"Nitthan Chai", sanoin ja annoin tassua.
"Stina, heei", Stina sanoi, hymyili vähän ja minusta asia oli sillä selvä: minulla olisi ihan pian uusi ystävä. Kukaan, joka osasi puristaa kättäni reippaasti kätellessään ja hymyillä silmillään, ei voisi olla epämiellyttävä.
Päästin Stinan vapaaksi ja istuin takaisin sohvalle tänään kovin hiljaisen Jennin viereen. Otin Jenniä kädestä ja aloin taivutella ja väännellä hänen sormiaan jotain tehdäkseni. Samalla kuuntelin puolella korvalla muiden esittäytymisfraaseja. Väkeä oli taas ihan hirveästi paikalla, ja meteli oli sen mukainen. Tiesin, että Stina joutuisi silti vielä tosi monta kertaa esittelemään itsensä, koska ainakaan Reita ei muistanut vielä minunkaan nimeäni, tai ei ainakaan ikinä käyttänyt sitä, ja suurin osa porukasta ei edes ollut paikalla.
"Jenni, lähde mun kanssa tänään kahville", kuiskasin Jennille muiden hokiessa vieläkin tervehdyksiä ja nimiään.
"Miks? Ethän sä juonu kahvia", Jenni kuiskasi takaisin.
"Siks että mun kämppis on reissussa enkä halua mennä tyhjään kotiin. Mut yksin on outoa mennä mihkään."
"Voi sua. Mutta en mä varmaan voi alkaa juosta poikien kanssa kirkolla. Mä oon viistoista. Mennään kattoon Dasua", Jenni kuiskasi vielä, silitti kulmakarvaani ja veti minut sitten kädestä ylös.
"Mitä te juonitte?" Hannele kysyi nojatuolista.
"Maailmanvalloitusta", Jenni vastasi ja heitti minulle takkini. "Chai meillä on jo kiire rakentaa se tuomiopäivän ase. Nyt mennään. Mä en uskalla valloittaa maailmaa enää kuuden jälkeen kun on pimeetä."
Dasu odotti meitä karsinassaan vielä loimi yllään. Olin nähnyt ohimennen, että Jenni oli ratsastanut sillä kentällä sen jälkeen, kun oli opettanut minua pysäyttämään Snorrea. Omistaja pujahti ovenraosta hevosensa karsinaan ja taputti valkoista tammaa kaulalle. Dasu huokaisi. Se näytti ihan tyyneltä hämärässä karsinassaan. Se tiesi, että ruokintaan olisi vielä vähän aikaa ja että se ei pääsisi enää tänään ulos.
Jenni avasi Dasun loimen jalkaremmit ja mahavyön. Sitten hän veti loimen takaosaa hevosen selän ylitse niin kauan että loimi roikkui kaksinkerroin Dasun niskassa. Hän avasi viimeiset soljet loimen etuosasta ja taittoi sen vielä kerran hevosen selässä ennen kuin nosti sen pois ja ripusti karsinan oven ulkopuolelle. Jo oli tarkkaa, ajattelin. Hevosten loimitus ja loimen pois ottaminen näytti olevan yhtä vaikeaa kuin naisen pukeminen kimonoon.
Saatuaan loimen telineeseen ja silitettyään siitä viimeisetkin rutut Jenni jäi katselemaan Dasua mykkänä ja ilmeettömänä. Oli yhtä hiljaista kuin tallituvassa Reitan kanssa kahdestaan. Ja yhtä erikoinen tunnelma, jota en osannut määritellä.
"Kerro", sanoin Jennille.
"Mitä?" Jenni kysyi. Hän käänsi katseensa hevosestaan ja hymyili niin kuin valokuvissa hymyillään jonkun pyynnöstä.
"Onko sulla vieläkin paha mieli siitä kun mä huusin sulle aiemmin? Mä sanoin sata kertaa, että mua vaan ärsytti kun sä olit niinku ratsastaminen olis jotenkin sikahelppoa, ja mä pelkäsin että mä putoon. Ja sit kun joudun oleen yksin kotona, niin oon valmiiks jo-"
"Joo sä sanoit jo. Tosi monta kertaa. Vaikka et sä silti saa enää ikinä huutaa mulle."
Dasu yritti nuuhkia meitä karsinan kalterien läpi. Sen turpa painui kuopalle kaltereita vasten. Silitin kahdella sormella sen sierainpieltä ja Jennin ilme kiristyi. Vedin heti käteni pois. Päättelin, että Dasu oli joko vihainen ja purisi pian, tai Jenni ei halunnut minun rikkovan sen naamaa kömpelyydelläni.
"Mä saatan myydä Dasun", Jenni sanoi yhtäkkiä. Hän tuijotti hevosta tiukasti.
Mitä?
Sen kuuleminen tuntui etäisesti samalta kuin lapsena kauppakeskukseen eksyminen. En tuntenut Dasua enkä osannut surra sen mahdollista lähtöä, mutta Jennin tunsin kyllä. Aloin pelätä, ettei Jenni enää tulisi Hukkasuohon Dasun lähdön jälkeen. Päänahkaani alkoi pistellä. Miten minun sitten kävisi? Mitä jos seuraavan kerran tänne tullessani taukotuvassa ei olisi ketään muuta kuin Max, Reita ja Kei? Yksi nukkuisi kissan kanssa, yksi ei edes katsoisi minuun ja yksi lähtisi pakoon ellei Crimis määräisi häntä lapsenvahdikseni. Pitäisi varmuuden vuoksi selvittää, voisinko alkaa harrastaa vaikka lentopalloa hevosten sijaan. Sitä paitsi säälin Jenniä yhtä paljon kuin itseäni. Lemmikin menettämistä ei unohda ikinä.
Katsoin Jenniä silmiin. "Älä myy", sanoin, vaikka tarkoitin, että älä lähde.
"Stina, heei", Stina sanoi, hymyili vähän ja minusta asia oli sillä selvä: minulla olisi ihan pian uusi ystävä. Kukaan, joka osasi puristaa kättäni reippaasti kätellessään ja hymyillä silmillään, ei voisi olla epämiellyttävä.
Päästin Stinan vapaaksi ja istuin takaisin sohvalle tänään kovin hiljaisen Jennin viereen. Otin Jenniä kädestä ja aloin taivutella ja väännellä hänen sormiaan jotain tehdäkseni. Samalla kuuntelin puolella korvalla muiden esittäytymisfraaseja. Väkeä oli taas ihan hirveästi paikalla, ja meteli oli sen mukainen. Tiesin, että Stina joutuisi silti vielä tosi monta kertaa esittelemään itsensä, koska ainakaan Reita ei muistanut vielä minunkaan nimeäni, tai ei ainakaan ikinä käyttänyt sitä, ja suurin osa porukasta ei edes ollut paikalla.
"Jenni, lähde mun kanssa tänään kahville", kuiskasin Jennille muiden hokiessa vieläkin tervehdyksiä ja nimiään.
"Miks? Ethän sä juonu kahvia", Jenni kuiskasi takaisin.
"Siks että mun kämppis on reissussa enkä halua mennä tyhjään kotiin. Mut yksin on outoa mennä mihkään."
"Voi sua. Mutta en mä varmaan voi alkaa juosta poikien kanssa kirkolla. Mä oon viistoista. Mennään kattoon Dasua", Jenni kuiskasi vielä, silitti kulmakarvaani ja veti minut sitten kädestä ylös.
"Mitä te juonitte?" Hannele kysyi nojatuolista.
"Maailmanvalloitusta", Jenni vastasi ja heitti minulle takkini. "Chai meillä on jo kiire rakentaa se tuomiopäivän ase. Nyt mennään. Mä en uskalla valloittaa maailmaa enää kuuden jälkeen kun on pimeetä."
Dasu odotti meitä karsinassaan vielä loimi yllään. Olin nähnyt ohimennen, että Jenni oli ratsastanut sillä kentällä sen jälkeen, kun oli opettanut minua pysäyttämään Snorrea. Omistaja pujahti ovenraosta hevosensa karsinaan ja taputti valkoista tammaa kaulalle. Dasu huokaisi. Se näytti ihan tyyneltä hämärässä karsinassaan. Se tiesi, että ruokintaan olisi vielä vähän aikaa ja että se ei pääsisi enää tänään ulos.
Jenni avasi Dasun loimen jalkaremmit ja mahavyön. Sitten hän veti loimen takaosaa hevosen selän ylitse niin kauan että loimi roikkui kaksinkerroin Dasun niskassa. Hän avasi viimeiset soljet loimen etuosasta ja taittoi sen vielä kerran hevosen selässä ennen kuin nosti sen pois ja ripusti karsinan oven ulkopuolelle. Jo oli tarkkaa, ajattelin. Hevosten loimitus ja loimen pois ottaminen näytti olevan yhtä vaikeaa kuin naisen pukeminen kimonoon.
Saatuaan loimen telineeseen ja silitettyään siitä viimeisetkin rutut Jenni jäi katselemaan Dasua mykkänä ja ilmeettömänä. Oli yhtä hiljaista kuin tallituvassa Reitan kanssa kahdestaan. Ja yhtä erikoinen tunnelma, jota en osannut määritellä.
"Kerro", sanoin Jennille.
"Mitä?" Jenni kysyi. Hän käänsi katseensa hevosestaan ja hymyili niin kuin valokuvissa hymyillään jonkun pyynnöstä.
"Onko sulla vieläkin paha mieli siitä kun mä huusin sulle aiemmin? Mä sanoin sata kertaa, että mua vaan ärsytti kun sä olit niinku ratsastaminen olis jotenkin sikahelppoa, ja mä pelkäsin että mä putoon. Ja sit kun joudun oleen yksin kotona, niin oon valmiiks jo-"
"Joo sä sanoit jo. Tosi monta kertaa. Vaikka et sä silti saa enää ikinä huutaa mulle."
Dasu yritti nuuhkia meitä karsinan kalterien läpi. Sen turpa painui kuopalle kaltereita vasten. Silitin kahdella sormella sen sierainpieltä ja Jennin ilme kiristyi. Vedin heti käteni pois. Päättelin, että Dasu oli joko vihainen ja purisi pian, tai Jenni ei halunnut minun rikkovan sen naamaa kömpelyydelläni.
"Mä saatan myydä Dasun", Jenni sanoi yhtäkkiä. Hän tuijotti hevosta tiukasti.
Mitä?
Sen kuuleminen tuntui etäisesti samalta kuin lapsena kauppakeskukseen eksyminen. En tuntenut Dasua enkä osannut surra sen mahdollista lähtöä, mutta Jennin tunsin kyllä. Aloin pelätä, ettei Jenni enää tulisi Hukkasuohon Dasun lähdön jälkeen. Päänahkaani alkoi pistellä. Miten minun sitten kävisi? Mitä jos seuraavan kerran tänne tullessani taukotuvassa ei olisi ketään muuta kuin Max, Reita ja Kei? Yksi nukkuisi kissan kanssa, yksi ei edes katsoisi minuun ja yksi lähtisi pakoon ellei Crimis määräisi häntä lapsenvahdikseni. Pitäisi varmuuden vuoksi selvittää, voisinko alkaa harrastaa vaikka lentopalloa hevosten sijaan. Sitä paitsi säälin Jenniä yhtä paljon kuin itseäni. Lemmikin menettämistä ei unohda ikinä.
Katsoin Jenniä silmiin. "Älä myy", sanoin, vaikka tarkoitin, että älä lähde.
Kommentit
Lähetä kommentti