Siirry pääsisältöön

Stina ja Snorre

"Paithoonbluetooth."

Sätkähdin hereille sohvan nurkasta. Sydän hakkasi nopeammin kahden lyönnin verran, mutta sitten sain jo jäseneni tomimaan ja käännyin naama kohti huonetta.

"No?" kysyin Stinalta, joka oli laskenut urheilukassinsa lattialle ja kiskoi sieltä ratsastuskenkiään.
"Paithoonbataat, tiedätkö sä voiko tota kenttää käyttää koska vaan, vai pitääkö se jotenkin varata? Vai saako sen edes varattua niin ettei muut olis siellä aina samaan aikaan?" Stina kysyi ja heristi kenkäänsä ensin kohti taukotuvan ovea ja sitten kohti minua.
"En - en kyllä tiedä yhtään... Mutta mä voin lähteä etsimään Crimistä ja kysyä."
"Ei tarvi, Pathoon. Nukuitko sä?" Stina kysyi huvittuneena.
"En", valehtelin. "Mutta... Kuule, mun nimi on Chai."
"Mm, mä tiedän, mutta on hauskempaa jos sä olet Paithoonbluetooth", hän sanoi ja veti kengät reippaasti jalkoihinsa. Niin minusta tuli Paithoonbluetooth, ja olin siihen hyvin tyytyväinen. Kysyin saisinko tulla mukaan katsomaan hevosia. Sain kuulemma lähteä mukaan, ja olisin heiluttanut häntää ja häntä minua, jos olisin ollut koira. Stina kuitenkin mainitsi ohimennen Kein aikovan todennäköisesti ratsastaa osin samaan aikaan, ja intoni lähteä laantui saman tien. Eikä - sen taannoisen illan jälkeen välttelisin häntä tarkemmin kuin hän minua ikinä.

Päätin että minun oli viisainta mennä vaikka katsomaan Snorrea. Uskaltaisin olla sen lähellä yksinkin. En kyllä menisi harjaamaan sitä, enkä muutenkaan sen aitaukseen, mutta voisin olla sen seurana ja rapsutella sitä. Etsin sille kaapista sokeria, jota en kuitenkaan uskaltaisi loppujen lopuksi antaa sille, ja pakenin mahdollisimman suoraa reittiä ulos ja tallin taakse.

Snorre tervehti minua omalla kielellään, jonka haparoivat alkeet olin juuri ehtinyt oppia. Kun poni nosti päätään minua kohti ja piti korviaan tuolla tavalla pystyssä, se sanoi morjens, kiva kun tulit.
"No hei vaan sullekin", vastasin Snorrelle omalla kielelläni. "Miten on päivä mennyt?" kysyin siltä ja nojauduin käsivarsieni varaan aidan ylimpään puomiin.
Snorre vastasi tuskin kuuluvalla hörähdyksellä. Se tarkoitti varmaan sitä, että se oli tyytyväinen päivänsä sisältöön. Epäilin, ettei kukaan ollut ratsastanut sillä, ja että laiskottelu taisi olla Snorren mielestä vain mukavaa. En kuitenkaan viitsinyt kysyä asiaa suoraan ponilta, sillä epäilin ettei se ymmärtäisi puhettani kovin tarkkaan, tai ainakaan minä en ymmärtäisi hevosten kieltä niin hyvin että saisin selvää sen vastauksesta. Sen sijaan vaihdoin ponin kanssa sellaisia kuulumisia kuin mitä olin jo oppinut vaihtamaan. Kun rapsutin sen kaulaa, kerroin sille että minustakin oli kiva nähdä sitä, ja kun silitin sen poskea, se varmasti tiesi minun tarkoittavan että olin mielelläni sen kanssa. Se vastasi kääntelemällä korviaan minua kohti, vaikka en puhunut sille enää ääneen. Paljoa en kuitenkaan osannut vielä sen kanssa jutella eleinkään.

Kun rapsuttelin Snorrea yksin hämärtyvässä illassa, ajattelin miten hulluja ihmisten ja eläinten väliset suhteet olivatkaan. Parhaimmillaan opimme toistemme kieliä vain muutaman sanan verran. Kiintymyksemme toisiamme kohtaan perustui oikeastaan sille, miten tapasimme hieroa ihojamme vastakkain ja harrastaa liikuntaa yhdessä. Toisaalta kommunikoimmehan me ihmiset keskenämmekin usein samalla tavalla, vaikka meillä olisi yhteinen kielikin. En ollut vielä keksinyt maailmassa yhtäkään parempaa paikkaa olla, kuin toisen ihmisen käsivarren alla. Toisten tapa osoittaa kiintymystä olikin sitten halaamisen sijaan kutsua minua Paithoonbluetoothiksi. Sekin oli aika hyvä tapa. Ajattelin Stinaa ja hymyilin. En haluaisi enkä voisi olla olemassa ilman muita ihmisiä.

Snorrella oli nälkä. Tiesin sen siitä, että se kuopi aina välillä sitä kohtaa, jossa sen heinäkasa tapasi olla. Sitten se puuskahti niin että sen hengitys huurusi kylmässä ilmassa. Uskalsin tarjota sille sokerin, mutta mitään muuta minulla ei ollut sille annettavaksi. Päätin, että minun olisi aika lähteä, joten kävelin takaisin sisään etsimään kännykkääni, jonka epäilin olevan taukotuvan sohvan selkänojan ja istuintyynyn välissä.

"Menikö hyvin?" kysyin Stinalta, joka joi taukotuvassa vettä punaisena rankan ratsastuksen ja kylmän ilman vuoksi.
"Nooh... Mä en tiedä mikä sen oli, mutta oikean laukan kanssa oli aivan liikaa ongelmia. Mä nyt vaan toivon että sillä ei ole selkä kipee tai mitään", Stina sanoi Tossua tarkoittaen, enkä osannut vastata siihen mitään. Mikä oikea laukka? Oliko sitten olemassa väärä laukka? Vai vasen laukka? Onneksi Stina huomasi ilmeestäni etten ymmärtänyt. Hän huiskaisi toisella kädellään Tossun oikean laukan mielestään.
"Ei se ole sellasta kun sanotaan. Siis oman hevosen omistaminen", Stina huokaisi, mutta hymyili sitten vähän. "Mä luin lapsena paljon hevoskirjoja. Niissä päähenkilöt sai hevosen ja sen jälkeen kaikki oli oikeastaan täydellistä. Laukattiin auringonlaskuun ja silleen. Mulla on kuitenkin päälimmäisenä mielessä aika usein se hirvee vastuu mikä hevosesta on. Ja rahanmeno."
"No mutta, kaikilla on huolensa. Mä ainakin olisin mielummin huolissani hevosesta ja rahasta kun vaikka terveydestäni tai hengestäni", vastasin mitään hevosista ymmärtämättä.
"Hah, Paithoonbuhuu, sähän aina naurat vaan, eihän suhun osu kuolevaisten huolet ja harmit."
Nauroin vain, niin kuin nauran aina, koska se oli tavallaan totta. Jos sain olla muiden ihmisten lähellä, suurin osa kaikesta maailman pahasta kimposi minusta kuin teflonista.

Löysin kännykkäni sohvan alta. Tarkistin vielä että minulla oli varmasti kaikki omaisuuteni mukana. Puristin Stinan olkapäätä hyvästiksi ja hymyilin hänelle. Oli aika lähteä ja jättää taas turvallinen teflonpinnoitus. Toivoin, että kämppikseni olisi päättänyt tulla jo nyt kotiin reissustaan, vaikka keskiviikkoon oli vielä sata vuotta aikaa.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Chai part two

Kei, piirtänyt Chai Ensin oli Herra Andrei Dorokhov, ja se millä tavalla hänen neuvojaan ei ainakaan kuulu noudattaa . Sitten Kei kirjoitti vastatarinan Chai Sitten tuli Herra Andrei Dorokhov, ja se mihin hänen neuvojaan noudattamalla jouduin . Sitten Kei kirjoitti tämän. Tarina on julkaistu alun perin täällä . Sen on kirjoittanut Kei. Jos mä olisin ollut kuin Chai, olisin varmaan riiputtanut päätäni surkeana. Mutta mä en ollut, joten pidin pääni pystyssä, vaikka se tuntui painavan enemmän kuin mikään. Jos mulla ei olisi ollut Emiliaa.. Ajatus sai omatuntoni kiljumaan. Kai mä olin jollain tasolla totutellut ajatukseen, ettei tyttöystäväni tulisi ehkä enää koskaan takaisin. Pessimisti ei pety, niinhän sitä sanotaan. Mutta enhän mä herranjumala ollut voinut unohtaa mun tunteita. Mitä ihmettä mun päässä tapahtui? Kurkku tuntui karhealta, mutta sain avattua suuni: ”Emilia on tulossa kohta takaisin. Se… loukkaantui..” Jouduin vetämään henkeä monta kertaa sanojen välissä, niin itsepint

Ihana vauva (3. tarina ilman kenguruita)

Aamuja kului. Aurinko nousi samanlaisena joka aamu. Ensimmäinen, mitä näin, olivat aina Ekun hiukset. Harvoin maltoin nousta heti, vaikka ihan vain rivitaloasuntomme takapihallakin oli vaikka mitä tutkittavaa. Ekku veti minua puoleensa paljon voimakkaammin kuin omituiset sisiliskomaiset olennot, joita vilahteli pihassa lämpiminä hetkinä. Ujutin usein käteni Ekun paidan alle. Hänen ihonsa oli lämmin, ja oikeastaan vielä nukkuen hän aina silitti käsivarttani paidan läpi. Joskus nukahdin uudestaan siihen, heräsin pian uudestaan, näin Ekun hiukset ensimmäisenä uudestaan. Kahvi maistui kuulemma erilaiselta. Ei totta tosiaan ollut mitään Juhla-Mokkaa. Googletin, mistä saisi kunnon kahvia, ja kuulemma jossainpäin lähistöllä olisi Suomi-seura. Suomalaisia. He pitivät Suomi-kauppaa, josta saisi ostaa Juhla-Mokkaa, Vaasan Ruispaloja ja Turkinpippuria. Ekku nauroi, että ei tänne olla tultu mitään Ruispaloja syömään. Olin ihan samaa mieltä, haroin hänen hiuksiaan niin että hän sulki silmänsä, ja l

Jos mentäisiin Bangkokiin tai Rovaniemelle

Ekku, piirtänyt Ekku Saattoi haistaa, että kesä oli tulossa. Lunta oli vielä siellä täällä, eikä pihalla olisi tarjennut t-paidalla, mutta Ekun takapihalla tarkeni. Siihen paistoi juuri sopivasti aurinko, eikä siihen osunut tuuli. Pidin jalkojani koukussa edessäni puutarhatuolilla ja katselin Nasua, joka nosti jalkaa johonkin yksinäiseen heinänkorteen. Paljaita varpaitani paleli vähän, mutta muuten oli oikein hyvä olla. Mielessäni kävi, että koskahan olin viimeksi ollut kotona. Pitäisi varmaan käydä sielläkin. Mitähän kesällä? Oli ollut puhetta ukista ja mökistä. Äiti painosti minua Bangkokiin, koska kuulemma juuriinsa tutustuminen tekee ihmiselle hyvää. Kun olin sanonut, että minun juureni ovat kylläkin Espoon lähiössä, äiti oli huokaissut vastahakoisesti puhelimeen, että teki se vieraisiin kulttuureihinkin tutustuminen ihan hyvää. Olisin halunnut sanoa, että jos näin on, miksemme menisi johonkin normaaliin paikkaan, kuten Espanjaan tai Ranskaan. Tai Rovaniemelle: en ole ikinä oik