"Tässä se nyt on", Kei sanoi ja osoitti ruskeaa hevosta, "mun hevonen."
"Onks se kipee?" kysyin.
"Häh? Ei?"
"Kun se on niin laiha."
"Sen kuuluu olla. Väistä."
Kei liu'utti karsinan oven auki. Hevonen tuli isäntänsä luo pää matalalla, ja Kei silitti sen poskea kämmenselällään niin kuin nuoretparit silittävät elokuvissa toisiaan. Sitten hän kumartui painamaan kasvonsa hevosen otsaa vasten ja minusta alkoi tosiaan tuntua siltä kuin olisin tirkistellyt rakastavaisia.
Hevonen astui kiltisti Kein perässä käytävälle. Se oli paljon korkeampi kuin Snorre, mutta ohut rimppakinttu. Mietin, olikohan tätä hevosta takoitettu tekemään töitä. Onkohan hevosillakin samanlaista kuin koirilla, että niillä on erikseen työ- ja näyttelylinja? Tällä hevosella ei varmaan voisi ratsastaa kunnolla, tai sen nilkat katkeaisivat.
Kei alkoi harjata hevostaan. Se oli erilaista kuin Snorren harjaaminen. Snorren paksua karvaa hän harjasi terävin liikkein. Niissä oli samanlaista lievää ärtymystä kuin siinä, miten Kei pudisteli keksinmurut farkuiltaan kiirehtiessään jonnekin taukotuvasta. Omaa hevostaan hän harjasi pehmeästi ja haaveksivasti: samalla tavalla kuin hän käänteli Hööksin mainoslehden sivuja unelmoidessaan siitä, mitä ostaisi, jos olisi ylimääräistä rahaa. Kei oli niin kaunis hymyillessään hevoselleen, että otin hänestä kuvan hevosen selän ylitse.
"Hei!" Kei protestoi.
"Miksette te kuvaa toisianne?" kysyin tarkoittaen koko tallin väkeä.
"Jaa kuule. Varmaan kun se on ihan sairaan ärsyttävää", Kei sanoi painokkaasti.
"Eikä ole. Teidän pitäis kuvata joka päivä. Sullakin on Insta ja siellä oli vaan jotain kaks kuvaa missä sä oot ite. Kato nyt, tästäkin tuli ihan hyvä. Mä lähetän tän ja sä paat Instaan."
"Enkä laita."
"Laitatpa, edes Storyyn."
"Miksi sä muutenkaan stalkkaat mua?" Kei kysyi kulmat kurtussa ihan niin kuin en olisi stalkannut jo kaikkia muitakin.
"Sitä varten kun mua kiinnosti mitä muuta sä oot tehny tällä viikolla kun juossu mua pakoon käytävällä aina kun oot nähny mut."
"En oo ees juossu", Kei väitti, vaikka ihan varmana oli juossut siitä lähtien kun ratsastin Snorrella ensimmäisen kerran.
"No hyvä. Laita se kuva Instaan."
Keillä oli oikeassa nimettömässä paksu sormus. Siihen tarttui hevosen harjajouhia vähän väliä, kun Kei kulki hevosen luota toisen luo. Sitten hän aina veti näitä karvoja sormuksestaan, eikä tuntunut voivan keskittyä mihinkään muuhun sitä tehdessään. Tällä hevosella oli kuitenkin niin lyhyt harja, ettei siitä tarttunut mitään. Kokeilin aikani kuluksi, olisiko se yhtä pehmeä kuin kiiltävä, mutta tämänkin hevosen harjajouhet olivat aika paksuja ja tankeita, niin kuin muillakin. Sen muu karva oli pehmeää ja sileää.
"Laita sille suitset", Kei sanoi yhtäkkiä.
"En mä osaa", vastasin hevosta rapsutellen.
"Osaatpa. Samanlaiset suitset sillä on kun Snorrella. Otat käteen ja laitat."
Yritin toimia niin kuin Kei, Crimis ja Jenni olivat noin miljoona kertaa näyttäneet. Kuolaimia piti pitää kämmenellä, ujuttaa hevosen liian iso pää liian pieniin avoimiin suitsiin, tarjota sille kuolaimia kuin suurtakin herkkua ja sitten sen pitäisi avata suunsa. Silloin kuolaimet vedettäisiin sen torahampaita pursuilevaan kitaan ja suitsien niskahihna korvien taakse. Samaan aikaan hevonen yrittäisi koko ajan purra ja potkia, ja suitsien joka ainoa solki, nyöri ja naru yrittäisi solmiutua minuun, hevoseen tai toisiinsa. Helppoa - ihan niin kuin tuuraisi hetken sydänkirurgia. Siitä niin vain, Chai! Sekään ei yhtään jännittänyt, että tunsin Kein tuijotuksen ihan koko ajan. Hän saisi välittömästi kohtauksen, jos vaikka pistäisin hänen hevostaan turparemmillä silmään.
Yritin vaikka kuinka kauan suitsia hevosen, mutta kuolaimet pyrkivät väkisin luiskahtelemaan hevosen turvan päälle. Kun katsoin Keitä ja ojensin suitsia hänen suuntaansa, hän teki torjuvan eleen käsillään. Hän seurasi suitsimista niin kuin kissanpentujen leikkimistä. Lopulta kyllästynyt hevonen puri suunsa tiukasti kiinni kuolainten ympärille, etteivät ne päässeet enää putoamaan. Se halusi selvästi jo eroon minusta.
Kei talutti hevosensa ulos toisesta ohjasta. Nyt hevonen käveli pää pystyssä. Kei vei sitä kentälle kuin naista tanssilattialle. Olin nähnyt muiden taluttavan hevosiaan eri tavalla. Esimerkiksi se Reita käveli hevostensa kanssa niin kuin ne olisivat koiria, joiden olemassaolon hän oli jo puoliksi unohtanut lenkillä musiikkia kuunnellessaan. Birgitta käveli hevosensa vieressä niin kuin koulukaverin vieressä kävellään kotiin: niin kuin hän ihan kohta kääntyisi hevosensa puoleen ja alkaisi jutustella. Crimis saattoi kävelyttää neljä hevosta kerrallaan ja tuntui suhtautuvan niihin kärsivällisen jämäkästi kuin villeihin pikkukakaroihin. Mutta Kei ei kävellyt hevosensa mukana sen paremmin kuin taluttanutkaan sitä, vaan ennemminkin johdatti sitä. Hän ei puristanut ohjaa, vaan piti sitä sormissaan kevyesti. Hänen ryhtinsäkin oli erilainen hevosen kanssa kuin ilman.
Otin kuvia Keistä, kun hän ratsasti. Lähetin niitä suoraan hänelle WhatsAppilla. Aluksi näin, että kuvaaminen ärsytti häntä. Hän ei vilkaissutkaan minuun ohitse kiitäessään, mutta sen näki ilmeestä. Pian hän kuitenkin unohti kännykkäkamerani. Minua hymyilytti se, miten hän katsoi minua aina välillä. "Näitkö mitä mä osaan", hänen ilmeensä ja olemuksensa sanoi. Lapset katsovat samalla tavalla vanhempiaan rakentaessaan erityisen ison legotornin, kun eivät uskalla vieraiden läsnäollessa sanoa "äiti kato!" En tiennyt, miltä Kein ratsastuksen olisi pitänyt näyttää, mutta katsoin kiltisti kuinka hän ensin sujahti ohitseni ja vilkaisi minua vähän ajan päästä kuvitellen etten huomaisi. Olisin varmaan ollut ihan samanlainen, jos Kei olisi tullut meidän jalkapallojoukkueeseemme. Olisin näyttänyt kuin lapsi, miten kauan saan pidettyä potkimalla palloa ilmassa ennen kuin se osuisi maahan. Oikeasti en edes seurannut niinkään ratsastusta, vaan ennemminkin Kein eleitä. Ihmisethän ovat kaikkein hellyyttävin eläinlaji.
Kun Kei lopetti ratsastuksen, hän sanoi sen olleen niin kevyttä, ettei hän viitsisi enää erikseen harjata hevostaan. Pidin sitä ohjista kiinni niin kauan kun Kei nosti satulan sen selästä aidalle ja nosti sen jokaisen kavion maasta yksi kerrallaan.
Kun rapsutin Kein hevosta rinnasta, se väänsi kaulansa ja päänsä vinoon. Puolittain odotin että se alkaisi rapsutella takajalallaan ilmaa niin kuin koira jota kutittaa. Se painautui kättäni vasten, kun rapsuttelin sen kaulaa ja niskaa. Se oli ihan hirveän huvittavan näköinen. Ihan niin kuin sitä olisi naurattanut. Se hamuili huulillaan takkini hihaa, ja kun olin varma ettei se pure, siirryin sen pään eteen rapsuttelemaan sen korvia.
Kei otti hevosestaan kuvia. Olin jo huomannut, että hevosella oli netissä omat sivut. Kai nämäkin kuvat menivät sinne, kun ei ainakaan Kein Instassa ollut kuin korkeintaan kaksi hevoskuvaa kuukaudessa. Astuin kaksi askelta kauemmas hevosesta ja pidin sen ohjia löysällä, jotta Kei saisi kuvata.
Kei päästi hevosensa aitaukseen ja otti sitten syliinsä satulan, jota olin raahannut mukana. Hänen kätensä olivat kylmät. Kurotin satulan ylitse nostamaan hänen takinkauluksensa ylös.
"Mitä sä teet huomenna?" Kei kysyi yhtäkkiä. Arvasin hänen miettivän, joutuisiko hän vahtimaan minua huomennakin.
"Mulla on jalkkistreenit", vastasin.
"Ai. No jaa - no sitte ei mitää. Avaa toi ovi niin mä laitan tän satulan..."
"Mä lähetin sulle niitä kuvia."
"Joo", Kei sanoi sen näköisenä kuin ei aikoisi edes avata kuvia.
"Laita niitä Instaan."
"Miks?"
"Siks että mä näkisin sut aina", sanoin ripsiäni räpytellen ja nauroin sitten. "Ei kun siksi että sulla ei oo siellä kun selfieitä. Näyttää siltä että sulla ei oo kavereita kun sulla on semmosia kuvia siellä."
Keitaro tuhahti ja ripusti hevosensa suitset naulaan.
"Mä meen nyt", sanoin Keitarolle kun poistuimme varustehuoneesta.
"Miks?"
"Siks että mä haluan juoksemaan ennen kun tulee ihan pimeetä."
"Ei sun tarvi joka ilta juosta."
"Tarvii, eikä sullekaan tekis pahaa juosta vähä. Lähe mukaan."
"Enkä! Pelataan mielummin pleikkaria."
"Mä en osaa. Sitä paitsi mun pitää oikeesti juosta."
*
Jätin kännykän kotiin lenkin ajaksi, jotta voisin keskittyä. Kun tulin, katsoin sitä tietenkin heti. Minulla oli kolmisenkymmentä WhatsApp-viestiä, joitain Facebook-ilmoituksia, muutamia snäppejä ja jotkut kaverit olivat merkinneet minut kuviinsa Instassa. Avasin Instan ensimmäisenä ja katsoin Kein tunti sitten lataamat storyt. Kei oli totellut ja ladannut kuvan itsestään, mutta myös minusta. Otin omasta kuvastani kuvankaappauksen, vaikka Kei saisikin siitä ilmoituksen, ja ajattelin laittaa sen myöhemmin itse Instaan:
"Onks se kipee?" kysyin.
"Häh? Ei?"
"Kun se on niin laiha."
"Sen kuuluu olla. Väistä."
Kei liu'utti karsinan oven auki. Hevonen tuli isäntänsä luo pää matalalla, ja Kei silitti sen poskea kämmenselällään niin kuin nuoretparit silittävät elokuvissa toisiaan. Sitten hän kumartui painamaan kasvonsa hevosen otsaa vasten ja minusta alkoi tosiaan tuntua siltä kuin olisin tirkistellyt rakastavaisia.
Hevonen astui kiltisti Kein perässä käytävälle. Se oli paljon korkeampi kuin Snorre, mutta ohut rimppakinttu. Mietin, olikohan tätä hevosta takoitettu tekemään töitä. Onkohan hevosillakin samanlaista kuin koirilla, että niillä on erikseen työ- ja näyttelylinja? Tällä hevosella ei varmaan voisi ratsastaa kunnolla, tai sen nilkat katkeaisivat.
Kei alkoi harjata hevostaan. Se oli erilaista kuin Snorren harjaaminen. Snorren paksua karvaa hän harjasi terävin liikkein. Niissä oli samanlaista lievää ärtymystä kuin siinä, miten Kei pudisteli keksinmurut farkuiltaan kiirehtiessään jonnekin taukotuvasta. Omaa hevostaan hän harjasi pehmeästi ja haaveksivasti: samalla tavalla kuin hän käänteli Hööksin mainoslehden sivuja unelmoidessaan siitä, mitä ostaisi, jos olisi ylimääräistä rahaa. Kei oli niin kaunis hymyillessään hevoselleen, että otin hänestä kuvan hevosen selän ylitse.
"Hei!" Kei protestoi.
"Miksette te kuvaa toisianne?" kysyin tarkoittaen koko tallin väkeä.
"Jaa kuule. Varmaan kun se on ihan sairaan ärsyttävää", Kei sanoi painokkaasti.
"Eikä ole. Teidän pitäis kuvata joka päivä. Sullakin on Insta ja siellä oli vaan jotain kaks kuvaa missä sä oot ite. Kato nyt, tästäkin tuli ihan hyvä. Mä lähetän tän ja sä paat Instaan."
"Enkä laita."
"Laitatpa, edes Storyyn."
"Miksi sä muutenkaan stalkkaat mua?" Kei kysyi kulmat kurtussa ihan niin kuin en olisi stalkannut jo kaikkia muitakin.
"Sitä varten kun mua kiinnosti mitä muuta sä oot tehny tällä viikolla kun juossu mua pakoon käytävällä aina kun oot nähny mut."
"En oo ees juossu", Kei väitti, vaikka ihan varmana oli juossut siitä lähtien kun ratsastin Snorrella ensimmäisen kerran.
"No hyvä. Laita se kuva Instaan."
Keillä oli oikeassa nimettömässä paksu sormus. Siihen tarttui hevosen harjajouhia vähän väliä, kun Kei kulki hevosen luota toisen luo. Sitten hän aina veti näitä karvoja sormuksestaan, eikä tuntunut voivan keskittyä mihinkään muuhun sitä tehdessään. Tällä hevosella oli kuitenkin niin lyhyt harja, ettei siitä tarttunut mitään. Kokeilin aikani kuluksi, olisiko se yhtä pehmeä kuin kiiltävä, mutta tämänkin hevosen harjajouhet olivat aika paksuja ja tankeita, niin kuin muillakin. Sen muu karva oli pehmeää ja sileää.
"Laita sille suitset", Kei sanoi yhtäkkiä.
"En mä osaa", vastasin hevosta rapsutellen.
"Osaatpa. Samanlaiset suitset sillä on kun Snorrella. Otat käteen ja laitat."
Yritin toimia niin kuin Kei, Crimis ja Jenni olivat noin miljoona kertaa näyttäneet. Kuolaimia piti pitää kämmenellä, ujuttaa hevosen liian iso pää liian pieniin avoimiin suitsiin, tarjota sille kuolaimia kuin suurtakin herkkua ja sitten sen pitäisi avata suunsa. Silloin kuolaimet vedettäisiin sen torahampaita pursuilevaan kitaan ja suitsien niskahihna korvien taakse. Samaan aikaan hevonen yrittäisi koko ajan purra ja potkia, ja suitsien joka ainoa solki, nyöri ja naru yrittäisi solmiutua minuun, hevoseen tai toisiinsa. Helppoa - ihan niin kuin tuuraisi hetken sydänkirurgia. Siitä niin vain, Chai! Sekään ei yhtään jännittänyt, että tunsin Kein tuijotuksen ihan koko ajan. Hän saisi välittömästi kohtauksen, jos vaikka pistäisin hänen hevostaan turparemmillä silmään.
Yritin vaikka kuinka kauan suitsia hevosen, mutta kuolaimet pyrkivät väkisin luiskahtelemaan hevosen turvan päälle. Kun katsoin Keitä ja ojensin suitsia hänen suuntaansa, hän teki torjuvan eleen käsillään. Hän seurasi suitsimista niin kuin kissanpentujen leikkimistä. Lopulta kyllästynyt hevonen puri suunsa tiukasti kiinni kuolainten ympärille, etteivät ne päässeet enää putoamaan. Se halusi selvästi jo eroon minusta.
Kei talutti hevosensa ulos toisesta ohjasta. Nyt hevonen käveli pää pystyssä. Kei vei sitä kentälle kuin naista tanssilattialle. Olin nähnyt muiden taluttavan hevosiaan eri tavalla. Esimerkiksi se Reita käveli hevostensa kanssa niin kuin ne olisivat koiria, joiden olemassaolon hän oli jo puoliksi unohtanut lenkillä musiikkia kuunnellessaan. Birgitta käveli hevosensa vieressä niin kuin koulukaverin vieressä kävellään kotiin: niin kuin hän ihan kohta kääntyisi hevosensa puoleen ja alkaisi jutustella. Crimis saattoi kävelyttää neljä hevosta kerrallaan ja tuntui suhtautuvan niihin kärsivällisen jämäkästi kuin villeihin pikkukakaroihin. Mutta Kei ei kävellyt hevosensa mukana sen paremmin kuin taluttanutkaan sitä, vaan ennemminkin johdatti sitä. Hän ei puristanut ohjaa, vaan piti sitä sormissaan kevyesti. Hänen ryhtinsäkin oli erilainen hevosen kanssa kuin ilman.
Otin kuvia Keistä, kun hän ratsasti. Lähetin niitä suoraan hänelle WhatsAppilla. Aluksi näin, että kuvaaminen ärsytti häntä. Hän ei vilkaissutkaan minuun ohitse kiitäessään, mutta sen näki ilmeestä. Pian hän kuitenkin unohti kännykkäkamerani. Minua hymyilytti se, miten hän katsoi minua aina välillä. "Näitkö mitä mä osaan", hänen ilmeensä ja olemuksensa sanoi. Lapset katsovat samalla tavalla vanhempiaan rakentaessaan erityisen ison legotornin, kun eivät uskalla vieraiden läsnäollessa sanoa "äiti kato!" En tiennyt, miltä Kein ratsastuksen olisi pitänyt näyttää, mutta katsoin kiltisti kuinka hän ensin sujahti ohitseni ja vilkaisi minua vähän ajan päästä kuvitellen etten huomaisi. Olisin varmaan ollut ihan samanlainen, jos Kei olisi tullut meidän jalkapallojoukkueeseemme. Olisin näyttänyt kuin lapsi, miten kauan saan pidettyä potkimalla palloa ilmassa ennen kuin se osuisi maahan. Oikeasti en edes seurannut niinkään ratsastusta, vaan ennemminkin Kein eleitä. Ihmisethän ovat kaikkein hellyyttävin eläinlaji.
Kun Kei lopetti ratsastuksen, hän sanoi sen olleen niin kevyttä, ettei hän viitsisi enää erikseen harjata hevostaan. Pidin sitä ohjista kiinni niin kauan kun Kei nosti satulan sen selästä aidalle ja nosti sen jokaisen kavion maasta yksi kerrallaan.
Kun rapsutin Kein hevosta rinnasta, se väänsi kaulansa ja päänsä vinoon. Puolittain odotin että se alkaisi rapsutella takajalallaan ilmaa niin kuin koira jota kutittaa. Se painautui kättäni vasten, kun rapsuttelin sen kaulaa ja niskaa. Se oli ihan hirveän huvittavan näköinen. Ihan niin kuin sitä olisi naurattanut. Se hamuili huulillaan takkini hihaa, ja kun olin varma ettei se pure, siirryin sen pään eteen rapsuttelemaan sen korvia.
Kei otti hevosestaan kuvia. Olin jo huomannut, että hevosella oli netissä omat sivut. Kai nämäkin kuvat menivät sinne, kun ei ainakaan Kein Instassa ollut kuin korkeintaan kaksi hevoskuvaa kuukaudessa. Astuin kaksi askelta kauemmas hevosesta ja pidin sen ohjia löysällä, jotta Kei saisi kuvata.
Kei päästi hevosensa aitaukseen ja otti sitten syliinsä satulan, jota olin raahannut mukana. Hänen kätensä olivat kylmät. Kurotin satulan ylitse nostamaan hänen takinkauluksensa ylös.
"Mitä sä teet huomenna?" Kei kysyi yhtäkkiä. Arvasin hänen miettivän, joutuisiko hän vahtimaan minua huomennakin.
"Mulla on jalkkistreenit", vastasin.
"Ai. No jaa - no sitte ei mitää. Avaa toi ovi niin mä laitan tän satulan..."
"Mä lähetin sulle niitä kuvia."
"Joo", Kei sanoi sen näköisenä kuin ei aikoisi edes avata kuvia.
"Laita niitä Instaan."
"Miks?"
"Siks että mä näkisin sut aina", sanoin ripsiäni räpytellen ja nauroin sitten. "Ei kun siksi että sulla ei oo siellä kun selfieitä. Näyttää siltä että sulla ei oo kavereita kun sulla on semmosia kuvia siellä."
Keitaro tuhahti ja ripusti hevosensa suitset naulaan.
"Mä meen nyt", sanoin Keitarolle kun poistuimme varustehuoneesta.
"Miks?"
"Siks että mä haluan juoksemaan ennen kun tulee ihan pimeetä."
"Ei sun tarvi joka ilta juosta."
"Tarvii, eikä sullekaan tekis pahaa juosta vähä. Lähe mukaan."
"Enkä! Pelataan mielummin pleikkaria."
"Mä en osaa. Sitä paitsi mun pitää oikeesti juosta."
*
Jätin kännykän kotiin lenkin ajaksi, jotta voisin keskittyä. Kun tulin, katsoin sitä tietenkin heti. Minulla oli kolmisenkymmentä WhatsApp-viestiä, joitain Facebook-ilmoituksia, muutamia snäppejä ja jotkut kaverit olivat merkinneet minut kuviinsa Instassa. Avasin Instan ensimmäisenä ja katsoin Kein tunti sitten lataamat storyt. Kei oli totellut ja ladannut kuvan itsestään, mutta myös minusta. Otin omasta kuvastani kuvankaappauksen, vaikka Kei saisikin siitä ilmoituksen, ja ajattelin laittaa sen myöhemmin itse Instaan:
Kommentit
Lähetä kommentti