Pienellä paikkakunnalla asumisessa on se etu, että kylästä tulee parhaassa tapauksessa ihan oikea yhteisö. Ihmisiin tutustuu nopeasti, koska kaverikandidaatteja on rajallinen määrä. Aina löytyy rupatteluseuraa. Tervehdin pelkästään kaupassa käydessäni aina vähintään kymmentä ihmistä ja jään juttelemaan muutaman kanssa. Jalkapallojoukkueestani tunnen kaikki miespuoliset niin hyvin, että minulla on aina joku kaveri, jonka saatan kutsua käymään tai lenkille. Ne pari naista jotka kuuluivat joukkueeseen ovat minulle etäisempiä, mutta saatan kysyä heiltäkin kuulumiset törmätessäni heihin. Olen seurakunnan kautta vapaaehtoisena vaikka missä, ja sitä kautta tunnen kaikenikäisiä ihmisiä - etenkin mummoja. Minulla siis on paikkoja joihin mennä ja ihmisiä joiden kanssa olla, eikä minulla siksi ollut pitkään aikaan mitään polttavaa tarvetta palata Hukkasuohon. Enkä tosiaankaan ole sitä tyyppiä, joka hautautuu moneksi päiväksi peittonsa alle ja itkee surkeuttaan jonkun hymyttömän miehen takia. Sen sijaan jatkoin elämää ilman Hukkasuota ja yritin olla ajattelematta viimeaikaisia tapahtumia siellä, vaikka tietenkin ajattelin tallilla käyviä ihmisiä, varsinkin Jenniä ja Crimistä joka päivä. Ja K--
Ei.
Pienellä paikkakunnalla asumisessa on kuitenkin myös varjopuolensa. Siellä ei voi vältellä ketään. Kaikkiin törmää lopulta, ellei istu yksin kotonaan, enkä minä tosiaankaan istu yksin kotona. Eivätkä muut ihmiset valitettavasti käy ainoastaan kotonaan ja siellä missä minä heihin satuin tutustumaan. Hukkasuon ihmiset eivät eläneet ainoastaan tallin alueella, vaan asuivat harmittavasti ympäri kylää, kävivät samoissa paikoissa kuin minä ja puuhasivat samoja asioita kuin minä.
Kun olin hakenut tallilta puhelimeni, ei mennyt kuin pari tuntia ennen kuin tapasin ensimmäisen Hukkasuolaisen ihan sattumalta. Olin potkimassa palloa maapohjahallilla Markuksen, yhden Maijan ja erään Rikun kanssa, ja kun päätimme lopettaa, Hukkasuon Reita käveli halliin niin kuin olisi kuulunut sinne ja heitti minun jalkapallojoukkueeni Maijalle auton avaimet. Sitten hän kävelikin jo poispäin, mutta kääntyikin kummastuneena katsomaan minua uudelleen. Tunnistaminen oli ilmeisesti vienyt häneltä hetken, koska olin hänen mielestään kai yhtä väärässä paikassa kuin hän minun mielestäni. Minua kiinnosti mistä meidän Maijamme tunsi Hukkasuon Reitan. Tervehdin Reitaa vain nyökkäyksellä ja kysyin asiaa Maijalta.
"Mä seurustelin sen kanssa joskus mopoikäisenä, niin siitä. Ja siitä että me kuulutaan molemmat Vaasan kennelkerhoon. Ai niin ja mä oon ollu sen kanssa naimisissa vuodesta 2013 ja meillä on lapsi, niin siitä kans."
Niinpä niin. Maailma oli pieni - ja tämä paikkakunta superpieni.
Olin Markuksen kanssa kaupassa, kun törmäsin Emiliaan murohyllyllä. Kun näin hänet, yritin vetää Markuksen käsivarresta mukaani hyllyn taakse, mutta ihan liian myöhään. Markus oli jo nähnyt Emilian ja lähestyi häntä hymyillen hurmaavinta hymyään.
"Sua ei oo näkyny salilla", Markus sanoi, ja minun teki mieli ampua itseni. Tottakai kaksi sata vuotta samalla paikkakunnalla asunutta punttimaania tunsi toisensa. Mitenkä muutenkaan?
"Enkä mä kyllä ihmettele enää mikset sä oo käyny siellä", Markus jatkoi höpötystään ja nyökkäsi Emilian jalkaa kohti. "Mä löysin vihdoinkin kämppiksen. Tässä on Chai, se muutti meille viime kes-"
"Me ollaan tavattu", keskeytin Markuksen esittelyfraasit. Toivotin Emilialle paranemisia ja illanjatkoja. Sitten aloin kiskoa pois Markusta, joka hoki ties monettako kertaa etten osannut puhua naisille, vaan olin aina niin kuin robotti. Toivoin että paikkakunnalla olisi useampia liikuntapaikkoja, tai että Markus harrastaisi vaikka käsitöitä salilla majailun sijaan.
Se että eräs kaverini Henri tunsi Hukkasuon Maxin, ei jaksanut oikeastaan yllättää minua. Olin varma, että nuo kaksi olivat syntyneet samana vuonna ja olivat molemmat asuneet paikkakunnalla jo ennen Hukkasuon perustamista, joten tietenkin heidän täytyi olla vanhoja koulukavereita tai jotain. Henri pummasi vaatekaupasta ulos astuvalta Maxilta tupakan, vaikka me olimme juoksemassa ja meidän tulisi ihan varmasti kylmä siinä seisoskellessamme.
"Crimis on kyselly tietääkö kukaan mihin sä hävisit", Max sanoi minulle ojentaen tupakka-askiaan minua kohti.
"Kävi jotain sellasta että Kei ei halua mua enää sinne", sanoin Maxille hymyillen ja pudistin päätäni tupakka-askille.
"Jännä homma. Mä puhuin sillekin tänään. Se sanoi kaikille että sanoa sulle että sillä on sulle asiaa, jos me nähdään sua."
"Käske sen lähettää viesti."
"Vaan Crimiksellä ja Jennillä on sun numero, etkä sä oo vastannu kummankaan soittoihin koko aikana."
Olin tulossa kirkosta sunnuntaiaamuna ja kerrankin ihan yksin, kun Crimis käveli minut kiinni.
"Ahaa. Siksi sä siis hylkäsit meidät", hän sanoi tervehtimättä.
"Mitä?" kysyin hölmistyneenä.
"Susta on tullu liian fiini", hän sanoi ja vilkaisi kenkiäni merkitsevästi. "Me ollaan sulle rupusakkia. Kyllä mä ymmärrän."
"Älä viitti..."
"Kyllä sä voit tallille tulla", Crimis sanoi ihan vakavissaan.
"Mä luulen, että Kei-"
"Mä en tiedä onko tää nyt vieläkin sitä Halloween-pelleilyä vai mitä, mutta oli mitä oli, se on muinaishistoriaa."
Crimis vakuutti minulle parhaansa mukaan, että minun pitäisi palata. Hän kaipasi kuulemma jotain projektia, kun kaikilla muillakin oli jotain meneillään, ja minä täysin olemattomine hevostaitoineni olin kuulemma sopiva projekti. Jenni oli sitä paitsi kysellyt minusta.
"Ja Kei sanoi tässä yks päivä, että jos joku näkee sut niin sulle pitää sanoa että tuu nyt vaan takasin", Crimis sanoi lopulta, ja minä katsoin otsa rypyssä eteenpäin. Mitään jaloja elkeitä minä nyt viimeiseksi kaipasin.
"Onkse sanonu mitään muuta?" kysyin vielä. Keihän vietti vapaa-aikaakin Crimiksen kanssa. Ehkä hän oli kertonut Crimikselle koko jutun?
"Ei. Mutta eipä se paljoa puhu muutenkaan."
Vaikka lupasin Crimikselle tulevani käymään, en oikeasti aikonut mennä enää tallille. Lopulta koitti kuitenkin se päivä, kun minä palasin, ja se oli täysin sattumaa. Markus oli yllättäen kiinnostunut uudelleen kuulemma melkein vuosikymmenen tauon jälkeen musiikista ja toiminnan ihmisenä oli etsinyt jostain jemmasta saman tien viulunsa ja kadonnut sen kanssa ovesta, joten koti oli tyhjä ja ahdistava. Minun oli pitänyt lähteä salille, mutta seurakseni lupautunut Joonatan oli sairastunut, enkä viitsinyt lähteä yksin. Olin soittanut parille muulle kaverille, mutta kaikilla tuntui olevan jotain muuta tekemistä. Silloin Jenni sattui soittamaan, ja vaikka olin päättäväisesti ollut vastaamatta kaikkiin Hukkasuossa käyvien ihmisten puheluihin, yhtäkkiä painoinkin vihreää luuria.
"Chai."
"Lähe ratsastaan", Jenni sanoi niin kuin en olisi koskaan ollutkaan poissa.
"Selvä. Mä puen ja lähen käveleen", vastasin epäröimättä.
"Mä odotan sua vartin päästä Saiturintien risteyksessä", hän sanoi ja lopetti puhelun.
Niin minä palasin.
Ei.
Pienellä paikkakunnalla asumisessa on kuitenkin myös varjopuolensa. Siellä ei voi vältellä ketään. Kaikkiin törmää lopulta, ellei istu yksin kotonaan, enkä minä tosiaankaan istu yksin kotona. Eivätkä muut ihmiset valitettavasti käy ainoastaan kotonaan ja siellä missä minä heihin satuin tutustumaan. Hukkasuon ihmiset eivät eläneet ainoastaan tallin alueella, vaan asuivat harmittavasti ympäri kylää, kävivät samoissa paikoissa kuin minä ja puuhasivat samoja asioita kuin minä.
Kun olin hakenut tallilta puhelimeni, ei mennyt kuin pari tuntia ennen kuin tapasin ensimmäisen Hukkasuolaisen ihan sattumalta. Olin potkimassa palloa maapohjahallilla Markuksen, yhden Maijan ja erään Rikun kanssa, ja kun päätimme lopettaa, Hukkasuon Reita käveli halliin niin kuin olisi kuulunut sinne ja heitti minun jalkapallojoukkueeni Maijalle auton avaimet. Sitten hän kävelikin jo poispäin, mutta kääntyikin kummastuneena katsomaan minua uudelleen. Tunnistaminen oli ilmeisesti vienyt häneltä hetken, koska olin hänen mielestään kai yhtä väärässä paikassa kuin hän minun mielestäni. Minua kiinnosti mistä meidän Maijamme tunsi Hukkasuon Reitan. Tervehdin Reitaa vain nyökkäyksellä ja kysyin asiaa Maijalta.
"Mä seurustelin sen kanssa joskus mopoikäisenä, niin siitä. Ja siitä että me kuulutaan molemmat Vaasan kennelkerhoon. Ai niin ja mä oon ollu sen kanssa naimisissa vuodesta 2013 ja meillä on lapsi, niin siitä kans."
Niinpä niin. Maailma oli pieni - ja tämä paikkakunta superpieni.
Olin Markuksen kanssa kaupassa, kun törmäsin Emiliaan murohyllyllä. Kun näin hänet, yritin vetää Markuksen käsivarresta mukaani hyllyn taakse, mutta ihan liian myöhään. Markus oli jo nähnyt Emilian ja lähestyi häntä hymyillen hurmaavinta hymyään.
"Sua ei oo näkyny salilla", Markus sanoi, ja minun teki mieli ampua itseni. Tottakai kaksi sata vuotta samalla paikkakunnalla asunutta punttimaania tunsi toisensa. Mitenkä muutenkaan?
"Enkä mä kyllä ihmettele enää mikset sä oo käyny siellä", Markus jatkoi höpötystään ja nyökkäsi Emilian jalkaa kohti. "Mä löysin vihdoinkin kämppiksen. Tässä on Chai, se muutti meille viime kes-"
"Me ollaan tavattu", keskeytin Markuksen esittelyfraasit. Toivotin Emilialle paranemisia ja illanjatkoja. Sitten aloin kiskoa pois Markusta, joka hoki ties monettako kertaa etten osannut puhua naisille, vaan olin aina niin kuin robotti. Toivoin että paikkakunnalla olisi useampia liikuntapaikkoja, tai että Markus harrastaisi vaikka käsitöitä salilla majailun sijaan.
Se että eräs kaverini Henri tunsi Hukkasuon Maxin, ei jaksanut oikeastaan yllättää minua. Olin varma, että nuo kaksi olivat syntyneet samana vuonna ja olivat molemmat asuneet paikkakunnalla jo ennen Hukkasuon perustamista, joten tietenkin heidän täytyi olla vanhoja koulukavereita tai jotain. Henri pummasi vaatekaupasta ulos astuvalta Maxilta tupakan, vaikka me olimme juoksemassa ja meidän tulisi ihan varmasti kylmä siinä seisoskellessamme.
"Crimis on kyselly tietääkö kukaan mihin sä hävisit", Max sanoi minulle ojentaen tupakka-askiaan minua kohti.
"Kävi jotain sellasta että Kei ei halua mua enää sinne", sanoin Maxille hymyillen ja pudistin päätäni tupakka-askille.
"Jännä homma. Mä puhuin sillekin tänään. Se sanoi kaikille että sanoa sulle että sillä on sulle asiaa, jos me nähdään sua."
"Käske sen lähettää viesti."
"Vaan Crimiksellä ja Jennillä on sun numero, etkä sä oo vastannu kummankaan soittoihin koko aikana."
Olin tulossa kirkosta sunnuntaiaamuna ja kerrankin ihan yksin, kun Crimis käveli minut kiinni.
"Ahaa. Siksi sä siis hylkäsit meidät", hän sanoi tervehtimättä.
"Mitä?" kysyin hölmistyneenä.
"Susta on tullu liian fiini", hän sanoi ja vilkaisi kenkiäni merkitsevästi. "Me ollaan sulle rupusakkia. Kyllä mä ymmärrän."
"Älä viitti..."
"Kyllä sä voit tallille tulla", Crimis sanoi ihan vakavissaan.
"Mä luulen, että Kei-"
"Mä en tiedä onko tää nyt vieläkin sitä Halloween-pelleilyä vai mitä, mutta oli mitä oli, se on muinaishistoriaa."
Crimis vakuutti minulle parhaansa mukaan, että minun pitäisi palata. Hän kaipasi kuulemma jotain projektia, kun kaikilla muillakin oli jotain meneillään, ja minä täysin olemattomine hevostaitoineni olin kuulemma sopiva projekti. Jenni oli sitä paitsi kysellyt minusta.
"Ja Kei sanoi tässä yks päivä, että jos joku näkee sut niin sulle pitää sanoa että tuu nyt vaan takasin", Crimis sanoi lopulta, ja minä katsoin otsa rypyssä eteenpäin. Mitään jaloja elkeitä minä nyt viimeiseksi kaipasin.
"Onkse sanonu mitään muuta?" kysyin vielä. Keihän vietti vapaa-aikaakin Crimiksen kanssa. Ehkä hän oli kertonut Crimikselle koko jutun?
"Ei. Mutta eipä se paljoa puhu muutenkaan."
Vaikka lupasin Crimikselle tulevani käymään, en oikeasti aikonut mennä enää tallille. Lopulta koitti kuitenkin se päivä, kun minä palasin, ja se oli täysin sattumaa. Markus oli yllättäen kiinnostunut uudelleen kuulemma melkein vuosikymmenen tauon jälkeen musiikista ja toiminnan ihmisenä oli etsinyt jostain jemmasta saman tien viulunsa ja kadonnut sen kanssa ovesta, joten koti oli tyhjä ja ahdistava. Minun oli pitänyt lähteä salille, mutta seurakseni lupautunut Joonatan oli sairastunut, enkä viitsinyt lähteä yksin. Olin soittanut parille muulle kaverille, mutta kaikilla tuntui olevan jotain muuta tekemistä. Silloin Jenni sattui soittamaan, ja vaikka olin päättäväisesti ollut vastaamatta kaikkiin Hukkasuossa käyvien ihmisten puheluihin, yhtäkkiä painoinkin vihreää luuria.
"Chai."
"Lähe ratsastaan", Jenni sanoi niin kuin en olisi koskaan ollutkaan poissa.
"Selvä. Mä puen ja lähen käveleen", vastasin epäröimättä.
"Mä odotan sua vartin päästä Saiturintien risteyksessä", hän sanoi ja lopetti puhelun.
Niin minä palasin.
Kommentit
Lähetä kommentti