Crimis ja toiset naiset

Chai marraskuussa. Hän kiittää Hukkasuon
Emiliaa ja Crimistä saamistaan kommenteista.

Laskin reppuni taukotuvan lattialle ja istuin nojatuoliin vastapäätä Crimistä ja Jenniä, jotka selasivat kännyköitään sohvan vastakkaisissa päädyissä. Crimis havahtui saman tien virtuaalisesta todellisuudesta oikeaan, kun sanoin hei.
"Ai mitä hei? Miten sä voit sanoa mulle noin? Etkö sä rakastakaan mua enää?" Crimis kysyi rutistaen kädellään paitaansa sydämensä kohdalta ja käyttäen niin riipaisevan tuskaista ääntä, että hänen olisi voinut uskoa olevan ihan tosissaan.
"Voi tottakai mä rakastan!" huudahdin heti parhaalla hätääntyneellä äänelläni ja kurotuin puristamaan Crimiksen polvea. Katsoin häntä silmiin niin kauniisti ja vakavasti kuin osasin, mutta näin sivusilmällä Jennin säpsähtävän hereille kännykkäkoomastaan ja tuijottavan meitä. "Mikä ikinä voi saada sut kuvittelemaan, että mä en rakastaisi sua enää?"
"Miksi sä et sitten halua olla mun lähellä? Miksi sä sitten jätit mut niin pitkäksi aikaa yksin - mikset sä halua edes istua mun viereen? " Crimis nyyhkäisi räpytellen silmiään ja kääntäen katseensa kohtalokkaan näköisesti ikkunaan.
"Kyllähän mä haluan aina istua sun viereen! Mutta kun Jennikin on täällä ja mä vaan pelkäsin että mä en pysty pitämään näppejäni - ai vitsi!"
Jennin aivot olivat saavuttaneet sen taajuuden, jossa tämä oli ilmiselvästi vitsi. Hän oli nakannut minua kengällään. Crimis käkätti Jennin hyvän osuman vuoksi, ja minä kehotin häntä hengittämään välillä myös sisäänpäin terveydellisistä syistä.
"Te ootte tylsiä", Jenni ilmoitti.
"Eipä olla. Mutta mä toin teille ruokaa - tadaa! Nyt te ette ole mulle enää yhtään vihaisia vaikka mä löin teille viikon verran luuria korvaan!"
"Ensinnäkin, sä oot tuonut ruokaa tänne jotain kymmenen kertaa muulloinkin", Jenni sanoi kun olin kaivanut lautasia kaapista.
"En anteekspyyntöruokaa", vastasin ja hymyilin toivottavasti enkelimäisesti. En kysynyt mikä oli "toisekseen", eikä kukaan kertonut kun painoin haarukan pystyyn kanoihin. Työnsin lautasia lähemmäs Crimistä ja Jenniä taukotuvan sohvapöydällä. Ainakin K - ainakin yhdelle muulle oli vielä ruokaa, mutta häntä - tai siis ketään ei näkynyt. Tavallaan ihan hyvä. Tarjosin puheenaiheeksi Iltalehdestä lukemaani 30 vuotta sitten kadonneen Piian arvoitusta. Piia kelpasi, joskin muutaman lauseen kuluttua rakentelimme luovia aasinsiltoja aiheesta toiseen, niin kuin ihmiset tapaavat tehdä.


Kun lautaset oli syöty tyhjiksi ja loput riisit ja kanat oli laitettu jääkaappiin, en kehdannut vastustella ollenkaan kun Crimis ilmoitti, että nyt haetaan Lasse ja opetellaan ravaamaan. Sen sijaan lähdin kiltisti kohti Lassen karsinaa kurvattuani ensin satulahuoneen kautta. Askartelin kauan ja sinnikkäästi Lassen kanssa ja sain hevosen ihan itse puhtaaksi ja pukeutumaan varusteisiinsa. Olisipa joku ollut näkemässä kuinka hienosti laitoin hevoselle suitset! Kiristin satulavyön talutettuani itse oman ratsuni itse kentälle ja nousin selkään, joskin kömpelösti kuin riisisäkki. Crimis taputti muutaman kerran käsiään yhteen, ja minä kumarsin hänelle vähän. Olin erinomaisen tyytyväinen itseeni ja siihen asti suurimpaan hevosaiheiseen saavutukseeni.

Kun kävelimme Lassen kanssa rinkiä, Crimis kulki vierellämme pysyäkseen lämpimänä. Hän kertoi koiransa rokotuksista ja kehui, miten mainio markkinointikikka Seinäjoen Evidensialla oli käytössään. Siellä pennun rokotukset ovat kuulemma melko lailla ilmaisia, ja koiranomistajat tapaavat pysyä sen lääkärifirman asiakkaina jossa käyvät rokotuttamassa pentunsa. Hän mietti millaisen mainostusstrategian keksisi itse, jotta saisi Hukkasuon tyhjiin karsinapaikkoihin mahdollisimman nopeasti asukkaat. Aluksi toivoin, että Crimis pohtisi sitä ikuisesti ja unohtaisi että minun piti ravata. Pian hän kuitenkin sanoi jotain niin häiritsevää ja ahdistavaa, että aloitin raviharjoitukset ihan mielelläni.
"Ehkä mä alan mainostaa että meillä voi käydä silittämässä ja pussailemassa myös muita eläimiä ku hevosia, niinku kissoja ja koiraa ja sua Chai - mutta nyt pitkät sivut ravia. Tää on tuttu juttu."

Sekunnin verran vainoharhainen mieleni kuvitteli taas, että jotain juoruja oli ehtinyt Crimiksen korviin asti, mutta sitten ajattelin, että ei sillä ole edes väliä. Puristin pohkeillani Lasseen vauhtia. Jostainhan koko juttu kantautuisi kuitenkin kaikkien korviin, joten oli ihan turha murehtia sitä etukäteen. Kärsisin vain kahdesti jos huolehtisin etukäteen. Kunhan vain ei äiti kuulisi. Hän sanoisi varmasti, että minä olen aito Paithoonbuathong, kun en kunnioita muiden ihmisten onnea ja parisuhteita... Olisinpa Meesang niin kuin äiti...

En meinannut kuolla hevosen kyydissä, enkä ihan kauheasti tuntenut putoavanikaan, ja me ravasimme Lassen kanssa loputtoman määrän pitkiä sivuja. Unohdin väkisin ja suurin ponnistuksin huoleni, hengitin puhdasta ilmaa ja jatkoin harmitonta, tahallisen teennäistä ja teatraalista flirttailuani Crimiksen kanssa. Opin nopeasti etsimään katseellani edestämme jonkin pisteen, jota saatoin tuijottaa päästäkseni tukevammin ja suoremmin eteenpäin. Ymmärsin kevyen ravin idean, vaikka taisin keventää yhtä usein väärin kuin oikeinkin. Saatoin kuitenkin olla ottamatta sellaisista pikkuseikoista paineita. Minulle ei oikeastaan ollut mitään väliä oppisinko ikinä ratsastamaan. Sitä paitsi minusta alkoi tuntua, että ratsastaminen oli vähän niin kuin pesäpallon lyömistä mailalla. Aluksi sitä tuijotti palloa ja löi välillä ohitse vaikka kuinka keskittyi, mutta kun oppi ottamaan rennosti ja lyömään fiilispohjalta, osuikin joka kerta. Tavoitteeni ei ollut pukeutua mustaan takkiin ja valkoisiin housuihin ja voittaa kilpailuja hevosen valkoinen satulahuopa kirkkaana hohtaen. Halusin vain jotain tekemistä.

"Ihan hyvä! Nyt loppukäynnit!" Crimis huusi lopultakin.
"Ai oikeesti oli hyvä?" huusin takaisin.
"No ei. Oikeesti oli kyllä aika huono. Mutta paremmin meni silti ku viimeksi", Crimis huusi.
"Tästä ei oo sitte suunta ku ylöspäin!"
"Älä nyt. Vois sulla mennä paskemminkin."
"Kohta mä hyppään kahden metrin esteitä", huokaisin muka katse kaukaisuudessa unelmoiden.
"Pikemminkin kohta sä ravaat yhtä hyvin kun Ruska", Crimis nauroi, "se on Reitan tyttö, jotain viis vuotta vanha!"
"Kyllä mä sen tunnen - ja en kai nyt sentään, kun siitä tulee kuulemma isona ratsastuskoulun täti!"
"Mistä sä sen tunnet?"
"Siitä että mä häviän sen äidille noin viikottain jalkkiksessa harjotusmatseja."
"Ja vielä päin naamaa sanot tollasta mulle!"
"Mitä!"
"Että sulla on muita naisia! Ja vielä joku Maija! Vaihda jo suuntaa. Ratsasta vaikka tosta kulmasta tonne."

Jalkani olivat taas niin kuin hyytelöä kun lopulta liu'uin alas Lassen satulasta. Rapsutin sen kaulaa sen lyhyen harjan alta kaksin käsin ennen kuin vedin ohjat sen pään ylitse.
"Oooi, sähän oot ruvennu tykkäämään hevosista", Crimis huomautti minulle kun talutin Lassea takaisin talliin, ja minä nauroin. Olihan se tavallaan totta. Vieläkin pidin enemmän vaikka vuohista, pupuista ja muista kohtuullisen kokoisista kasvissyöjistä kuin hevosista tai lehmistä. Silti koin jotain tarvetta kehua ja kiittää hevosta hyvin tehdystä työstä. Olisinhan minä taputtanut sellaista koiraakin, joka istuu käskystä. Sitä paitsi Lasse oli tehnyt minun takiani juuri melkein tunnin töitä palkatta.

Kun harjasin Lassea, tunsin kuitenkin jotain etäistä harmitusta siitä, että pian minun olisi luovuttava tästä hevosesta. Tiesin että Emilia ja joku Santra vuokrasivat sitä vuorotellen, ja kun tämä Santra haluaisi varmasti treenata sillä keväällä ilmojen parannuttua, ja kun Emilia olisi ratsastuskunnossa, Lassen kaikki aika kuuluisi heille. Ja ymmärsinhän minä että Lassen aika kävisi lopulta pitkäksi minun kanssani, koska se osasi niin paljon. Silti olisi ollut kiva harjoitella yhden tutun hevosen kanssa eikä taas jännittää syökö seuraava ratsuni minut heti vai hetken kuluttua. Mutta hevosia tulee ja menee, sille ei voi mitään.

Vein lainaratsuni varusteet paikoilleen, eivätkä Lassen suitset olleet ollenkaan solmussa vaikka olin poistanut ne sen päästä ja ripustanut naulaan ihan itse. Olisivatpa ajatukseni olleet iltaisin yhtä selkeitä kuin suitset silloin. Onneksi en tavannut tallissa muita kuin Crimiksen koko sillä matkalla, kun kävin hakemassa tavarani ja käveleskelin tieheni.
"No mutta. Kiitos ratsastuksesta ja seurasta. Mä tuun sitten tässä joskus taas", sanoin hänelle kävellessäni ohitse.
"Niin tuutki. Mä tiedän missä sä asut. Heippa kulta."
Puhalsin hänelle lentosuukon ja lähdin etsien nappikuulokkeita taskuistani. Olin tyytyväinen itseeni ja hevostaitoihini.