Taukotuvassa oli hiljaista, vaikka siellä oli porukkaa. Crimis ja Kei istuivat sohvan vastakkaisissa päissä. Kirstu joi kahvia nojatuolissa sivuittain istuen. Reita, jonka nimen olin jo aikoja sitten kysynyt Jenniltä, istui kauimmaisessa nojatuolissa. Tervehdin nimeltä kaikkia paitsi Keitaroa, joka taisi nukkua istualtaan. En saanut yhtäkään ääneen lausuttua vastausta, mutta Kirstu nosti kahvikuppiaan tervehdykseksi ja Crimis nyökkäsi selaamalleen puhelimelle. Ripustin takin naulakkoon ja istuin vapaalle paikalle sohvalle. "If I fits, I sits", mumisin Crimikselle, joka päästi tyytymättömän ynähdyksen joutuessaan vetämään kyynärpäänsä itseään kohti ja selaamaan kännykkää hieman pienemmässä tilassa.
Mietin hetken, mitä tekisin. Yritin salaa lukea Crimiksen WhatsApp-viestejä, mutta sen huomatessaan hän työnsi pääni otsasta kauemmas. Huokaisin teatraalisesti. Sitten kiinnitin katseeni Kirstuun.
"Kirstu", sanoin haroen hiuksiani pois silmiltä, "tehdäänkö jotain?"
"Mm - miks?" Kirstu kysyi hämmästyneenä.
"No ei me voida koko päivää täällä istua."
Siinä vaiheessa se Reita kääntyi meihin päin. Hän kumartui nojaamaan kyynärpäillä polviinsa silmät sirrillään niin kuin kissalla. Varmaan aikoi haukotella ja nousta. Jos olisin ollut oikein vainoharhainen, olisin ajatellut hänen olevan vihainen tai jotain. Ravistelin kuitenkin heti sellaiset hömppäajatukset mielestäni.
"Niin mutta miks mä? Eiks Jenni oo täällä vai..?"
"En mä tiedä onko. Mutta siks sä kun sä et ikinä halua tehdä mun kanssa mitään."
"Chai sä oot ollut täällä jotain kaks minuuttia, niin et voi sanoa ikinä."
"Mennään kärryllä."
"Mulla ei oo ajohevosta."
"Mennään ratsastamaan."
"En mä osaa opettaa sua."
"Mennään - mennään käymään S-Marketissa sun autolla", ehdotin kun en keksinyt muuta ja Kirstu purskahti nauruun. Hän laski kahvikuppinsa maahan nojatuolin jalan viereen ja alkoi vetää sen paikalta ottamiaan saappaita jalkaansa.
Crimis kurottui pörröttämään hiuksiani. "Mee nyt vaan johonkin sen kanssa ennen kun se urkkii kaiken mun yksityiselämästä", hän kehotti Kirstua, joka oli jo ilmiselvästi lähdössä mukaani.
Silloin Reita nousi. Liikkeissä, joilla hän nyki kaulustaan saadakseen t-paitansa luistamaan hupparin alla parempaan asentoon, oli jotain tosi äkkinäistä ja terävää. Kun hän ohitti meidät, hän ei vilkaissutkaan minua, mutta katsoi Crimistä. "Mä meen jo hakeen Miniä", hän sanoi selkä meihin päin vetäessään mustaa nahkatakkia ylleen. Se tuli samanlaisella hiljaisen varoittavalla äänellä kuin minä olisin voinut sanoa "päästä musta irti tai sulla ei ole enää kättä jolla repiä mun kaulusta" yhdelle Tumpille, joka hyppi ennen silmilleni. Reitan ilmoitus oli ilmeisesti osoitettu Keille, jonka pää nytkähti pystyyn sohvan selkänojalta. Kei hieroi koko naamaansa molemmilla kämmenillään, venytteli silmät punaisina ja nousi. Reita oli jo lähtenyt, kun hän oli saanut kammettua itsensä sohvalta.
"Mikä sen oli?" kysyin kaikilta. Tarkoitin sekä äänensävyä että sitä miten Reita ei ikinä katsonut minuun päin.
"Älä murehdi", Crimis vastasi nopeasti, "se nielaisi sen kielikorun."
"Se on nyt nielly aika monta niitä tässä", Kei mutisi Crimikselle kulkiessaan ohitse, eikä minun ollut tarkoitus kuulla sitä. Päätin unohtaa koko jutun toistaiseksi.
Kein verkkatakin selässä ei lukenut hänen sukunimeään. Panin sen merkille, kun hän puki takkia päälleen. Myös kaikkien sponsorien logot puuttuivat. Minulla oli ihan hirveän monta verkkatakkia, joissa kaikissa luki selässä joko koko sukunimeni tai pelkkä Buathong, ja pelinumeroni. En ollut ostanut yhtäkään niistä itse, vaan olin saanut ne kaikki jalkapallojoukkueiden kautta ja käytin vanhimpia niistä tallilla. Eikö Kei tosiaan urheillut, vai oliko urheilu hänelle niin tärkeää, ettei vanhojakaan takkeja voinut käyttää tallissa? Naulakossa oli Crimiksen nuhruinen tallitakki ja Kirstun musta tuulitakki.
"...Chain kanssa?"
Nimeni kuullessani havahduin takaisin ympäröivään todellisuuteen, jossa Kirstu kysyi jotain Crimikseltä.
"Voitte. Mutta sun pitää sitten vahtia sitä", Crimis sanoi.
"Ei se oo ikinä mitään tehny vaikka me on käyty siellä koko ajan."
"Siis Chaita. Sun pitää vahtia Chaita. Ei siellä kuitenkaan mitään turvallista oo, jos ei oo mitään käsitystä siitä miten edes kilttien aikuisten hevosten kanssa kuuluu olla."
"Kyllä se hengissä pysyy."
"Paras pysyä. Mä en tiedä korvaako meidän vakuutus sen jos sä annat jonkun potkia sen mäsäksi. Sitä paitsi ainakin Jenni ja Kei saattaa kostaa sulle sen kuoleman. Mutta muuten menkää mun puolesta."
"Selvä. Chai, lähetään."
En tiennyt yhtään, mihin olimme menossa. En kehdannut kysyäkään, koska se oli ihan varmasti sanottu, mutta en taaskaan ollut kuunnellut. Kiskoin takin ylleni ja lähdin Kirstun mukaan niin kuin hyvin opetettu koira. Tämän takin selässä luki valkoisilla kirjaimilla Buathong ja numero kolme.
Kävelimme hiljaisuudessa koko tallin poikki. Kahlasimme vaahteranlehdissä tallipihalla. Kirstu pysähtyi hetkeksi rapsuttamaan irti juoksevaa koiraa, joka tuli vastaan meitä Crimiksen kodin ja tammatallin välissä. Koiran nimi oli kuulemma Oodi. Tarhoille tultaessamme jatkoimme kävelemistä kohti pihattoa. Pystyin jo näkemään Snorren katoksessaan kun pysähdyimme kultaisennoutajan värisen ponin aitaukselle. Poni tuijotti meitä aitauksensa portilla. Havaitsin muut kaksi hevosta vasta kun ne liikkuivat: iso ruskea lähti juoksemaan meitä kohti - ja nuori kultainen hevonen pyrähti meidät nähdessään sellaiseen kiriin, että oli kaatua pitkiin jalkoihinsa. Se ponki itsensä tosi nopeasti aivan uskomattomaan vauhtiin ja teki kunniakierroksen aitauksen ympäri ennen kuin säntäsi meidän luoksemme. Yritin silittää sen kapeaa päätä, mutta se väisti kättäni ja kiri taas täyteen vauhtiin. Kun se juoksi pää ja korvat pystyssä märässä aitauksessaan, pystyin haistamaan ja maistamaan kuinka iloinen ja vapaa se oli. Se ei pelänny meitä ollenkaan, vaan se juoksi sen näköisenä kuin se olisi halunnut näyttää meille miten nopea se oli.
Olisin halunnut mennä sen mukaan. Olisin halunnut juosta sen kanssa kilpaa, ja ensimmäisen kerran elämässäni ymmärsin miksi pikkutytöt tapasivat leikkiä hevosta. Olisin itsekin halunnut olla hevonen. Melkein pystyin jo tuntemaan miten harjani meni takkuun kosteassa ilmassa, kun juoksin niin lujaa, että silmistä valui vesi ja kavioita kivisti. Laukkaaminen tuntuisi ihan lentämiseltä, ja keuhkoihin sattuisi kun pääsisin niin lujaa. Enkä minä väsyisi ikinä, vaikka laukkaisin koko päivän.
"Se on Ambrella", Kirstu keskeytti laukkaamiseni.
"Ambrella..."
"Joo, sulla on varmaan ihan sairaan tylsää. Tää oli huono idea, mennään takas sisään, vai haluuksä lähtee kattoon sitä Snorrea vielä?"
"Ei mennä vielä!"
Kirstu kertoi, että Ambrella oli tämänkesäinen varsa. Ei kestäisi enää kauaa, että se olisi korkeudeltaan aikuisen mitoissa, mutta sen pitäisi kehittyä vielä vuosia ennen kuin sille laitettaisiin satula selkään. Silti se osasi jo vaikka mitä, kuten tulla kiltisti perässä talutettaessa. "Vaikka yleensä me annetaan sen vieläkin mennä irti, koska se seuraa aina vaan tätä", Kirstu kertoi kellertävän tamman otsaa rapsuttaen. Seuraavaksi tammavarsa opettelisi nukkumaan yönsä yksin omassa karsinassaan ryskäämättä koko tallin asukkaita hereille.
Olisin voinut katsella Ambrellaa vaikka kuinka kauan. Otin siitä kuvia ja toivoin, että edes yksi onnistuisi, vaikka oli jo aavistuksen hämärää ja Ambrella oli nopea liikkeissään. Kun Kirstu alkoi valittaa varpaidensa jäätyvän, aikaa oli minusta kulunut vasta vartti, vaikka kännykän kello oli siirtynyt yli tunnin eteenpäin. Kirstu komensi minut pois aidalta ja päästi irti sen keltaisen ponin, joka taisi olla Ambrellan äiti. Vasta siinä vaiheessa hoksasin kysyä, miksi Kirstu oli pitänyt tätä hevosta kiinni sen sijaan että olisi vain katsellut varsaa.
"Koska se olis muuten purru sun olkapäästä palan", Kirstu sanoi kuin asia olisi sillä selvä. Minä päätin, etten menisi enää ikinä niin lähelle kuolemanvaaraa ja sitä hevosta.
"Tuuksä vielä sisälle? Siellä oli uusia keksejä", Kirstu kysyi kädet takkinsa taskuissa kun kahistelimme vaahteranlehdissä takaisin tallin suuntaan.
"En mä tiedä", epäröin miettien olivatkohan Reita ja Kei vielä ulkona vai jo taukotuvassa. "Mun pitää mennä vielä futiskentälle", valehtelin päästäkseni sujuvasti lähtemään.
"No, keksejä tulee ja menee. Varsinkin menee."
Mietin hetken, mitä tekisin. Yritin salaa lukea Crimiksen WhatsApp-viestejä, mutta sen huomatessaan hän työnsi pääni otsasta kauemmas. Huokaisin teatraalisesti. Sitten kiinnitin katseeni Kirstuun.
"Kirstu", sanoin haroen hiuksiani pois silmiltä, "tehdäänkö jotain?"
"Mm - miks?" Kirstu kysyi hämmästyneenä.
"No ei me voida koko päivää täällä istua."
Siinä vaiheessa se Reita kääntyi meihin päin. Hän kumartui nojaamaan kyynärpäillä polviinsa silmät sirrillään niin kuin kissalla. Varmaan aikoi haukotella ja nousta. Jos olisin ollut oikein vainoharhainen, olisin ajatellut hänen olevan vihainen tai jotain. Ravistelin kuitenkin heti sellaiset hömppäajatukset mielestäni.
"Niin mutta miks mä? Eiks Jenni oo täällä vai..?"
"En mä tiedä onko. Mutta siks sä kun sä et ikinä halua tehdä mun kanssa mitään."
"Chai sä oot ollut täällä jotain kaks minuuttia, niin et voi sanoa ikinä."
"Mennään kärryllä."
"Mulla ei oo ajohevosta."
"Mennään ratsastamaan."
"En mä osaa opettaa sua."
"Mennään - mennään käymään S-Marketissa sun autolla", ehdotin kun en keksinyt muuta ja Kirstu purskahti nauruun. Hän laski kahvikuppinsa maahan nojatuolin jalan viereen ja alkoi vetää sen paikalta ottamiaan saappaita jalkaansa.
Crimis kurottui pörröttämään hiuksiani. "Mee nyt vaan johonkin sen kanssa ennen kun se urkkii kaiken mun yksityiselämästä", hän kehotti Kirstua, joka oli jo ilmiselvästi lähdössä mukaani.
Silloin Reita nousi. Liikkeissä, joilla hän nyki kaulustaan saadakseen t-paitansa luistamaan hupparin alla parempaan asentoon, oli jotain tosi äkkinäistä ja terävää. Kun hän ohitti meidät, hän ei vilkaissutkaan minua, mutta katsoi Crimistä. "Mä meen jo hakeen Miniä", hän sanoi selkä meihin päin vetäessään mustaa nahkatakkia ylleen. Se tuli samanlaisella hiljaisen varoittavalla äänellä kuin minä olisin voinut sanoa "päästä musta irti tai sulla ei ole enää kättä jolla repiä mun kaulusta" yhdelle Tumpille, joka hyppi ennen silmilleni. Reitan ilmoitus oli ilmeisesti osoitettu Keille, jonka pää nytkähti pystyyn sohvan selkänojalta. Kei hieroi koko naamaansa molemmilla kämmenillään, venytteli silmät punaisina ja nousi. Reita oli jo lähtenyt, kun hän oli saanut kammettua itsensä sohvalta.
"Mikä sen oli?" kysyin kaikilta. Tarkoitin sekä äänensävyä että sitä miten Reita ei ikinä katsonut minuun päin.
"Älä murehdi", Crimis vastasi nopeasti, "se nielaisi sen kielikorun."
"Se on nyt nielly aika monta niitä tässä", Kei mutisi Crimikselle kulkiessaan ohitse, eikä minun ollut tarkoitus kuulla sitä. Päätin unohtaa koko jutun toistaiseksi.
Kein verkkatakin selässä ei lukenut hänen sukunimeään. Panin sen merkille, kun hän puki takkia päälleen. Myös kaikkien sponsorien logot puuttuivat. Minulla oli ihan hirveän monta verkkatakkia, joissa kaikissa luki selässä joko koko sukunimeni tai pelkkä Buathong, ja pelinumeroni. En ollut ostanut yhtäkään niistä itse, vaan olin saanut ne kaikki jalkapallojoukkueiden kautta ja käytin vanhimpia niistä tallilla. Eikö Kei tosiaan urheillut, vai oliko urheilu hänelle niin tärkeää, ettei vanhojakaan takkeja voinut käyttää tallissa? Naulakossa oli Crimiksen nuhruinen tallitakki ja Kirstun musta tuulitakki.
"...Chain kanssa?"
Nimeni kuullessani havahduin takaisin ympäröivään todellisuuteen, jossa Kirstu kysyi jotain Crimikseltä.
"Voitte. Mutta sun pitää sitten vahtia sitä", Crimis sanoi.
"Ei se oo ikinä mitään tehny vaikka me on käyty siellä koko ajan."
"Siis Chaita. Sun pitää vahtia Chaita. Ei siellä kuitenkaan mitään turvallista oo, jos ei oo mitään käsitystä siitä miten edes kilttien aikuisten hevosten kanssa kuuluu olla."
"Kyllä se hengissä pysyy."
"Paras pysyä. Mä en tiedä korvaako meidän vakuutus sen jos sä annat jonkun potkia sen mäsäksi. Sitä paitsi ainakin Jenni ja Kei saattaa kostaa sulle sen kuoleman. Mutta muuten menkää mun puolesta."
"Selvä. Chai, lähetään."
En tiennyt yhtään, mihin olimme menossa. En kehdannut kysyäkään, koska se oli ihan varmasti sanottu, mutta en taaskaan ollut kuunnellut. Kiskoin takin ylleni ja lähdin Kirstun mukaan niin kuin hyvin opetettu koira. Tämän takin selässä luki valkoisilla kirjaimilla Buathong ja numero kolme.
Kävelimme hiljaisuudessa koko tallin poikki. Kahlasimme vaahteranlehdissä tallipihalla. Kirstu pysähtyi hetkeksi rapsuttamaan irti juoksevaa koiraa, joka tuli vastaan meitä Crimiksen kodin ja tammatallin välissä. Koiran nimi oli kuulemma Oodi. Tarhoille tultaessamme jatkoimme kävelemistä kohti pihattoa. Pystyin jo näkemään Snorren katoksessaan kun pysähdyimme kultaisennoutajan värisen ponin aitaukselle. Poni tuijotti meitä aitauksensa portilla. Havaitsin muut kaksi hevosta vasta kun ne liikkuivat: iso ruskea lähti juoksemaan meitä kohti - ja nuori kultainen hevonen pyrähti meidät nähdessään sellaiseen kiriin, että oli kaatua pitkiin jalkoihinsa. Se ponki itsensä tosi nopeasti aivan uskomattomaan vauhtiin ja teki kunniakierroksen aitauksen ympäri ennen kuin säntäsi meidän luoksemme. Yritin silittää sen kapeaa päätä, mutta se väisti kättäni ja kiri taas täyteen vauhtiin. Kun se juoksi pää ja korvat pystyssä märässä aitauksessaan, pystyin haistamaan ja maistamaan kuinka iloinen ja vapaa se oli. Se ei pelänny meitä ollenkaan, vaan se juoksi sen näköisenä kuin se olisi halunnut näyttää meille miten nopea se oli.
Olisin halunnut mennä sen mukaan. Olisin halunnut juosta sen kanssa kilpaa, ja ensimmäisen kerran elämässäni ymmärsin miksi pikkutytöt tapasivat leikkiä hevosta. Olisin itsekin halunnut olla hevonen. Melkein pystyin jo tuntemaan miten harjani meni takkuun kosteassa ilmassa, kun juoksin niin lujaa, että silmistä valui vesi ja kavioita kivisti. Laukkaaminen tuntuisi ihan lentämiseltä, ja keuhkoihin sattuisi kun pääsisin niin lujaa. Enkä minä väsyisi ikinä, vaikka laukkaisin koko päivän.
"Se on Ambrella", Kirstu keskeytti laukkaamiseni.
"Ambrella..."
"Joo, sulla on varmaan ihan sairaan tylsää. Tää oli huono idea, mennään takas sisään, vai haluuksä lähtee kattoon sitä Snorrea vielä?"
"Ei mennä vielä!"
Kirstu kertoi, että Ambrella oli tämänkesäinen varsa. Ei kestäisi enää kauaa, että se olisi korkeudeltaan aikuisen mitoissa, mutta sen pitäisi kehittyä vielä vuosia ennen kuin sille laitettaisiin satula selkään. Silti se osasi jo vaikka mitä, kuten tulla kiltisti perässä talutettaessa. "Vaikka yleensä me annetaan sen vieläkin mennä irti, koska se seuraa aina vaan tätä", Kirstu kertoi kellertävän tamman otsaa rapsuttaen. Seuraavaksi tammavarsa opettelisi nukkumaan yönsä yksin omassa karsinassaan ryskäämättä koko tallin asukkaita hereille.
Olisin voinut katsella Ambrellaa vaikka kuinka kauan. Otin siitä kuvia ja toivoin, että edes yksi onnistuisi, vaikka oli jo aavistuksen hämärää ja Ambrella oli nopea liikkeissään. Kun Kirstu alkoi valittaa varpaidensa jäätyvän, aikaa oli minusta kulunut vasta vartti, vaikka kännykän kello oli siirtynyt yli tunnin eteenpäin. Kirstu komensi minut pois aidalta ja päästi irti sen keltaisen ponin, joka taisi olla Ambrellan äiti. Vasta siinä vaiheessa hoksasin kysyä, miksi Kirstu oli pitänyt tätä hevosta kiinni sen sijaan että olisi vain katsellut varsaa.
"Koska se olis muuten purru sun olkapäästä palan", Kirstu sanoi kuin asia olisi sillä selvä. Minä päätin, etten menisi enää ikinä niin lähelle kuolemanvaaraa ja sitä hevosta.
"Tuuksä vielä sisälle? Siellä oli uusia keksejä", Kirstu kysyi kädet takkinsa taskuissa kun kahistelimme vaahteranlehdissä takaisin tallin suuntaan.
"En mä tiedä", epäröin miettien olivatkohan Reita ja Kei vielä ulkona vai jo taukotuvassa. "Mun pitää mennä vielä futiskentälle", valehtelin päästäkseni sujuvasti lähtemään.
"No, keksejä tulee ja menee. Varsinkin menee."
Kommentit
Lähetä kommentti