Siirry pääsisältöön

Stina ja Snorre

"Paithoonbluetooth."

Sätkähdin hereille sohvan nurkasta. Sydän hakkasi nopeammin kahden lyönnin verran, mutta sitten sain jo jäseneni tomimaan ja käännyin naama kohti huonetta.

"No?" kysyin Stinalta, joka oli laskenut urheilukassinsa lattialle ja kiskoi sieltä ratsastuskenkiään.
"Paithoonbataat, tiedätkö sä voiko tota kenttää käyttää koska vaan, vai pitääkö se jotenkin varata? Vai saako sen edes varattua niin ettei muut olis siellä aina samaan aikaan?" Stina kysyi ja heristi kenkäänsä ensin kohti taukotuvan ovea ja sitten kohti minua.
"En - en kyllä tiedä yhtään... Mutta mä voin lähteä etsimään Crimistä ja kysyä."
"Ei tarvi, Pathoon. Nukuitko sä?" Stina kysyi huvittuneena.
"En", valehtelin. "Mutta... Kuule, mun nimi on Chai."
"Mm, mä tiedän, mutta on hauskempaa jos sä olet Paithoonbluetooth", hän sanoi ja veti kengät reippaasti jalkoihinsa. Niin minusta tuli Paithoonbluetooth, ja olin siihen hyvin tyytyväinen. Kysyin saisinko tulla mukaan katsomaan hevosia. Sain kuulemma lähteä mukaan, ja olisin heiluttanut häntää ja häntä minua, jos olisin ollut koira. Stina kuitenkin mainitsi ohimennen Kein aikovan todennäköisesti ratsastaa osin samaan aikaan, ja intoni lähteä laantui saman tien. Eikä - sen taannoisen illan jälkeen välttelisin häntä tarkemmin kuin hän minua ikinä.

Päätin että minun oli viisainta mennä vaikka katsomaan Snorrea. Uskaltaisin olla sen lähellä yksinkin. En kyllä menisi harjaamaan sitä, enkä muutenkaan sen aitaukseen, mutta voisin olla sen seurana ja rapsutella sitä. Etsin sille kaapista sokeria, jota en kuitenkaan uskaltaisi loppujen lopuksi antaa sille, ja pakenin mahdollisimman suoraa reittiä ulos ja tallin taakse.

Snorre tervehti minua omalla kielellään, jonka haparoivat alkeet olin juuri ehtinyt oppia. Kun poni nosti päätään minua kohti ja piti korviaan tuolla tavalla pystyssä, se sanoi morjens, kiva kun tulit.
"No hei vaan sullekin", vastasin Snorrelle omalla kielelläni. "Miten on päivä mennyt?" kysyin siltä ja nojauduin käsivarsieni varaan aidan ylimpään puomiin.
Snorre vastasi tuskin kuuluvalla hörähdyksellä. Se tarkoitti varmaan sitä, että se oli tyytyväinen päivänsä sisältöön. Epäilin, ettei kukaan ollut ratsastanut sillä, ja että laiskottelu taisi olla Snorren mielestä vain mukavaa. En kuitenkaan viitsinyt kysyä asiaa suoraan ponilta, sillä epäilin ettei se ymmärtäisi puhettani kovin tarkkaan, tai ainakaan minä en ymmärtäisi hevosten kieltä niin hyvin että saisin selvää sen vastauksesta. Sen sijaan vaihdoin ponin kanssa sellaisia kuulumisia kuin mitä olin jo oppinut vaihtamaan. Kun rapsutin sen kaulaa, kerroin sille että minustakin oli kiva nähdä sitä, ja kun silitin sen poskea, se varmasti tiesi minun tarkoittavan että olin mielelläni sen kanssa. Se vastasi kääntelemällä korviaan minua kohti, vaikka en puhunut sille enää ääneen. Paljoa en kuitenkaan osannut vielä sen kanssa jutella eleinkään.

Kun rapsuttelin Snorrea yksin hämärtyvässä illassa, ajattelin miten hulluja ihmisten ja eläinten väliset suhteet olivatkaan. Parhaimmillaan opimme toistemme kieliä vain muutaman sanan verran. Kiintymyksemme toisiamme kohtaan perustui oikeastaan sille, miten tapasimme hieroa ihojamme vastakkain ja harrastaa liikuntaa yhdessä. Toisaalta kommunikoimmehan me ihmiset keskenämmekin usein samalla tavalla, vaikka meillä olisi yhteinen kielikin. En ollut vielä keksinyt maailmassa yhtäkään parempaa paikkaa olla, kuin toisen ihmisen käsivarren alla. Toisten tapa osoittaa kiintymystä olikin sitten halaamisen sijaan kutsua minua Paithoonbluetoothiksi. Sekin oli aika hyvä tapa. Ajattelin Stinaa ja hymyilin. En haluaisi enkä voisi olla olemassa ilman muita ihmisiä.

Snorrella oli nälkä. Tiesin sen siitä, että se kuopi aina välillä sitä kohtaa, jossa sen heinäkasa tapasi olla. Sitten se puuskahti niin että sen hengitys huurusi kylmässä ilmassa. Uskalsin tarjota sille sokerin, mutta mitään muuta minulla ei ollut sille annettavaksi. Päätin, että minun olisi aika lähteä, joten kävelin takaisin sisään etsimään kännykkääni, jonka epäilin olevan taukotuvan sohvan selkänojan ja istuintyynyn välissä.

"Menikö hyvin?" kysyin Stinalta, joka joi taukotuvassa vettä punaisena rankan ratsastuksen ja kylmän ilman vuoksi.
"Nooh... Mä en tiedä mikä sen oli, mutta oikean laukan kanssa oli aivan liikaa ongelmia. Mä nyt vaan toivon että sillä ei ole selkä kipee tai mitään", Stina sanoi Tossua tarkoittaen, enkä osannut vastata siihen mitään. Mikä oikea laukka? Oliko sitten olemassa väärä laukka? Vai vasen laukka? Onneksi Stina huomasi ilmeestäni etten ymmärtänyt. Hän huiskaisi toisella kädellään Tossun oikean laukan mielestään.
"Ei se ole sellasta kun sanotaan. Siis oman hevosen omistaminen", Stina huokaisi, mutta hymyili sitten vähän. "Mä luin lapsena paljon hevoskirjoja. Niissä päähenkilöt sai hevosen ja sen jälkeen kaikki oli oikeastaan täydellistä. Laukattiin auringonlaskuun ja silleen. Mulla on kuitenkin päälimmäisenä mielessä aika usein se hirvee vastuu mikä hevosesta on. Ja rahanmeno."
"No mutta, kaikilla on huolensa. Mä ainakin olisin mielummin huolissani hevosesta ja rahasta kun vaikka terveydestäni tai hengestäni", vastasin mitään hevosista ymmärtämättä.
"Hah, Paithoonbuhuu, sähän aina naurat vaan, eihän suhun osu kuolevaisten huolet ja harmit."
Nauroin vain, niin kuin nauran aina, koska se oli tavallaan totta. Jos sain olla muiden ihmisten lähellä, suurin osa kaikesta maailman pahasta kimposi minusta kuin teflonista.

Löysin kännykkäni sohvan alta. Tarkistin vielä että minulla oli varmasti kaikki omaisuuteni mukana. Puristin Stinan olkapäätä hyvästiksi ja hymyilin hänelle. Oli aika lähteä ja jättää taas turvallinen teflonpinnoitus. Toivoin, että kämppikseni olisi päättänyt tulla jo nyt kotiin reissustaan, vaikka keskiviikkoon oli vielä sata vuotta aikaa.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miltä rakkaus tuntuu? (4. tarina ilman kenguruita)

Se tuntuu siltä kuin leikkisi kotia Australiassa ja ottaisi kiinni sisiliskonnäköisiä olentoja kuivalta takapihalta näyttääkseen niitä toiselle. Siltä, että opettelee keittämään kahvia, vaikka eläessään ei ole sitä juonut, jotta voisi herättää toisen sanomalla, että kahvi on valmista. Se tuntuu sydämessä tavallaan vähän samalla tavalla kutittavalta, kuin voin syöminen tuntuu kielen reunoilla, kun Ekku silittää minun hiuksiani. Joskus se tuntuu siltä, ettei kestä enää: esimerkiksi silloin, kun minun Ekullani on hiukset korkealla nutturalla ja hän hymyilee minulle sitä tiettyä huultaan pureskellen hymyileväänsä hymyä. Ja jos rakastaa kahta tyttöä, joista toinen jäi Espooseen, se tuntuu itkettävältä ja kuluttavalta aina välillä. "Äiti soitti Skypellä", ilmoitin yhtenä iltana tultuani makuuhuoneesta Skypen ääreltä. "No miten äiti?" Ekku kysyi sohvalta. Rojahdin hänen vierelleen, painoin kasvot hänen kaulaansa vasten ja nurisin. "Chai?" Ekku kysyi ja laski...

Sirpaleet

"Heeei!" huikkasin ovesta ennen kuin astuin sisään. Olin tullut Ekun avaimilla. Nasu läähätti, kun otin siltä valjaat pois. Tiet olivat kuivia ja sulia. Tassuja ei tarvinnut puhdistaa. "Hei!" kuului keittiöstä kireästi, ja heti perään oikein rehevä särkymisen ääni ja mutistu kirosana. Otin koiraa niskasta kiinni sormenpäilläni, vaikka se ei ollut varsinaisesti menossa minnekään. Sillä tavalla talutin sen makuuhuoneeseen ja suljin oven. "Mitä kävi?" kysyin ennen kuin ehdin keittiöön asti. "Ei mitää", Ekku väitti edelleen pingottuneella äänellä. Kun pääsin keittiöön, minun Ekkuni seisoi hyvin rauhallisen, tai oikeastaan jähmettyneen näköisenä ilta-auringossa kauniisti kimmeltävien lasinsirujen keskellä. Missään ei näkynyt verta. Olin itsekin joskus pudottanut samanlaisen Ikean pitkän juomalasin, ja se räjähti aina niin kuin sirpalepommi. Palasin takaisin eteiseen pukemaan kengät jalkoihini. Sitten saatoin läpsytellä ne jalassani keittiöön ja kävell...

Kein ja Ekun avainniput

Kerro Maya, minkä takia minä suhtaudun niin eri tavalla Keihin kuin Maxiin? Mokasin molempien kanssa, mutta miksi se ei tuntunut Maxin kanssa läheskään yhtä kuolettavalta? Kyse ei voi olla vain siitä, että Keillä oli Emilia. Silloin ei ollut, kun minä pidin häntä kädestä taukotuvassa. Pidin vain kädestä. Ei se voi olla kiellettyä? Silti siinä oli jotain väärää. Ja sitten kun nukuin ainakin kaksi tuntia melkein Maxin päällä, siinä ei ollut muuta pelottavaa kuin se, että mitähän muut nyt mahtavat ajatella. Olihan sekin niin outoa, etten tietenkään noin vain menisi tekemään sitä uudestaan, mutta ei sen ajatteleminen tunnu siltä että minun pitäisi kuolla. Maya Whiteligtning/dA Ekku haluaa, että pyydän anteeksi. Olen pyytänytkin, ja monta kertaa, eikä tämä silti ole mennyt pois. En ole enää varma siitäkään, mitä kaikkea tästä ajattelen. Mitä minun pitää vielä pyytää anteeksi. Järjestellään ihmissuhteisiin liittyviä ajatuksiani ennen sitä anteeksipyyntöä, Maya, sillä aikaa kun sinä pidä...