 |
| Chain profiilikuva |
Kun tulin tänne, minua jännitti niin, että tärisin. Hypin hetken paikoillani Hannelen pihassa ja ravistelin käsiäni. Jännitys ei ole estänyt minua ennenkään tekemästä mitään, joten soitin pää pystyssä ovikelloa. Ruskeahiuksinen, mustaan vähän liian isoon huppariin pukeutunut nainen avasi oven. Yritin hymyillä niin kuin normaalit ihmiset tekevät tervehtiessään.
"Hei! Mä olen Chai!" sanoin ja tarjosin tulevalle uudelle ystävälleni tassuani.
"No hei. Mä olen Hannele."
"Joo, me puhuttiin puhelimessa. Kiitos kun mä sain tulla!"
"No mutta tottakai. Tuu tähän sisälle odottamaan, niin mä laitan vaan hiukset kiinni äkkiä. Mä tuun näyttämään sulle hevosia."
Hannelen vaaleassa eteisessä tuoksui sillä hetkellä porkkanalta. Kun katselin ympärilleni, syykin selvisi. Nurkassa oli vihreä ämpäri, jossa oli pesua odottavia, selvästik
"Chai?" Hannele kysyi ja katsoi minua peilin kautta. Hän oli sanonut jotain aiemmin, mutta en ollut kuunnellut.
"Anteeksi, mä en kuunnellut, mä katsoin noita sun kortteja", sanoin ja hymyilin anteeksipyytävästi.
"Joo, vitsit kun itsekin pääsisi johonkin. Mutta en mä voi, mulla on hevosia niin saan vain kortteja."
"Minne sä menisit, jos voisit?"
"Espanjaan. Nyt mennään kuitenkin harmaaseen arkeen. Tuu niin katotaan niitä hevosia."
Niin minä pääsin ensimmäistä kertaa oikeaan hevostalliin.
Kun kävelimme tammatallin läpi päästäksemme sitä kautta oikaisemaan uuten talliin, Hannele esitteli nimeltä kaikki harvat sisällä olevat hevoset. Yritin muistaa kaikkien nimet, mutta en millään pystynyt. Joidenkin karsinoiden päissä olevista koukuista roikkui hevoskamaa ja joka paikassa tuoksui heinältä ja mummolalta. Hevoset näyttivät paljon suuremmilta näin lähietäisyydeltä, kuin olin kuvitellut katsoessani niitä auton ikkunasta. Uudessa tallissa, Dasu-nimisen hevosen karsinassa oli hevosen seurana tyttö.
"Hei Jenni", Hannele tervehti, "missä ihmeessä kaikki on?"
"Hei! Crimis, Kirstu, Birge ja Ida on tuolla", hän osoitti suljettua ovea, "Rea meni varmaan ratsastamaan, ja Kei ja Reita on jossain pihalla. Ja näin mä Santrankin äsken jossain..."
"No hyvä. Mä aion jättää tämän nuorenmiehen teidän kaikkien seuraan, että näytätte sille paikkoja ja Amppaa, Bellaa, Snorrea ja mitä näitä nyt on. Tässä on Nitthan Chai, ja tässä on Jenni."
"Hei", sanoin Jennille ja hymyilin. "Onko se sun hevonen?"
"On! Dasu on ollut mulla vasta aika hetki aikaa", Jenni vastasi selvästi ylpeänä hevosestaan.
"Tota, Chai. Mun pitää aika pian mennä toimistohommiin. Mä veisin nyt sut tonne taukotupaan jos siellä nyt kerran on jotain porukkaa", Hannele sanoi.
Nyökkäsin ja olin jo lähdössä seuraamaan, mutta Jenni sanoi: "mä voin mennä sen kanssa. Siis, mä voin tulla sun kanssa sinne, sopiiko?"
"Joo, kiitos. Olisko se parempi niin, jos sulla on töitä?" kysyin vielä Hannelelta.
"Siitä vaan, menkää. Ja Jenni. Chai ei kauheasti osaa vielä mitään. Ettei satu vahinkoja. Mä jätän sen nyt sulle tähän. Katso sen perään. Kuuletko, oikeasti katso!"
"Mä en osaa mitään", vahvistin auliisti tämän tiedon katsoen Jenniä silmiin ja Jenni nauroi vähän epäileväisen oloisena.
Jenni pyysi minua odottamaan kun hän harjasi hevosensa nopeasti loppuun. Kyselin aikani kuluksi koulusta. Jenni vaikutti sen ikäiseltä, että kävi vielä jotain koulua. Poimin puhuessani Dasun suitset, jotka roikkuivat ovessa, ja aloin availla ja sulkea lukkoja jotain käsillä tehdäkseni. Jennillä oli ollut puuduttava kaksoistunti maantietoa viimeiseksi, ja hän oli tullut suoraan koulusta talliin. Hän odotti enää vain jonkun Mallan tuloa, jotta hänellä olisi ratsastusseuraa metsään.
"Noniin. Mennään", Jenni sanoi lopulta.
"Kuule Jenni... Mä en taida saada tätä enää auki", sanoin irvistäen ja nostin suitsimyttyä, jota olin vanuttanut. En enää tiennyt, mikä remmi menisi minnekin.
"Voi sua..."
"Menikö se rikki?"
"No ei mennyt. Laitetaan se tähän, avataan nämä kaikki tältä puolelta ja katsos! Leukahihna menee tuohon, turparemmi tänne ympärille, ja sitten me laitetaan vaan kuolaimet takaisin kiinni ja ohjat nostetaan tähän päälle. Valmis!"
"Kiitti. Anteeksi. Mä luulin että mä rikoin sen."
Minua jännitti taas, kun menimme tallitupaan. Olisin halunnut hyppiä ja ravistella itseäni. Sen sijaan hinkkasin vain käsiäni yhteen ja hengitin. Minä jännitän aina sillä tavalla, että alan ensin vapista, sitten punastun, ja jos jännitän oikein kovasti, on vaikea hengittää ja huulia alkaa pistellä. Tallitupaan mennessämme en kuitenkaan jännittänyt ihan niin kovasti, etten olisi saanut hengitettyä.
Jenni avasi oven koputtamatta ja astui sisään kuin kotiinsa.
Sisällä oli aikamoinen meteli ja melko ahdasta. Yksi heppu istui vähän kulahtaneella sohvalla ja näytti puhelimestaan samalla kahdelle muulle jotain. Muut nauroivat, ja tyyppi sanoi: "mut tää on siis täysin lavastettu kuva!" Sillä hän sai kaksi muuta nauramaan entistä kovemmin.
"Eikä ole totta! Tuo on täysin autenttinen kuva! Crimis yrittää vaan taas - hei Jenni!" punatukkainen tyttö sanoi nojatuolista, joka sijaitsi sohvaa vastapäätä.
"Kuka sulla on mukana?" kysyi ruskeahiuksinen nainen, joka oli nauranut toisen näyttämälle kuvalle.
"Hei kaikki! Tässä on... Mikä sä nyt olitkaan?"
"Hei, mun nimi on Nitthan Chai", esittelin itseni. Jännitti. En pelännyt vieraiden ihmisten tapaamista, vaan sitä, että nuo uudet tuttavat pitäisivät minua vähän tyhmänä. Se oli itse asiassa noidankehä. Kun jännitin, käyttäydyin hassusti. Kun käyttäydyin hassusti, jännitin mitä muut minusta ajattelisivat. Huomasin harovani hiuksiani, joten lopetin sen nopeasti ja hymyilin niin, että hampaat näkyivät.
"Nathan? Mä tunsin kerran yhden toisen Nathanin. Mut sen nimi sanottiin Neit-han. Mä olen Birgitta."
"Mä olen Crimis. Kiva kun tulit. Hannele sanoi, että sä tulisit."
"Hei Nathan, mä oon Kirstu."
"Ja mä oon Ida."
En saanut sanottua mihinkään väliin, että en ollut Nathan. Kun kaikki olivat jo esitelleet itsensä, tuntui olevan liian myöhäistä. Onneksi Jenni pelasti minut.
"Siis... Siis se on Chai. Etkö sä ollutkin Chai?"
"Joo", myöntelin vaivaantuneena.
"Siis sä haluat käyttää sukunimeä? Ei se mitää", Ida sanoi.
"Se on mun etunimi", sanoin hyvin varovasti, ja se punatukkainen, se Kirstu-niminen purskahti spontaaniin nauruun.
"Istu tohon", Ida sanoi täysin Kirstusta välittämättä. "Juotsä kahvia?"
"En kiitos."
"Teetä?"
"En sitäkään."
"Meillä on muute mehuakin", sanoi se, jonka nimi oli Crimis.
"Istu vaan siihen, mä haen", Jenni sanoi ja melkein työnsi minut vapaaseen nojatuoliin.
Siinä minä istuin kiltisti, hieroin käsilläni polviani ja mietin, mitä seuraavaksi pitäisi sanoa. En osannut yhtään arvioida, missä elämänvaiheessa nämä uudet tuttavuudet olivat, enkä tiennyt mitä keskustelunaihetta olisin tarjonnut. Hetken olikin ihan hiljaista, ja minä katsoin ikkunasta ulos. Oli harmaa sää, mutta ikkunaverhot olivat niin keltaiset, ettei se haitannut yhtään. Sitä paitsi kurja sää oikein kaksinkertaisti sen, miten lämmin tallituvassa oli. Minun oli ihan pakko avata vähän takkiani.
Jenni kaatoi kahteen lasiin appelsiinimehua. Hän otti lasin kumpaankin käteensä ja kuin ohimennen kaksi keksiä suuhunsa.
"Himih, hiejjä ong haah hii'i", hän sanoi. En saanut mitään selvää, mutta otin vastaan lasin jota Jenni tarjosi ja kiitin.
Yllätyksekseni Crimis sai ilmeisesti vaivatta selvää Jennin puheesta, koska älähti "onko?!" Hän nousi kiroten sohvalta ja lähti tonkimaan kaappeja.
"Mitä ihmeen kieltä te oikeen puhutte?" Birgitta kysyi.
"Hmph. Mä sanoin, että siellä on taas hiiri. Chai ota keksiä."
"Ei kiitos."
"Miksei?"
"Jenni älä utele", Ida mumisi suupielestään.
"No oikeastaan siksi että mua jännittää enkä mä saa sillon syötyä mitään", sanoin Jennille.
"Muakin jännittäisi jos hiiriä juoksisi pitkin keksivarastoja. Ootsä Jenni varma että toi on rusina?" Kirstu sanoi terävästi.
"Ääää, Crimis, Kirstu kiusaa Jenniä", Birgitta sanoi.
"Odotahan vaan! Mä hoidan ensin tämän hiiren ja sitten sut, Kirstu!"
Nuo ihmiset tunsivat toisensa aika hyvin, heitä seurasi kuin televisiosarjaa. He eivät odottaneet minun sanovan mitään nahistellessaan kekseistä ja hiiristä ja virittäessään kuumeisesti hiirenkilleröä. Säälin Crimiksen sormia: hän ei selvästikään osannut virittää hiirille ansaa. Jätin mehun pöydälle ja menin ottamaan killerön Crimiksen kädestä. Se oli nopeasti viritetty mikron taakse. Syöttinä oli jonkun eväsleivästä nyhdettyä kinkkua.
Ansa jätettiin odottamaan ja minä pääsin tai jouduin katsomaan hevosia. Sain saattajikseni Crimiksen ja Jennin. Yritin seurata noita kahta mahdollisimman lähellä Jenniä, koska pelkäsin eksyväni tai joutuvani hevosen tallomaksi. Toivoin, että hevoset olisivat vähän pienempiä. Jenni käveli hiljaa ja korjasi mennessään poninhäntäänsä. Crimis mietti ääneen, kannattaisiko hänen edes näyttää minulle vielä muita hevosia kuin joku Snorre.
"Hantsu sanoi, että sä et kauheesti osaa, tai siis että-" Crimis aloitti, mutta ei saanutkaan sanottua ajatustaan loppuun. Kai hän pelkäsi olevansa epäkohtelias.
"Haha, joo, mä en osaa mitään", sanoin ties monettako kertaa sinä päivänä.
"Niin, niin siksi mä ajattelin sitä Snorrea. Sä voisit opetella sillä ratsastamaankin. Sä oot tarpeeksi kevyt." Ilmeisesti Crimis huomasi, että aloin hätääntyä, koska hän lisäsi: "ei me sua yksin jätetä. Älä murehdi."
Tämä Snorre oli aika pieni hevonen. Se oli yksin aitauksessaan, kun me tulimme, ja se juoksi suoraan Crimiksen luo. Crimis rapsutteli sen kaulaa ja kujersi sille. Se vastasi heiluttelemalla karvaista päätään, ja minusta se näytti hymyilevän. Se ei kuitenkaan sanonut mitään. Olisin luullut, että hevoset hirnuvat enemmän. Jennikin jätti minut yksin ja meni tervehtimään tätä valkoista hevosta. Minuakin kehotettiin tulemaan Snorren luo, joten annoin sen haistaa kättäni ja silitin sen poskea. Väistin sen turpaa, kun se käänsi päätään minun suuntaani. Se ei kuitenkaan yrittänyt purra, joten aloin rapsutella sen kaulaa. Sen karva oli yllättävän karkeaa: ei yhtään niin kuin koirilla tai varsinkaan kissoilla. Se näytti minun mielestäni vähän viikinkien hevosilta.
"...niin että sopiiko? Hä?" Crimiksen ääni havahdutti minut.
"Mikä?" ihmettelin.
"Voi poikaseni, kun sä et yhtään kuuntele", Crimis sanoi lempeästi. "Sitä vaan, että mä kuulemma opetan sulle jotain perus hevosjuttuja että pärjäät täällä, enkä mä millään ehdi heti huomenna. Niin että voisitko sä tulla ens kerran vaikka viikonloppuna? Jos sä siis haluat vielä tulla."
"Mä voin opettaa sitä", Jenni sanoi.
"Joo, varmasti voit vähän myöhemmin, mutta mun pitää aluksi katsoa sen perään itse ettei sille satu mitään", Crimis sanoi Jennille.
"Hantsukin jätti sen mulle. Ei sille mitään käy", Jenni maanitteli
"Joo, mä voin tulla viikonloppuna" vastasin Crimikselle.
"Haluisitsä ratsastaa sillon?"
"En mä tiedä..."
"No, ei sun tarvi sitä nyt tietää. Täällä on ihan sikakylmä. Mennään kattoon saatiinko me se hiiri jo."
"Voidaanko vielä hetki olla? Mä otan hevosesta kuvan kun mun pitää mennä kohta jo kotiin, jooko?" kysyin.
"Se on poni", Jenni sanoi, ja minä nauroin. Ai että minua taidettiin pitää tyhmänä täällä! Ja tyhmempänä vain pidettäisiin pian!
in vasta maasta nyhdettyjä porkkanoita. Hannele pyöritti hiuksiaan nutturalle peilin edessä, ja peilin kehyksien väliin oli työnnetty tosi monta postikorttia. Hannelella täytyi olla ihan hirveästi ystäviä, tai sitten tosi paljon matkailevia ystäviä. Näin ainakin Skotlannista lähetetyn lehmäkortin ja erilaisia maisemakortteja.
Kommentit
Lähetä kommentti