivat kuitenkin niin ponnettomia ja loppuivat niin nopeasti, ettei hän voinut olla ihan tosissaan, tai ehkä hän oli vain väsynyt. Hieroin hänen kämmentään peukaloillani ja väitin osaavani ennustaa, vaikka en tosiaankaan osaa. Huomasin, että hän kuunteli, vaikka ei vastannut mitään, ja olin lukevinani hänen kädestään ennustuksia. Aloitin kaikesta normaalista: siitä miten hän eläisi pitkän elämän ja saisi kauniita lapsia ja niin edelleen. Kaikki menisi hienosti Emilian kanssa, olin näkevinäni kesähäät ja kaikkea - niiden kohdalla ääneni murtui. Olisi koiran hankintaa, lasten syntymäpäiviä, rippijuhlia, ylioppilasjuhlia, lasten häitä, terveitä pyöreitä lastenlapsia... Kun koko ihmisikä oli käsitelty, aloin ennustaa koko ajan kummallisempia yksityiskohtia. Kei kirjoittaisi kerran romaanin zombeista - ja kasvattaisi oman laaman. Halusin että hän ajattelisi jotain iloista edes ihan hetken, ja mikä nyt on laamaa iloisempi asia? Sain hänet melkein naurahtamaan: se oli oikeastaan tuhahdus.
"You batn'ted, then you saltsed", sanoin huvittuneena.
"What the actual fuck?" Kei kysyi ja nosti vihdoin päänsä pystyyn.
"Kun lol on sulle vähän ylimitotettua, senki mörkö. Batn - blew air trough nose. Salts - smiled a little, then stopped. No niin, just noin, siinä oli taas salts!"
"Sä et oo ihan normaali... Voisitko sä nyt kertoa mikä se viimeviikkoinen oli. Mä tarvisin jotain vastauksia edes."
"Ei nyt. Mähän sanoin että myöhemmin. Mä en enää karkaa mihkään. Mutta sun pitää puhua tästä kaikesta jollekulle tai sun aivot sulaa. Ja arvaa mikä myös auttaa? Nong näyttää."
Halasin Keitä, joka oli yhtä rento ja poskistaan karhea ja sänkinen kuin viikon vanha sokerikorppu. Kei oli sanonut minua välillä korealaiseksi, vaikka minä tai äiti emme ole koskaan edes käyneet Koreassa - eikä Paithoonbuathongin ukkokaan tietääkseni. Aluksi luulin että se oli vitsi, mutta Kei taisi olla tosissaan. Olin päätellyt siitä että Kei piti itseään japanilaisena eikä suomalaisena. Sen ajatuksen täytyi olla lähtöisin kotoa, ihan niin kuin minunkin kansallisen identiteettini. Ja jos Kein kotona oltiin päätetty olla japanilaisia, siellä ei varmaan paljoa halailtu. Siksi kai Kei oli niin kummallinen ja ahdistunut kun halasin häntä. Miten hän olisi voinut oppia halaamaan, jos halailu oli hänen perheessään loppunut joskus Kein ollessa vielä ihan pieni, ja aikuisten kesken se kuului vain aviopareille? Ja jos joku ei ole vielä oppinut halaamaan, miten hän voisi pitää siitä? Mutta minä olinkin aina halannut kaikkia ja kaikkea, niin kuin äitikin. Jopa Kein kaltainen jääpatsas rentoutui lopulta - tai sitten hän vain luovutti, kun ei päässyt pakoon.
"Miksi mä oon phii ja sä nong?" hän mumisi yhtäkkiä olkapäähäni.
"Koska tänään sä oot isoveli ja mä oon pikkuveli", vastasin hänelle hänen hiuksiaan haroen ja ajattelin pikkusiskoani.
"No hyvä", Kei mumisi epäselvästi tavoitellen varmaan ivallista sävyä. Hän haukotteli, ja minä silitin hänen selkäänsä juuri niin kuin surullisen veljen selkää kuuluikin silittää. Olin silloin ainoastaan Kein nong, vaikka taukotuvasta lähtiessäni haluaisin taas palavasti olla hänelle jotain muuta kuin sitä.
"Phii on allapäin", sanoin hänen viereensä istuessani, ihan niin kuin pikkusiskoni sanoi aina minulle jos olin surullinen. "Nong auttaa."
"Mä en jaksa nyt mitään siansaksaa ja sanaleikkejä, varsinkaan kun sä teit mun elämästä vielä vaikeampaa ja sit vaan katosit", Kei ilmoitti tylysti ja hieroi naamaansa molemmilla kämmenillään. En pelästynyt yhtään hänen murahdustaan, sillä olin odottanut sitä.
"Okei - selvä sitten. Mä toin sulle tämän", sanoin ja laskin Kein polvelle pienen purkin, johon hän yllätyksekseni tarttui.
"Kaktuksen? Mitä helvettiä mä tällä teen?" Kei ärähti tutkittuaan tuomistani.
"Annat sen piristää sua. Sen nimi on Marko, ja mulle tulee siitä hyvä mieli. Mut nyt sä saat sen. Muista vaan antaa se sitten heti seuraavalle joka tarvii sitä. Koska pian kaikki on hyvin etkä sä tarvi sitä enää."
"Voi vitt- no toimikse edes?" Kei oli jo suuttumaisillaan, mutta muutti sitten mielensä ja päätti ilmeisesti olla kiusaamatta minuakin pois taukotuvasta.
"No toimii tietenkin. Kato nyt mua."
"No kiitos nyt tästä. Markoko tämä nyt oli? Mä kyllä tapan tämän lopulta."
"Ei se haittaa. Mä ostan sulle sit uusia Markoja niin monta kun sä tarvit."
"Joo älä vaan osta."
Mietin mitä sanoisin seuraavaksi. Kei vajosi taas samaan murheen alhoon, josta oli nostanut pieneksi hetkeksi päänsä. Laskin leukani hänen olkapäälleen silläkin uhalla, että hän ravistelisi minut pois. Niin hän hetken kuluttua tekikin.
"Ootsä soittanu sun äitille?" kysyin Keiltä.
"Äidille? Miks mä sille olisin soittanu?" hän kysyi taas äksysti, mutta sentään sain hänet puhumaan.
"Mä soitan äitille aina jos mä oon hukassa", tunnustin.
"Mä oon aikuinen", Kei ilmoitti.
"Oo vaan. Niin mäki oon, mutta silti mulla on äiti. Soita sitten siskoille tai veljille. Tai kavereille."
"Ei mulla oo mitään sis - en soita."
"Puhu sit vaikka mulle."
"En varmaan. Mieti nyt vähä. En mä edes tiedä mitä mä sanoisin sulle."
"Mä kestän kyllä mitä vaan."
"Mä en. Mut selvä. Tiedäksä miks Emilialle kävi niin ja miks mulla on näin paska olo?"
"En..."
"Noniin. Ei auttanu. Mä tarvin vastauksia. Voisiksä kertoa miks sä suutelit mua?"
"Voisin. Toisena päivänä. Sitten kun sä et melkein itke täällä salaa."
"Olipa ihana keskustella. Autto tosi paljon."
"Oo sitten hiljaa ja kuuntele kun mä puhun sulle."
Kei yritti nykiä kättään vapaaksi, kun vedin sen syliini. Yritykset olivat kuitenkin niin ponnettomia ja loppuivat niin nopeasti, ettei hän voinut olla ihan tosissaan, tai ehkä hän oli vain väsynyt. Hieroin hänen kämmentään peukaloillani ja väitin osaavani ennustaa, vaikka en tosiaankaan osaa. Huomasin, että hän kuunteli, vaikka ei vastannut mitään, ja olin lukevinani hänen kädestään ennustuksia. Aloitin kaikesta normaalista: siitä miten hän eläisi pitkän elämän ja saisi kauniita lapsia ja niin edelleen. Kaikki menisi hienosti Emilian kanssa, olin näkevinäni kesähäät ja kaikkea - niiden kohdalla ääneni murtui. Olisi koiran hankintaa, lasten syntymäpäiviä, rippijuhlia, ylioppilasjuhlia, lasten häitä, terveitä pyöreitä lastenlapsia... Kun koko ihmisikä oli käsitelty, aloin ennustaa koko ajan kummallisempia yksityiskohtia. Kei kirjoittaisi kerran romaanin zombeista - ja kasvattaisi oman laaman. Halusin että hän ajattelisi jotain iloista edes ihan hetken, ja mikä nyt on laamaa iloisempi asia? Sain hänet melkein naurahtamaan: se oli oikeastaan tuhahdus.
"You batn'ted, then you saltsed", sanoin huvittuneena.
"What the actual fuck?" Kei kysyi ja nosti vihdoin päänsä pystyyn.
"Kun lol on sulle vähän ylimitotettua, senki mörkö. Batn - blew air trough nose. Salts - smiled a little, then stopped. No niin, just noin, siinä oli taas salts!"
"Sä et oo ihan normaali... Voisitko sä nyt kertoa mikä se viimeviikkoinen oli. Mä tarvisin jotain vastauksia edes."
"Ei nyt. Mähän sanoin että myöhemmin. Mä en enää karkaa mihkään. Mutta sun pitää puhua tästä kaikesta jollekulle tai sun aivot sulaa. Ja arvaa mikä myös auttaa? Nong näyttää."
Halasin Keitä, joka oli yhtä rento ja poskistaan karhea ja sänkinen kuin viikon vanha sokerikorppu. Kei oli sanonut minua välillä korealaiseksi, vaikka minä tai äiti emme ole koskaan edes käyneet Koreassa - eikä Paithoonbuathongin ukkokaan tietääkseni. Aluksi luulin että se oli vitsi, mutta Kei taisi olla tosissaan. Olin päätellyt siitä että Kei piti itseään japanilaisena eikä suomalaisena. Sen ajatuksen täytyi olla lähtöisin kotoa, ihan niin kuin minunkin kansallisen identiteettini. Ja jos Kein kotona oltiin päätetty olla japanilaisia, siellä ei varmaan paljoa halailtu. Siksi kai Kei oli niin kummallinen ja ahdistunut kun halasin häntä. Miten hän olisi voinut oppia halaamaan, jos halailu oli hänen perheessään loppunut joskus Kein ollessa vielä ihan pieni, ja aikuisten kesken se kuului vain aviopareille? Ja jos joku ei ole vielä oppinut halaamaan, miten hän voisi pitää siitä? Mutta minä olinkin aina halannut kaikkia ja kaikkea, niin kuin äitikin. Jopa Kein kaltainen jääpatsas rentoutui lopulta - tai sitten hän vain luovutti, kun ei päässyt pakoon.
"Miksi mä oon phii ja sä nong?" hän mumisi yhtäkkiä olkapäähäni.
"Koska tänään sä oot isoveli ja mä oon pikkuveli", vastasin hänelle hänen hiuksiaan haroen ja ajattelin pikkusiskoani.
"No hyvä", Kei mumisi epäselvästi tavoitellen varmaan ivallista sävyä. Hän haukotteli, ja minä silitin hänen selkäänsä juuri niin kuin surullisen veljen selkää kuuluikin silittää. Olin silloin ainoastaan Kein nong, vaikka taukotuvasta lähtiessäni haluaisin taas palavasti olla hänelle jotain muuta kuin sitä.
Kommentit
Lähetä kommentti