Snorre ja Kei

Keitaro, Kei

Olin huomannut, etten pitänyt hevosista. Tai siis pelkäsin niitä. Pidin kuitenkin Jennistä, Crimiksestä, Hannelesta, Kirstusta, Birgitasta ja Idasta, joten jatkoin tallilla käymistä. Pikku hiljaa opin hoitamaan hevosta. Se oli ikään kuin välttämätön paha, jotta sain olla tallilla. Sitä paitsi Snorre oli hyvä opettaja.

Joinain päivinä hevoshommat olivat kuitenkin ihan siedettäviä. Siis silloin, kun pääsin yli jostain pelostani tai muuten ylitin itseni.

Minulla oli hauskaa Snorren kanssa sinä päivänä, kun tapasin Keitaron. Hän kai luuli löytäneensä minusta maanmiehensä, kun tervehti minua tallikäytävällä sanomalla "konbanwa". "Sawad-dee khrap", vastasin hölmistyneenä ja Keitaron kulmat kurtistuivat.
"Ai..." hän sanoi hetken kuluttua taas ihan ilmeettömänä, kun meillä ei ollutkaan yhteistä kieltä.
"Mä en osaa japania. Enkä muitakaan kieliä muuten kun tervehtimiset. Mä en ilmeisesti ole niin eksoottinen kun sä toivoit.", sanoin ja aloin nauraa.
"Mm, ja mä olen rasistimpi kun mä luulin", Keitaro vastasi korvat punaisina.
"Voinko mä auttaa harjaamaan Snorrea?"
"Ota siitä harja vaan..."

Harjasin Snorren kaulaa. Miksihän sillä oli niin paljon enemmän karvaa kuin monella isommalla hevosella? Pystyin upottamaan karvaan käteni, kun painoin sen Snorren kaulaa vasten. Sen harjakin oli takkuinen ja tuuhea. Selkäni takana olevassa karsinassa oli iso hevonen, jolla oli ihan lyhyt ja sileä harja. Oliko kaikilla poneilla pörröisempi karva?

"Mikä sun nimi on?"
"Kei."
"Onko sulla ollut hyvä päivä, Kei?"
"Joo."

En vieläkään halunnut itse puhdistaa ponin kavioita. Kun tämä Kei poimi kaviokoukun, peräännyin sujuvasti nojaamaan tyhjän karsinan ovea.

"Meetkö sä ratsastamaan Snorrella?" kysyin Keiltä.
"En."

Jaaha, tämä Kei ei ollut puheliasta tyyppiä, ajattelin ja päätin hänen antaa hoitaa ponia hetken rauhassa. Viimeisen kavion puhdistettuaan Kei suoristi selkänsä ja taputti Snorren pyllyä. Siitä nousi pölyä ilmaan, vaikka ainakin minä olin yrittänyt harjata ponin tosi hyvin.

"Sä meet ratsastamaan", Kei sanoi. "Kun mä tulin tänne äsken, Crimis juoksi miljoonaa vastaan ja sanoi että hae Snorre ja opeta uusi poika ratsastamaan. Eli, uusi poika, nostapa se satula tänne."

Ei vitsit, ajattelin. Nyt se sitten tapahtuisi. Putoaisin hevosen selästä ja kuolisin. Aloin pelätä niin kovasti, että koko naamaani alkoi pistellä. Kun tartuin satulaan ja nostin, sormeni olivat ihan valkoiset. Yritin hengittää rauhallisesti. Hyvin menee, Chai, sinulla on lupa pelätä hevosia. On normaalia jännittää uusia asioita. Nyt vain nostat satulan ponin selkään. Kyllä Kei pitää sinusta huolta. Ei ole mitään hätää.

"Heeei, mikä sun tuli?" Kei kysyi ja kumartui saadakseen minuun katsekontaktin, koska olin alkanut tuijottaa lattiaa.

Purin huultani. Miten sen nyt sanoisi?

"Mä pelkään hevosia", sanoin suoraan ja suostuin vihdoin katsomaan Keitä silmiin. "Enkä mä osaa yhtään ratsastaa."

Kein kasvoilla kävi useita ilmeitä. Aluksi hän taisi luulla, että se oli vitsi ja näytti huvittuneelta. Sitten epäilevältä, välillä jopa säälivältä ja lopuksi päättäväiseltä. Tiesin itse olevani ainoastaan pelokas koko ajan. Roikotin Snorren satulaa kaksin käsin ja päänahkaanikin pisteli.

"Hyvä", Kei sanoi yhtäkkiä ja hymyili. "Kaikki jotka pelkää hevosia, pelkää hevosia kunnes ei pelkää hevosia", hän sanoi ja yhtäkkiä aloin nauraa ihan hillittömästi. Eikä, mikä kaveri! En sanonut hänelle, että tuo oli surkein filosofointi, jonka olin ikinä kuullut. Mutta se oli. Sen sijaan annoin hänelle  Snorren satulan ja vedin heinänkorren hänen hiuksistaan, koska hänen kätensä eivät enää olleet satulan takia vapaina.

Kun Kei talutti Snorrea kentälle, hän oli taas mykkä kuin mörökölli. Kävelin hänen vierellään, mahdollisimman kaukana ponista tietenkin. Epäilin Kein olevan mietteissään sään takia. Kylmä sää sai nimittäin myös minut välillä hyytymään.

"Kei"
"Mhm?"
"Kauanko sä oot käyny täällä?"
"En tiiä. Kauan."
"Teettekste ikinä mitään talliporukan kanssa?"
"Joskus."
"No mitä? Juottekste vaan kahvia ja se siitä sosiaalisuudesta?"
"Välillä sitäki."
"Mä en vielä tunne kauheesti ketään. Muutin tänne syksyllä. Tai no, kyllä mä meidän jalkapallojoukkueen jo tunnen, mutta ajattelin että jos täältä saisi lisää kavereita."
"Nii."
"Mitä luulet, mitähän se Jenni tykkää tehdä?"
"En tiedä yhtää."
"Mikä - onks sulla joku hätänä?"
"Ei. Laita vasen jalka tähän. Sitte ponnista selkään."

Työnsin jalkani jalustimeen ja Snorre alkoi näyttää ihan hirveän matalalta. Emmin hetken. Minusta alkoi tuntua, ettei niin pieni hevonen jaksaisi millään kantaa minua. Laskin jalkani takaisin alas ja käännyin kohti Keitaroa, joka piteli jalustinta.

"No mitä nyt?" hän kysyi, päästi jalustimen ja peruutti pari askelta.
"Mitä jos se ei jaksa kantaa mua?"
"Jaksaa jaksaa. Ethän sä mitään paina. Liian pitkä sä oot mutta sillä ei oo nyt mitää väliä tässä vaiheessa."

Niin minä nousin ponin selkään ensimmäistä kertaa elämässäni, ja voin sanoa että pelotti. Kei käski minun pitää satulasta kiinni ja lähti taluttamaan ponia ohjista ennen kuin olin ollenkaan valmis. Elokuvissa hevosella laukkaaminen näytti maailman helpoimmalta hommalta. Sen kun päästeli menemään, piti toisella kädellä ohjista ja heilutti toisella miekkaa. Snorren selässä ei ollut helppoa olla, vaikka poni vain käveli. Se huojahteli ikävästi puolelta toiselle ja piti päätään niin matalalla että pelkäsin kaatuvani sen niskan yli maahan.

Keitaro kävelytti meitä kentän ympäri. Aina välillä hän vilkaisi minua. Aluksi hänen ilmeensä oli äreä. Epäilin, että häntä ärsytti olla kentällä jumissa minun kanssani, kun jonkun muun kanssa olisi voinut laukata täysillä jossain korvessa. Seuraavalla kerralla pyytäisin varmana jonkun muun opettamaan, ajattelin. Jonkun sellaisen, joka vaikka juttelisi jotain, eikä vastaisi aina yhdellä sanalla joka asiaan. Pikkuhiljaa Kei alkoi kuitenkin näyttää ensin ihan tyytyväiseltä minua katsoessaan, ja lopulta alkoi vastata hymyyni niin kuin normaali ihminen. Ehkä Kei oli saanut vähän lämpöä jäseniinsä kävelemisestä, eikä ollut sen takia niin pahalla päällä.

Ensimmäinen ratsastukseni sisälsi ainoastaan ringin kävelemistä. Kei kyllä kysyi, haluanko ravata, mutta en tosiaankaan halunnut. Minusta tuntui koko ajan vähemmän siltä, että putoan. Silti olin tosi helpottunut, kun Kei talutti Snorren ja minut keskelle kenttää ja pysäytti meidät siihen.

"No? Oliko kauheeta?" hän kysyi. Minua ilahdutti, että hän puhui minulle taas normaalisti.
"Aluksi joo", vastasin, "lopuksi vähemmän."
"Sä pääset sieltä pois niin että otat molemmat jalat pois jalustimista ja heilautat jalan sen pepun y - hei hei hei, mä sanoin molemmat jalat! Ota tämäkin jalka pois."
"Sori."
"Mikä sun nimi olikaan?" Kei kysyi hymyillen, kun annoin itseni luistaa alas Snorren kylkeä pitkin.
Jalkani olivat ihan vetelät ja maa tuntui kummalta. Otin oikealla kädellä kiinni Snorren satulasta ja vasemmalla Kein olkapäästä etten kaatuisi.
"Chai", sanoin. "Kei tää sun kaulahuivi on täynnä Snorren karvaa... Hei sulla on jopa kulmakarvoissa Snorren karvaa!"
"Joo mä pesen tän huivin", Kei sanoi yhtäkkiä hyvin vakavana, ojensi minulle ohjat ja lähti kävelemään kohti tallia.
Ihme tyyppi, ajattelin taas. Taputin Snorrea kaulalle ja vedin sen nopeasti mukaani Kein perään. Minun pitäisi muistaa vielä kertoa ponille, että minulla oli ollut tänään mukavaa sen kanssa Keistä huolimatta. Oikeasti, ihme tyyppi.