Eräänä iltana taukotuvassa oli hirveästi porukkaa. Kolmen istuttavalle sohvallekin mahtui silloin viisi henkilöä, ja ihmiset käyttäytyivät kuin käenpoikaset. Kun yksi nousi hakemaan lisää juomista tai käymään vaikka vessassa, joku sujahti sulavasti hänen paikalleen. Parhaat paikat olivat ilmeisesti nojatuoleilla, sillä joku saattoi siirtyä tilaisuuden tullessa niihin jopa sohvan ahtaudesta, jos vain ehti valtaamaan alan ennen kuin joku kokonaan ilman istuinta jääneistä ehti vapaalle paikalle asti. Silloin seisomaan jäänyt huokaisi ja ahtautui sohvalle keskimmäiseksi, sillä jonkun reunalla istuvan noustessa loput sohvalla istuvat hivuttautuivat kohti sen reunoja. Pysyimme jatkuvassa liikkeessä, ja sitä katsellessani en voinut olla ajattelematta muurahais- ja mehiläispesiä. Tai sokeita koiranpentuja, jotka nuuskuttelivat väsymättä edestakaisin päästäkseen emänsä parhaalle nisälle.
Olin saanut pitää melko hyvän paikkani sohvan vasemmassa reunassa jo kauan. Crimis oli istahtanut viereeni käsinojalle ja nojasi kyynärpäällään selkänojaa niin että se huojahteli selkäni takana hänen eläytyessään johonkin selittämäänsä juttuun. Huoneessa oli ihan hirveän kuuma ja liian vähän happea, koska ihmisiä oli niin paljon. Aina välillä joku meni seisomaan ovensuuhun ja päästämään huoneeseen happea ovesta, joka pyrki sulkeutumaan itsekseen. Muut suunnittelivat jotain maastoretkeä, josta en ratsastustaidottomana kiinnostunut yhtään. Minulla ei kuitenkaan ollut ollenkaan tylsää, kun seurasin ihmisten sanojen sijaan heidän eleitään ja ilmeitään. Minusta ihmiset ovat maailman suloisin ja huvittavin eläinlaji.
Otetaan esimerkiksi nojatuoleissa istuvat Rea ja Birgitta - kaksi tummahiuksista, samanpituista ja -rakenteista ihmistä, joilla molemmilla oli korkeat poskipäät, suorat sirot nenät ja jopa sinä päivänä hiukset samalla tavalla kiinni. Jos olisin laittanut heidät passikuvaan, olisin saanut hyvin samantyyppiset kuvat. Siinä edessäni elehtiessään ja eläessään he eivät olisi kuitenkaan voineet olla enää erilaisempia silmissäni. Kun Crimis ehdotti heille reittisuunnitelmaansa, Rea nosti leukaansa ja nojautui aivan aavistuksen eteenpäin ja osoitti sillä tavalla kuuntelevansa. Sitten hän nyökkäsi hillitysti neutraali ilme kasvoillaan ja oli eri mieltä aloittamalla "joo mut-" heti kun Crimis oli lopettanut. Birgitta sen sijaan viesti kuuntelevansa kallistamalla päätään kysyvästi, laskemalla leukansa ja katsomalla Crimistä silmiin. Hänen silmiensä siristymisestä tiesin, ettei hänkään ollut tyytyväinen reittiehdotukseen, mutta sen sijaan että hän olisi alannut heti puhua, hän ojensi tiedostamattomasti kättään ja pyysi sillä tavalla puheenvuoron Rean jälkeen. Sellainen ele tuntui olevan tosi monille ihmisille selkärankaan jäänyt jäänne koulussa viittaamisesta.
Säpsähdin hereille hypnoosistani, kun vieressäni istuva Max läpsäytti yhtäkkiä kätensä olkapäälleni ja käytti minua tukenaan ponnistautuessaan ylös. Sohvan keskipaikka ei ollut taukotuvan halutuin istumapaikka, joten Maxin nouseminen ei aiheuttanut mitään hirveää ryntäystä. Ovensuussa seinää nojaillut Kei ehti kävellä ihan rauhallisesti sohvan luokse ja istua, enkä minä enää yhtäkkiä jaksanutkaan keskittyä Reaan ja Birgittaan.
Kei oli laiha ja ohut niin kuin Max, mutta tuntui vievän monta kertaa enemmän tilaa, vaikka oli kahta päätä lyhyempi. Hän oli lämmin, ja minulla oli kuuma. Hänen käsivartensa oli pääni takana sohvan selkänojalla ja hänen polvensa koski kevyesti minun polveani, ja minusta tuntui että en saisi enää kauaa hengitettyä. Ehkä huoneessa oli taas happi vähissä, tai ehkä olin saamassa lämpöhalvauksen. Jommasta kummasta se johtui. Käännyin hinkkaamaan niskaani Crimiksen kylkeen, jotta hän alkaisi vaikka tehdä minulle ranskanlettiä jutellessaan. Sillä tavalla saisin syyn katsella hetken Keitä - ihan vain jotain tehdäkseni tietenkin - ja myös päästä liikahtamaan vähän kauemmas hänestä.
Sain Crimiksen reagoimaan vasta etsimällä hänen kätensä sohvan selkänojalta ja viemällä sen hiuksiini. Sitten saatoin kääntyä sohvalle sivuttain Keitä kohti ja istua jalkojeni päälle. Crimis nyhti, nykersi ja letitti hiuksiani harva se päivä, joten kukaan ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota, eikä kenenkään puhe tauonnut edes millisekunniksi. Keikin reagoi vain laskemalla tiedostamattaan kätensä selkänojan sijaan polvieni päälle piirrettyään sillä maastoreittiä ilmaan puhuessaan. Hänen peukalossaan oli uusi sormus, ja olisin voinut lyödä vaikka vetoa, ettei se ollut mitään rihkamaa. Nostin nopeasti katseeni ja vilkaisin välillä muitakin huoneessa olevia. Saatoin kaikessa rauhassa opetella ulkoa Kein sivuprofiilia, kunhan katsoin välillä muualle tai sanoin muutaman sanan. Katselin häntä taiteellisessa tarkoituksessa tietenkin, sanoin itselleni, sillä aioin ihan varmasti kotona etsiä jostain kynän ja paperia ja opetella ihan sairaan hyväksi piirtäjäksi. Ihminen on paitsi mielenkiintoinen, myös kaunis eläin. Jos oppisin piirtämään, voisin saada kenen tahansa kasvot ilmestymään paperilleni koska tahansa ja katsella niitä... Siis tietenkin vain siksi, että ihmiskasvot ovat yleisesti kauniita. Ei mistään muusta syystä.
Hiukseni ovat itsepäisiä. Niitä on lukuisia, ja jokainen pyrkii aina asettumaan samalle paikalle jossa on koko elämänsä viettänyt. Siksi Crimis joutui purkamaan ranskanletinalkunsa kerta toisensa jälkeen ja minulla oli runsaasti aikaa katsella Keitä ja haaveilla... ...siis piirtämisestä, Chai, haaveile piirtämisestä. Mietin, tietenkin täysin esteettisessä merkityksessä, kuten itselleni muistutin, olikohan Kein hiuslaatu yhtä paksua ja karheaa kuin minun, vai olisikohan se kuin kissankarvaa. Jos piirtäisin Kein, en tekisi kuvasta sellaista täydellistä muotokuvaa, johon jäljennettäisiin vain Kein suora nenä ja huulten muoto niin kuin johonkin kolikkoon. Piirtäisin siihen kaiken. Sen, miten Kein huulet olivat rohtuneet ensimmäisten pakkasten takia, ja posket ja korvat olivat punaiset varmaan kuuman huoneilman takia. Kein ripset sellaisina kuin ne olivat: lyhyehköinä ja aika harvoina, mutta ihan mustina. Kulmakarvat, joita oli sitten ihan varmasti nypitty, mutta joiden nyppiminen oli jäänyt viimeaikoina. Keskustelua seuraavat silmät puoliksi kiinni... Onneksi, koska muuten niihin katsominen olisi tuntunut samalta kuin se hetki, kun on nukahtamassa ja alkaa yhtäkkiä pudota, ja sitten sitä aina hätkähtää hereille. Olisinpa voinut vähän katsoa niihin ja tuntea että putoan, ja kunpa en lopuksi hätkähtäisi hereille. Mitenhän muut pystyivät puhumaan Kein kanssa melko normaalisti...
"Mitä - onko mulla jotain naamassa?" Kei kysyi yhtäkkiä ja katsoi suoraan minuun niin että korvissani humisi.
Olin unohtanut katsoa muualle välillä. Säikähdin, että kaikkien huomio oli kiinnittynyt minuun Kein kysymyksen takia. Vilkuilin silmännurkistani ympärilleni liikuttamatta päätäni. Kein kysymys oli ilmeisesti ollut ihan hiljainen, koska kaikki muut ympärillämme suunnittelivat täysin häiriöttä maastoreissun ajankohtaa, ja Crimiksen sormet etsivät uutta hiustupsua lettiin vedettäväksi. Jopa Kein toisella puolella istuva Kirstu näytti selaavan keskittyneenä kännykkäänsä kai tarkastaakseen sopiko yhteisen maastoreissun ehdotettu ajankohta myös hänelle.
"Ei ei, mä vaan jumitan" supisin Keille hädissäni, vain suutani liikuttaen. Yhtäkkiä minulla olikin kylmä.
"No hyvä", Kei mumisi, mutta näytti omituiselta. Onneksi hän käänsi katseensa taas kohti Maxia, joka valitti maaston ajankohdan olevan paitsi vääränä kellonaikana, myös ihan vääränä päivänä.
Näin miten Kei vilkaisi minua silmäkulmastaan. Kaivoin puhelimen ja katsoin snäppini näkemättä niitä ollenkaan. Niiden loputtua pidin aina vain katseeni tiukasti puhelimen näytössä. Voi huh huh, Chai. Pudistin päätäni ravistaakseni mielestäni kaikki Keitaroita, sivuprofiileja, rohtuneita huulia ja varsinkin niitä silmiä koskevat ajatukset. Nyt olisi korkea aika mennä kotiin ja tehdä vaikka keskittymisharjoituksia. Tai vaikka lähteä käymään jossain ja tavata joku tyttö, jolla olisi pitkät hiukset, sileä iho ja viehättävät käytöstavat. Sellainen tyttö, jonka kehtaisi esitellä ylpeänä koko suvulle. Onneksi Crimis oli edennyt letteineen jo pitkälle.
Olin saanut pitää melko hyvän paikkani sohvan vasemmassa reunassa jo kauan. Crimis oli istahtanut viereeni käsinojalle ja nojasi kyynärpäällään selkänojaa niin että se huojahteli selkäni takana hänen eläytyessään johonkin selittämäänsä juttuun. Huoneessa oli ihan hirveän kuuma ja liian vähän happea, koska ihmisiä oli niin paljon. Aina välillä joku meni seisomaan ovensuuhun ja päästämään huoneeseen happea ovesta, joka pyrki sulkeutumaan itsekseen. Muut suunnittelivat jotain maastoretkeä, josta en ratsastustaidottomana kiinnostunut yhtään. Minulla ei kuitenkaan ollut ollenkaan tylsää, kun seurasin ihmisten sanojen sijaan heidän eleitään ja ilmeitään. Minusta ihmiset ovat maailman suloisin ja huvittavin eläinlaji.
Otetaan esimerkiksi nojatuoleissa istuvat Rea ja Birgitta - kaksi tummahiuksista, samanpituista ja -rakenteista ihmistä, joilla molemmilla oli korkeat poskipäät, suorat sirot nenät ja jopa sinä päivänä hiukset samalla tavalla kiinni. Jos olisin laittanut heidät passikuvaan, olisin saanut hyvin samantyyppiset kuvat. Siinä edessäni elehtiessään ja eläessään he eivät olisi kuitenkaan voineet olla enää erilaisempia silmissäni. Kun Crimis ehdotti heille reittisuunnitelmaansa, Rea nosti leukaansa ja nojautui aivan aavistuksen eteenpäin ja osoitti sillä tavalla kuuntelevansa. Sitten hän nyökkäsi hillitysti neutraali ilme kasvoillaan ja oli eri mieltä aloittamalla "joo mut-" heti kun Crimis oli lopettanut. Birgitta sen sijaan viesti kuuntelevansa kallistamalla päätään kysyvästi, laskemalla leukansa ja katsomalla Crimistä silmiin. Hänen silmiensä siristymisestä tiesin, ettei hänkään ollut tyytyväinen reittiehdotukseen, mutta sen sijaan että hän olisi alannut heti puhua, hän ojensi tiedostamattomasti kättään ja pyysi sillä tavalla puheenvuoron Rean jälkeen. Sellainen ele tuntui olevan tosi monille ihmisille selkärankaan jäänyt jäänne koulussa viittaamisesta.
Säpsähdin hereille hypnoosistani, kun vieressäni istuva Max läpsäytti yhtäkkiä kätensä olkapäälleni ja käytti minua tukenaan ponnistautuessaan ylös. Sohvan keskipaikka ei ollut taukotuvan halutuin istumapaikka, joten Maxin nouseminen ei aiheuttanut mitään hirveää ryntäystä. Ovensuussa seinää nojaillut Kei ehti kävellä ihan rauhallisesti sohvan luokse ja istua, enkä minä enää yhtäkkiä jaksanutkaan keskittyä Reaan ja Birgittaan.
Kei oli laiha ja ohut niin kuin Max, mutta tuntui vievän monta kertaa enemmän tilaa, vaikka oli kahta päätä lyhyempi. Hän oli lämmin, ja minulla oli kuuma. Hänen käsivartensa oli pääni takana sohvan selkänojalla ja hänen polvensa koski kevyesti minun polveani, ja minusta tuntui että en saisi enää kauaa hengitettyä. Ehkä huoneessa oli taas happi vähissä, tai ehkä olin saamassa lämpöhalvauksen. Jommasta kummasta se johtui. Käännyin hinkkaamaan niskaani Crimiksen kylkeen, jotta hän alkaisi vaikka tehdä minulle ranskanlettiä jutellessaan. Sillä tavalla saisin syyn katsella hetken Keitä - ihan vain jotain tehdäkseni tietenkin - ja myös päästä liikahtamaan vähän kauemmas hänestä.
Sain Crimiksen reagoimaan vasta etsimällä hänen kätensä sohvan selkänojalta ja viemällä sen hiuksiini. Sitten saatoin kääntyä sohvalle sivuttain Keitä kohti ja istua jalkojeni päälle. Crimis nyhti, nykersi ja letitti hiuksiani harva se päivä, joten kukaan ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota, eikä kenenkään puhe tauonnut edes millisekunniksi. Keikin reagoi vain laskemalla tiedostamattaan kätensä selkänojan sijaan polvieni päälle piirrettyään sillä maastoreittiä ilmaan puhuessaan. Hänen peukalossaan oli uusi sormus, ja olisin voinut lyödä vaikka vetoa, ettei se ollut mitään rihkamaa. Nostin nopeasti katseeni ja vilkaisin välillä muitakin huoneessa olevia. Saatoin kaikessa rauhassa opetella ulkoa Kein sivuprofiilia, kunhan katsoin välillä muualle tai sanoin muutaman sanan. Katselin häntä taiteellisessa tarkoituksessa tietenkin, sanoin itselleni, sillä aioin ihan varmasti kotona etsiä jostain kynän ja paperia ja opetella ihan sairaan hyväksi piirtäjäksi. Ihminen on paitsi mielenkiintoinen, myös kaunis eläin. Jos oppisin piirtämään, voisin saada kenen tahansa kasvot ilmestymään paperilleni koska tahansa ja katsella niitä... Siis tietenkin vain siksi, että ihmiskasvot ovat yleisesti kauniita. Ei mistään muusta syystä.
Hiukseni ovat itsepäisiä. Niitä on lukuisia, ja jokainen pyrkii aina asettumaan samalle paikalle jossa on koko elämänsä viettänyt. Siksi Crimis joutui purkamaan ranskanletinalkunsa kerta toisensa jälkeen ja minulla oli runsaasti aikaa katsella Keitä ja haaveilla... ...siis piirtämisestä, Chai, haaveile piirtämisestä. Mietin, tietenkin täysin esteettisessä merkityksessä, kuten itselleni muistutin, olikohan Kein hiuslaatu yhtä paksua ja karheaa kuin minun, vai olisikohan se kuin kissankarvaa. Jos piirtäisin Kein, en tekisi kuvasta sellaista täydellistä muotokuvaa, johon jäljennettäisiin vain Kein suora nenä ja huulten muoto niin kuin johonkin kolikkoon. Piirtäisin siihen kaiken. Sen, miten Kein huulet olivat rohtuneet ensimmäisten pakkasten takia, ja posket ja korvat olivat punaiset varmaan kuuman huoneilman takia. Kein ripset sellaisina kuin ne olivat: lyhyehköinä ja aika harvoina, mutta ihan mustina. Kulmakarvat, joita oli sitten ihan varmasti nypitty, mutta joiden nyppiminen oli jäänyt viimeaikoina. Keskustelua seuraavat silmät puoliksi kiinni... Onneksi, koska muuten niihin katsominen olisi tuntunut samalta kuin se hetki, kun on nukahtamassa ja alkaa yhtäkkiä pudota, ja sitten sitä aina hätkähtää hereille. Olisinpa voinut vähän katsoa niihin ja tuntea että putoan, ja kunpa en lopuksi hätkähtäisi hereille. Mitenhän muut pystyivät puhumaan Kein kanssa melko normaalisti...
"Mitä - onko mulla jotain naamassa?" Kei kysyi yhtäkkiä ja katsoi suoraan minuun niin että korvissani humisi.
Olin unohtanut katsoa muualle välillä. Säikähdin, että kaikkien huomio oli kiinnittynyt minuun Kein kysymyksen takia. Vilkuilin silmännurkistani ympärilleni liikuttamatta päätäni. Kein kysymys oli ilmeisesti ollut ihan hiljainen, koska kaikki muut ympärillämme suunnittelivat täysin häiriöttä maastoreissun ajankohtaa, ja Crimiksen sormet etsivät uutta hiustupsua lettiin vedettäväksi. Jopa Kein toisella puolella istuva Kirstu näytti selaavan keskittyneenä kännykkäänsä kai tarkastaakseen sopiko yhteisen maastoreissun ehdotettu ajankohta myös hänelle.
"Ei ei, mä vaan jumitan" supisin Keille hädissäni, vain suutani liikuttaen. Yhtäkkiä minulla olikin kylmä.
"No hyvä", Kei mumisi, mutta näytti omituiselta. Onneksi hän käänsi katseensa taas kohti Maxia, joka valitti maaston ajankohdan olevan paitsi vääränä kellonaikana, myös ihan vääränä päivänä.
Näin miten Kei vilkaisi minua silmäkulmastaan. Kaivoin puhelimen ja katsoin snäppini näkemättä niitä ollenkaan. Niiden loputtua pidin aina vain katseeni tiukasti puhelimen näytössä. Voi huh huh, Chai. Pudistin päätäni ravistaakseni mielestäni kaikki Keitaroita, sivuprofiileja, rohtuneita huulia ja varsinkin niitä silmiä koskevat ajatukset. Nyt olisi korkea aika mennä kotiin ja tehdä vaikka keskittymisharjoituksia. Tai vaikka lähteä käymään jossain ja tavata joku tyttö, jolla olisi pitkät hiukset, sileä iho ja viehättävät käytöstavat. Sellainen tyttö, jonka kehtaisi esitellä ylpeänä koko suvulle. Onneksi Crimis oli edennyt letteineen jo pitkälle.
Kommentit
Lähetä kommentti