"Emilia on tulossa kohta takaisin."
"Ihanaa, Kei-"
"Se loukkaantui..."
Jos vaikka Jenni olisi kertonut minulle sellaisia uutisia, olisin halannut häntä kunnolla kuin karhu. Olisin painanut hänen päänsä hartialleni, silittänyt hänen hiuksiaan ja alkanut puhua. Olisin sanonut vaikka tuhannella eri tavalla, että kaikki olisi vielä hyvin. Olisin kääntänyt vaikka tuhat kertaa hänen harhailevan huomionsa siihen, että Emilia tulee kaikesta huolimatta takaisin.
Silloin oli kuitenkin kyseessä Kei, ja samaan aikaan kun Emilia oli tulossa takaisin, minä olin joutumassa Helvettiin sen vuoksi mitä tein aikaisemmin. Otin siis vain Kein kädestä kiinni molemmilla käsilläni ja puristin sitä. Katsoin häntä silmiin, hymyilin ja vakuutin vain yhden kerran, että asiat järjestyvät. Katso - onhan Emilia tulossa takaisin. Sitä joka ikinen oli tallilla toivonut. Kei, olen niin onnellinen puolestasi.
//
Kun kerroin kotona kämppikselleni, osin häikäilemättömälle ja aina minun puoliani pitävälle ystävälleni Markukselle, mitä olin tehnyt, en oikein tavoittanut tarinallani kaikkea sitä kauheutta.
Koska keksityssä todellisuudessani Kein nimi oli Anniina, Markus ei voinut ymmärtää kuin osittain miten hirveästi olin toiminut, ja miksi spekuloin kuolintapaani jos tämä kantautuisi jotain omituista reittiä vaikka äidin korviin. Lisäksi Markuksella on löyhä moraali. Kun kerroin, että Anniina seurustelee, hän ei nähnyt siinäkään mitään ongelmaa. Mietin ties monettako kertaa, olisinko Markuksen ystävä, jos minulla olisi sen verran enemmän rahaa että olisin voinut vuokrata yksiön tänne muuttaessani.
Keksimäni Anniina pelasi lentopalloa ja olin tavannut hänet maapohjahallilla. Hänellä oli pitkät hiukset ja sellaiset käytöstavat, että hänet olisi voinut esitellä vaikka äidille. Hänen sijoittamisensa maapohjahallille oli kuitenkin virhe. Markus ei ymmärtänyt, miksen voinut enää mennä hallille, koska se oli julkinen rakennus. Hänen mukaansa Anniina voisi pysyä poissa, jos oli niin herkkä ettei kestänyt yhtä suukkoa. Toivoin, että olisin vain sanonut tavanneeni Anniinan tallilla, joka on yksityinen paikka, ja jossa Kei selkeästi oli ollut ennen minua.
Anniina seurusteli Eeron kanssa, mutta möläytin kerran Emilian nimen. Markus puhui silloin ääneen pitkän ajatusketjun siitä, miten Anniina kävi maapohjahallilla, joten niin Emiliakin, joten Emilia oli se ainoa Emilia, joka siellä kävi - "se on se Lukkarin poliisi punttisalilta, se joka katkaisis sut niinku tikun! Hah!" Onneksi Markus päätti itse, että olin vain järkyttynyt ja sanoin siksi vahingossa Eeron sijaan Emilia, koska ei kai poliisivoimiin mitään lesboja ja muita sairaita pääse, niin kuin Markus sanoi. "Sitä paitsi mä oon nähny että se Lukkari on kulkenu jo monta vuotta semmosen slendermanin kanssa..." Markus muisteli, ja hän olisi yhtä hyvin voinut suoraan puukottaa minua. Voi Kei...
Aluksi etsin puhuessani kännykkääni, mutta kesken kaiken tajusin tasan tarkkaan missä se oli. Prookkiksen harjasangossa tallilla. Päätin sulkea liittymäni heti seuraavana päivänä ja ostaa uuden puhelimen. Minähän en hakisi sitä.
//
Seuraavana aamuna pyristelin jo varhain sängystäni ja juoksin suihkun läpi. En piitannut punaisista silmistä peilissä. Puin kauluspaidan ja suorat housut. Vedin ainoan siistin takkini päälle. Juhlakengän pohjallinen ryppyili tahallaan minua vastaan ja pyrki rullautumaan, kun vedin kenkää jalkaan.
"Mihin sä meet Buathong? Meidän pitää olla hommissa vasta ysiltä!" Markus huusi sängystään.
"Kirkkoon!" huusin totuudenmukaisesti, koska tiesin ettei Markus uskoisi sitä. Olin asunut Markuksen kanssa kesästä, ja vieläkin hän kuvitteli minun olevan lenkillä aina kun olin kirkossa. Markus ihaili aktiivisuuttani, kun jaksoin lähteä juoksemaan melkein joka sunnuntai ihan aamusta.
Juoksin portaat alas ja lähdin ihan oikeasti kävelemään kohti kirkkoa. En saisi ajatuksiani järjestykseen ainakaan kotona. Tarvitsin apua ja toivoin, että olisin mennyt hakemaan sitä jo viimeistään niiden Crimiksen bileiden jälkeen. En tiedä kaduinko tekojani äidin, Jumalan vai Emilian takia, mutta en ainakaan Kein. Jos muita kolmea ei olisi ollut, olisin kävellyt kirkon sijaan kohti tallia. Kyllä minä olisin Kein vielä kestänyt. Hän oli eilen katsonut minua niin tiukasti silmiin Emiliasta paluusta puhuessaan, että olin ymmärtänyt kyllä koko viestin. Kei ei pitänyt minusta, eikä olisi voinut kuvitella pitävänsä edes siinä todellisuudessa, jossa ei ollut äitiä, Jumalaa ja Emiliaa. Ei siis edes tallituttuna. Ja sen kanssa oli elettävä. Enhän minä ollut oikeasti muuta kuvitellutkaan. Tässä todellisuudessa en voinut kuitenkaan enää ikinä mennä tallille.
Aurinko alkoi nousta ja minä hengitin syvään raikasta ilmaa. Hymyilin puiston melkein kesylle oravalle, joka kärkkyi puussa koiranraksuja, joita moni ohikulkija tapasi sille heitellä. Ajattelin taas, että jos olisin saanut uuden mahdollisuuden, en olisi muuttanut mitään. Saatoin olla matkalla Helvettiin, mutta ainakin matka sinne oli ollut kaunis kuin Kei.
"Ihanaa, Kei-"
"Se loukkaantui..."
Jos vaikka Jenni olisi kertonut minulle sellaisia uutisia, olisin halannut häntä kunnolla kuin karhu. Olisin painanut hänen päänsä hartialleni, silittänyt hänen hiuksiaan ja alkanut puhua. Olisin sanonut vaikka tuhannella eri tavalla, että kaikki olisi vielä hyvin. Olisin kääntänyt vaikka tuhat kertaa hänen harhailevan huomionsa siihen, että Emilia tulee kaikesta huolimatta takaisin.
Silloin oli kuitenkin kyseessä Kei, ja samaan aikaan kun Emilia oli tulossa takaisin, minä olin joutumassa Helvettiin sen vuoksi mitä tein aikaisemmin. Otin siis vain Kein kädestä kiinni molemmilla käsilläni ja puristin sitä. Katsoin häntä silmiin, hymyilin ja vakuutin vain yhden kerran, että asiat järjestyvät. Katso - onhan Emilia tulossa takaisin. Sitä joka ikinen oli tallilla toivonut. Kei, olen niin onnellinen puolestasi.
//
Kun kerroin kotona kämppikselleni, osin häikäilemättömälle ja aina minun puoliani pitävälle ystävälleni Markukselle, mitä olin tehnyt, en oikein tavoittanut tarinallani kaikkea sitä kauheutta.
Koska keksityssä todellisuudessani Kein nimi oli Anniina, Markus ei voinut ymmärtää kuin osittain miten hirveästi olin toiminut, ja miksi spekuloin kuolintapaani jos tämä kantautuisi jotain omituista reittiä vaikka äidin korviin. Lisäksi Markuksella on löyhä moraali. Kun kerroin, että Anniina seurustelee, hän ei nähnyt siinäkään mitään ongelmaa. Mietin ties monettako kertaa, olisinko Markuksen ystävä, jos minulla olisi sen verran enemmän rahaa että olisin voinut vuokrata yksiön tänne muuttaessani.
Keksimäni Anniina pelasi lentopalloa ja olin tavannut hänet maapohjahallilla. Hänellä oli pitkät hiukset ja sellaiset käytöstavat, että hänet olisi voinut esitellä vaikka äidille. Hänen sijoittamisensa maapohjahallille oli kuitenkin virhe. Markus ei ymmärtänyt, miksen voinut enää mennä hallille, koska se oli julkinen rakennus. Hänen mukaansa Anniina voisi pysyä poissa, jos oli niin herkkä ettei kestänyt yhtä suukkoa. Toivoin, että olisin vain sanonut tavanneeni Anniinan tallilla, joka on yksityinen paikka, ja jossa Kei selkeästi oli ollut ennen minua.
Anniina seurusteli Eeron kanssa, mutta möläytin kerran Emilian nimen. Markus puhui silloin ääneen pitkän ajatusketjun siitä, miten Anniina kävi maapohjahallilla, joten niin Emiliakin, joten Emilia oli se ainoa Emilia, joka siellä kävi - "se on se Lukkarin poliisi punttisalilta, se joka katkaisis sut niinku tikun! Hah!" Onneksi Markus päätti itse, että olin vain järkyttynyt ja sanoin siksi vahingossa Eeron sijaan Emilia, koska ei kai poliisivoimiin mitään lesboja ja muita sairaita pääse, niin kuin Markus sanoi. "Sitä paitsi mä oon nähny että se Lukkari on kulkenu jo monta vuotta semmosen slendermanin kanssa..." Markus muisteli, ja hän olisi yhtä hyvin voinut suoraan puukottaa minua. Voi Kei...
Aluksi etsin puhuessani kännykkääni, mutta kesken kaiken tajusin tasan tarkkaan missä se oli. Prookkiksen harjasangossa tallilla. Päätin sulkea liittymäni heti seuraavana päivänä ja ostaa uuden puhelimen. Minähän en hakisi sitä.
//
 |
| Markus Dahlsten |
Seuraavana aamuna pyristelin jo varhain sängystäni ja juoksin suihkun läpi. En piitannut punaisista silmistä peilissä. Puin kauluspaidan ja suorat housut. Vedin ainoan siistin takkini päälle. Juhlakengän pohjallinen ryppyili tahallaan minua vastaan ja pyrki rullautumaan, kun vedin kenkää jalkaan.
"Mihin sä meet Buathong? Meidän pitää olla hommissa vasta ysiltä!" Markus huusi sängystään.
"Kirkkoon!" huusin totuudenmukaisesti, koska tiesin ettei Markus uskoisi sitä. Olin asunut Markuksen kanssa kesästä, ja vieläkin hän kuvitteli minun olevan lenkillä aina kun olin kirkossa. Markus ihaili aktiivisuuttani, kun jaksoin lähteä juoksemaan melkein joka sunnuntai ihan aamusta.
Juoksin portaat alas ja lähdin ihan oikeasti kävelemään kohti kirkkoa. En saisi ajatuksiani järjestykseen ainakaan kotona. Tarvitsin apua ja toivoin, että olisin mennyt hakemaan sitä jo viimeistään niiden Crimiksen bileiden jälkeen. En tiedä kaduinko tekojani äidin, Jumalan vai Emilian takia, mutta en ainakaan Kein. Jos muita kolmea ei olisi ollut, olisin kävellyt kirkon sijaan kohti tallia. Kyllä minä olisin Kein vielä kestänyt. Hän oli eilen katsonut minua niin tiukasti silmiin Emiliasta paluusta puhuessaan, että olin ymmärtänyt kyllä koko viestin. Kei ei pitänyt minusta, eikä olisi voinut kuvitella pitävänsä edes siinä todellisuudessa, jossa ei ollut äitiä, Jumalaa ja Emiliaa. Ei siis edes tallituttuna. Ja sen kanssa oli elettävä. Enhän minä ollut oikeasti muuta kuvitellutkaan. Tässä todellisuudessa en voinut kuitenkaan enää ikinä mennä tallille.
Aurinko alkoi nousta ja minä hengitin syvään raikasta ilmaa. Hymyilin puiston melkein kesylle oravalle, joka kärkkyi puussa koiranraksuja, joita moni ohikulkija tapasi sille heitellä. Ajattelin taas, että jos olisin saanut uuden mahdollisuuden, en olisi muuttanut mitään. Saatoin olla matkalla Helvettiin, mutta ainakin matka sinne oli ollut kaunis kuin Kei.
Kommentit
Lähetä kommentti