Illaksi kaikki kutsuttiin Crimiksen kotiin. Siellä oli pienet yhdistetyt bileet kaikille meille ja muutamille Crimiksen kavereille. En ollut ottanut alkoholia mukaani, vaikka se oli sallittua, Crimiksen mukaan jopa kannustettavaa. Nuorimmilla oli vanhempiensa lupa istua kanssamme säädylliseen aikaan asti, ja yhdessä oltiin sovittu, ettei kukaan ryhtyisi esimerkiksi juomaan liikaa alaikäisten ollessa paikalla. Tai muutenkaan.
Vedin Sallyani kädestä lähelleni astuessamme oviaukosta sisään hyvin valaistuun pienehköön eteiseen. Koska meitä oli eteisen kokoon nähden hirveä määrä, jouduimme odottamaan hetken jotta mahduimme ottamaan kenkämme pois.
"Antakaa mun auttaa, my lady", sanoin Maxille, jolla oli täysi työ pursottaa itsensä pienestä ovesta sisään ison hameensa kanssa. Se näytti siltä kuin joku olisi yrittänyt tunkea hattaraa avaimeireiästä. Päästin Jennistä irti ja kumarruin auttamaan Maxin korkokengät pois. Mietin, olisikohan epäkohteliasta kysyä, mistä hemmetistä hän oli löytänyt niin isot vaaleanpunaiset korkkarit. Max ei kuitenkaan ollut oikeasti prinsessa, niin ehkä häneltä voisi kysyä sellaista? En kuitenkaan kysynyt, vaan noustuani takaisin seisomaan vastasin Maxin hymyyn ja iskin silmää. Max nauroi ja ojensi kättään minua kohti sievästi kuin neito.
"No mutta fine sir, saattakaa minut saliin", hän sanoi ylhäisesti, vaikka hänen suupieliään nyki. Sain pidettyä ilmeeni järjestyksessä, suoritin parhaan hovikumarrukseni ja tarjosin Maxille käsivarttani. Saavuin olohuoneeseen saattaen kahta ihan hirveän nättiä neitoa. Tai yhtä hirveän nättiä neitoa ja yhtä hirveän pitkää mekkoon pukeutunutta miestä. Hymyilin säteilevästi kaikille, sillä eihän sitä joka päivä saa taluttaa prinsessaa tai Frankensteinin-hirviötä. Prinsessa ja hirviö halusivat, että istutan heidät sohvalle ja haen heille juotavaa. Tai siis "virvokkeita, sir", niin kuin Max sanoi.
Kun pääsin keittiöön, siellä oli - Kei - ja hänen havaitsemisensa tuntui siltä kuin joku olisi lyönyt minua märällä rätillä naamaan, tai oikeastaan myös nyrkillä mahaan samaan aikaan. Kei nojasi keittiön tasoon puolittainen hymy kasvoillaan. Hänen silmänsä seurasivat miten Kirstu elehti ja nakkeli niskojaan kertoessaan Crimikselle miten joku heidän yhteinen ystävänsä oli ollut hänelle epäkohtelias heidän tavatessaan. Kein silmät räpsähtivät vaistomaisesti, kun Kirstu heilautti hiuksiaan liian lähelle niitä, ja kulmat kurtistuivat ihan aavistuksen kun kertomus muuttui osin epäselväksi juonenkäänteiltään. Aina kun Kei ymmärsi Kirstun ironian ystäväänsä kohtaan, hänen nenänvartensa rypistyi juuri ja juuri havaittavasti huvittumisen merkiksi. Aina kun Kirstu sanoi kirosanan, Kei kohotti torjuvasti päätään aivan aavistuksen verran, ja aina odottaessaan Crimiksen vastaavan Kirstun esittämään kysymykseen hän kohotti hitusen kulmiaan. Kaikki tämä tapahtui Kirstun ja Crimiksen selän takana. Nuo tietenkin tiesivät, että Kei oli paikalla, mutta vain minä katselin salaa, miten hän tietämättään elehti kuunnellessaan. Se oli niin suloista, että se sattui minua rintaan. En kuitenkaan uskaltanut liikkua: en hakea juotavaa, enkä edes perääntyä takaisin olohuoneeseen.
"Painu nyt johonkin siitä ovensuusta", joku sanoi silloin takaani ja työnsi minua selästä kevyesti. Näin turkoosia silmäkulmastani yrittäessäni katsoa taaksepäin, joten se oli Stina. Kipitin piiloon keittiön pöydälle nostettujen juomien luokse. Tunsin Kein katseen, mutta en uskaltanut enää katsoa mihinkään muualle kuin pöytään.
"Miksi sä laitat kaljaa siihen? Nää kaikki juo pullosta", Crimis kysyi.
"Ei hienot naiset. Tää on Maxille." Vaikka vastasin ponnettomasti, se oli silti muiden mielestä hymähdyttävän hauskaa. En katsonut enää kehenkään, vaan häivyin juomineni pää kumarassa ja katse lattiassa kuin liikaa torutulla koiralla. Miksen ollut ihaillut Kein sijaan vaikka tapetteja? Vai olikohan Crimiksen keittiössä ollut sittenkin maalatut seinät? Varmaan keltaiset - tai ehkä vihreät...
Istuin aika kauan Maxin ja Jennin kanssa. Oikeastaan olin heidän välissään sohvalla piilossa, mutta viihdyin hyvin. Minusta oli ihan hirveän hauskaa seurata miten Max aina välillä eläytyi rooliinsa prinsessana ja unohti sen seuraavassa hetkessä. Kun hän oli prinsessa, hänen ryhtinsä oli tikkusuora ja jäsenensä pitkiä ja jaloja kuin flamingolla. Prinsessa antoi minulle käskyjä nokka pystyssä ja nilkat suorina: sir, ojentakaa lasi! Sir, viihdyttäkää minua kertomalla anekdootti lapsuudestanne! Sir, vaihtakaa tuo kamala barbaarien musiikki johonkin hyvään! Sir, ei Good Charlotteen, sanoin johonkin hyvään!
Kun Max luopui siniverisestä roolistaan, hän nojasi sohvan selkänojaan eikä enää puristanut polviaan siveästi yhteen. Hän saattoi raapia niskaansa kutittavan peruukkinsa alta ja väitellä Jennin kanssa hevosista niin kiihkeästi, että alkoi puhua hieman tavallista kovempaan ääneen. Huomatessaan jäävänsä alakynteen tai olevansa väärässä, Max kohosi taas hyvään ryhtiin, oli prinsessa ja määräsi Jennin pyytämään anteeksi sitä miten raakalaismaisesti tämä kohteli herkkiä naisia. Jenni nauroi ja pyysi monta kertaa prinsessalta nöyrimmästi anteeksi.
Minusta Max oli mielenkiintoinen sekä prinsessana että Maxina, ja hänen ja Jennin kanssa olisi voinut keskustella vaikka viikon. Silti ajauduin aina katsomaan Keitä. Seurasin, miten hän suoristi kauluspaitaansa: miten hän nyppi aina ensin oikealla kädellä vasenta hihansuutaan, sitten vasemmalla oikeaansa, ja miten hän nyki vasta sitten paitansa muuten hyvään asentoon. Hän suoritti tämän koreografiansa aina samalla tavalla, vaikka paita olisi ollut huonosti vain toisen kyynärpään kohdalta. Se oli ilmeisesti nyittävä suoraan joka kohdasta samalla kertaa, tai se ei ollut hyvin. Katselin, miten hän lepuutti painoaan aina enemmän vasemmalla jalallaan nojatessaan seinään, kirjahyllyyn tai tasoon. Se oli huomaamatonta nojailua, eikä sellaista miten yläastelaiset lapset nojaavat suurieleisesti Halpa-Hallin takaseinää syljeskellessään ja polttaessaan naurettavan ponnekkaasti tupakkaa. Kei piti vieläkin samaa olutpulloa samassa oikeassa kädessään, josta hän laski sen vain välillä pieneksi hetkeksi kerrallaan. Seurasin, miten hän kohotti aavistuksen suupieliään merkitsemään sosiaalisesti vaadittua kohteliasta hymyä jonkun kysyessä häneltä jotain. Se oli täysin erilainen ilme kuin se aito pieni nenää rypistävä mikrohymy, jota olin katsellut salaa keittiössä. Panin merkille miten hänen vasemmassa kädessään oleva nahkainen rannekoru oli aina hänen tiellään, kun hän etsi kännykkää housujensa taskusta vilkaistakseen kelloa. Huomasin, että hänen paitansa oli kunnollista, kallista kangasta, ja kenkiinkin näytti kuluneen pieni omaisuus. Hänen kauluksensa oli rutussa vasemman korvan alta, ja halusin suoristaa sen niin kovasti, että minusta tuntui kuin kuolisin.
Kei vilkaisi minua aina välillä. Hän katsoi varmasti ihan kaikkia, mutta vaikka olisin toteuttanut juuri silloin prinsessani toiveita ja yrittänyt keskittyä muuhun, olin aina hänen katseestaan tietoinen ja tunsin sen niin kuin neulanpistot. Joskus satuin katsomaan häntä kun hän käänsi katseensa minuun. Silloin olin äkkiä katsovinani muualle ja tunsin kuinka korvani muuttuivat punaisiksi. En pystynyt keskittymään kunnolla prinsessan juttuihin, ja pian prinsessa ottikin tavakseen koputtaa minua valtikalla päähän saadakseen huomioni. Lopulta Max kyllästyi hajamielisyyteeni, kiskoi peruukin päästään ja lähti käymään ulkona.
Otin juuri selfien Sallyni kanssa jo rikki mennyt Jack-naamari pääni päällä kun Crimis istui sohvan käsinojalle ja kiersi käsivartensa ympärilleni. Kun tein hänelle tilaa, hän luisui viereeni sohvalle.
"This is an invention", Crimis sanoi vakavasti. Pystyin haistamaan alkoholin hänen hengityksessään.
"Invention?" kysyin hölmistyneenä.
"Mä sanoin intervention", Crimis väitti ja huiskaisi kädellään jotten keskittyisi epäoleellisuuksiin. Jenni kumartui lähemmäs toisella puolellani jotta kuulisi mitä Crimis minulle mumisi.
"Poikaseni. Mä varoitan sua. Tosta mitä sä teet ei seuraa mitään hyvää, ja niin kauan kun sulla on jalat mun pöytäni alla, niin sä tottelet mua ja lopetat", Crimis sanoi täysin vakavissaan. Hän jopa väänsi leuastani jotta sai minut katsomaan silmiinsä varmistaakseen viestinsä menevän perille. Vaikka sekavan, humalaisen varoituksen konteksti puuttui täysin, tiesin saman tien mistä oli kyse. Keistä. Mistäs muusta? Crimis oli jo pitkään kulkenut kaverin luota toisen luo ja aivan varmasti hän oli pitänyt minua silmällä. Hänhän tunsi kaikki, ja toisin kuin muut, pystyi siirtymään sen takia paikasta toiseen ja näki enemmän.
"Mä en ole tehnyt mitään", sanoin mahdollisimman hiljaa, "enkä mä asu täällä."
Crimis katsoi Jenniä kulmat kohollaan, ja sitten taas minua. Pudistin päätäni vastaukseksi äänettömään kysymykseen: ei ei, en missään tapauksessa seurustellut Jennin tai kenenkään muunkaan kanssa.
"Kei on käytännössä kihloissa Emilian kanssa", Crimis mumisi niin hiljaa, ettei kukaan ulkopuolinen varmasti kuullut sitä.
Käytännössä kihloissa Emilian kanssa.
Kyllä minä tiesin, kuka on Emilia. Olin selannut tallin valokuvia ja kysynyt, kuka hän on. Sen jälkeen olin stalkannut hänet sekä Instasta että Facebookista. Emilia vaikutti ihanalta: jokaisessa kuvassa hänen silmänsä hymyilivät. Hänestä oli hirveä määrä kuvia, ja vain harva näytti olevan otettu niin että hän tiesi olevansa kuvattavana. Yleensä hän piti kuvissa huolta hevosista tai auttoi muita tallilaisia milloin missäkin. Tai nauroi: Emiliasta oli monta nauravaa kuvaa. Lisäksi olin muodostanut hänestä oman, kuvitellun käsitykseni, jonka perusteella odotin jo hänen palaavan tallille. Arvelin pitäväni hänestä. Kaikki puhuivat hänestä aina kauniisti. Sillä kertaa hänen ajattelemisensa hermostutti minua, vaikka olin tosiaankin sitä mieltä, etten ollut toiminut missään vaiheessa väärin.
"Max on pitkä ja komea. Jos sä kerta oot... ...semmonen..." Crimis sanoi, ja jatkoi ihan hiljaa: "sitä paitsi sillä on mekko päällä... Keillä on, painotan, TYTTÖystävä."
"Lopeta. Mä en tosiaankaan ole mitenkään 'semmonen'", puolustauduin heti. "Sitä paitsi mä oo tehny mitään väärää - mähän oon istunut tässä melkein koko ajan", sanoin taas.
"Teethän, jos sä aiot-" Crimis aloitti, mutta minä keskeytin.
"Mutta mä en aio mitään. Mä en kuvittele että se haluaa olla mun vaimo tai mun lasten äiti. Anna mun nyt vaan haaveilla siitä miltä sen hiukset ja parta tuntuu niin kauan että löydän jonkun tytön niinkun normaali ihminen. Sä teet mulle vaan pahemman olon", kuiskasin.
"Eli sä et aiheuta mitään draamaa jos mä äkkiä käyn vessassa ja jätän sut vahtimatta?"
"En tosiaankaan, kiitos huolenpidosta. Mutta nyt mun on pakko sanoa sille jotain, kiitos vaan, se huomasi että mä katson sitä taas. Ei vitsi mä kuolen, ei vitsi, tulis luoti ja tappais..."
Nousin sohvalta ja käteni tärisivät. Kei katsoi kysyvästi minua huoneen toiselta puolelta ja kaikki muut ihmiset vain lakkasivat olemasta minulle. Vedin rikkinäisen Jack-naamarin päälaeltani ja laitoin sen pöydälle, josta se putosi, koska olin arvioinut pöydän sijainnin ainakin puolella metrillä väärin. Kun kumarruin nostamaan sitä, suutani kuivasi. Minun olisi tehnyt mieli pukea naamari naamalleni siitä luopumisen sijaan. Käsiä kylmäsi. Naama oli tunnoton.
Matka sohvan ympäri ja huoneen poikki Kein luokse ei ollut oikeasti pitkä. Silti se tuntui kestävän ainakin tunnin ja vievän kaikki voimat. Olin jutellut Kein kanssa vaikka kuinka monta kertaa, mutta nyt en tiennyt yhtään mitä aikoisin sanoa. Olin sitä paitsi vältellyt häntä tehokkaasti jo monta viimepäivää. Huoneesta tuntui loppuvan happi. Oli kylmä ja kuuma. Yhtäkkiä en tiennyt, mihin laittaisin käteni. Ne läpsyivät typerästi kylkiäni vasten. Kokeilin laittaa käden taskuun. Otin sen pois, koska käsien pitäminen taskussa näyttää laiskalta ja torjuvalta. Raaputin sillä niskaani. Haroin hiuksiani. Teki mieli laittaa kädet puuskaan, tai oikeastaan mielummin hinkata niillä kaikki iho naamasta pois, mutta hillitsin itseni, paransin ryhtiäni ja kävelin viimeiset askeleet Kein luokse tunnottomilla jaloillani. Chai, ryhdistäydy, hoin mielessäni. Kei on ihan tavallinen heppu, ei tarvitse pyörtyillä. Ei tässä olla hänen kättään pyytämässä, vaan vain sanomassa hei. Sitä paitsi ei Kei muista enää illalla kotiin lähtiessään, että olet edes olemassa. Ei siis mitään hätää.
Olin niin rohkea, että nostin katseeni matosta hänen silmiinsä.
En sanut sanottua mitään.
Kei katsoi minua veläkin ja kallisti päätään. Oli pakko katsoa muualle.
Olisin halunnut upottaa kaikki kymmenen sormeani Kein huolellisesti tupeerattuun mutta niskasta jo litistyneeseen tukkaan. En tiedä olisinko halunnut silittää, haroa, tukistaa, sipaista vai kiskoa. Varman kaikkea, ja muutakin. Olisin halunnut uskaltaa katsoa häntä kunnolla silmiin, enkä leukaan. Sydän hakkasi kylkiluita vasten niin että sattui. Jos olisi ollut mahdollista palata sohvalle Jennin ja Crimiksen väliin ja perua Kein luokse käveleminen, olisin tehnyt niin. Miksen vaikka keksinyt jotain tekosyytä ja jäänyt alun perinkin kotiin? Mikä ihme minua vaivasi?
"No, mitä Chai? Jättikö Jenni sut kun sä oot tuon näköinen?" Kei kysyi ennen kuin hiljaisuudesta tuli liian outoa.
"Tanssi mun kanssa", sanoin viritettyäni kasvoilleni edes jonkinlaisen hymyn. Se suojeli minua: jos Kei sanoisi ei ja pitäisi minua outona hyypiönä, voisin vielä nauraa ja keksiä jonkin huomautuksen siitä miten olin vain pelännyt hänen juurtuvan niille sijoilleen kirjahyllyn viereen, tai jotain. Kei ajattelisi koko tanssimisen olleen vitsi ja voisin palata hetken kuluttua sohvalle, enkä olisi pilannut mitään lopullisesti.
"Hah. Ei kukaan muukaan tanssi", Kei naurahti. En uskaltanut katsoa, oliko hänen äänessään kuuluva hymy se oikea juuri ja juuri näkyvä nenänrypistyshymy vai se teeskennelty kohtelias versio.
"No niin... Mitä jos ne ajattelee samaa? Mitä jos vaikka Kirstu on ihan hirveen ihastunu Maxiin eikä uskalla tanssia sen kanssa, kun kukaan muu ei tanssi? Kei, sä saatat pilata nuorenparin mahdollisuuden. Miltä susta nyt tuntuu, hä?"
Sen sanottuani minun teki mieli kääntää Keille selkäni ja häipyä ilman mitään selitystä, mutta en voinut enää. Vai että oikein nuorenparin mahdollisuuden? Tosi hyvin sanottu, Chai: sinun piti pitää kaikki pariutumisajatukset poissa mielestäsi. Muistutin ankarasti itselleni, että kyse oli tästä yhdestä hetkestä, eikä loppuelämästä yhdessä. En saisi ikinä haluta mitään lisää. Kei ei saisi ikinä tietää mitään, aikaa kuluisi, tämä menisi ohi, kehenkään ei sattuisi, ja joskus oman vaimon kanssa pyhäinmiestenpäivää viettäessäni en edes muistaisi kuka on joku Keitaro. Mutta kun ennen sitä aikaa oli tämä aika, ja nyt en pystynyt muistamaan että maailmassa oli muitakin kuin Keitaro...
Kei varmasti näki, miten vitivalkoiseksi kalvennut käteni tärisi, kun ojensin sitä häntä kohti. Hän ei tehnyt mitään. Puristi vain oluttaan. Tunsin miten hymyni alkoi väpättää ja vasemman silmäni päällä oleva hiussuortuva vavahteli aavistuksen sydämenlyöntieni tahdissa. Lopulta Kei liikahti. Suljin silmäni, kun odotin hänen lyövän läpsyn käteeni ja alkavan puhua Tashansa selkäongelmista päästäkseen eroon ahdistavasta tilanteesta. Aavistelin jo etukäteen, miten hirveältä se tuntuisi. Purin huulta ja päätin vakaasti naurahtaa niin rennosti ja sulavasti, ettei kukaan huomaisi mitään. Säälisin Tashaa sydämellisesti niin kauan kuin kohteliaisuus vaati, ja sen jälkeen menisin suoraan kotiin sättimään itseäni siitä, miten typerää oli pyytää Keitä tanssimaan. Miten kukaan voi keksiä niin idioottimaisen ajatuksen?
Kein vasen käsi tarttui minun oikeaani, joka häälyi epävarmana ilmassa välissämme.
"Ei sit-", aloitin jo, mutta nielaisin lopun.
"No mikä jottei, jos sä tuut niin pienestä onnelliseksi. Ittes nolaamisesta. Tanssitaan", Kei huokaisi ja avasin silmäni.
Unohdin kaiken muun. Kei oli lämpöinen. Hänen paitansa tuntui sileältä ja kalliilta, ja hänen selkänsä sen alla yllättävän luisevalta. Pystyin tuntemaan hänen lantioluunsa. Se oli pelottavampaa ja jännittävämpää kuin kenenkään naamiaispuku. Havaitsin hämärästi, että normaalisti olisin alannut juuri nyt ajatella, miten rumalta ja pulskalta oloni tuntui, mutta silloin se oli vain pieni ajatus ihan mieleni perukoilla. Uskalsin vilkaista nopeasti Kein silmiä. Hän katsoi minua silmätkin nauraen ja iski silmää. Hän teki sen vitsaillakseen, muistutin itselleni, ja laskin taas katseeni. Ei naurattanut tai hymyilyttänyt yhtään. Olisin halunnut siirtää käteni Kein selältä hänen kaulalleen, mutta en tosiaankaan uskaltanut. Pelkäsin, että Kei kuulisi sydämeni hakkaavan, mutta unohdin ajatuksen melkein heti sen ilmaannuttua. Korvissa soi. En osannut arvioida, kuinka kovaa puristin oikealla kädelläni Kein vasenta kättä. Pelkäsin hetken, että liian kovaa, ja sitten vilkaisin ihan nopeasti Kein silmiä ja unohdin että minulla edes on oikea käsi. Poskia pisteli. Teki mieli nieleskellä, mutta se ei onnistunut. Tunsin miten Kei hengitti. Haistoin jonkin hillityn hajusteen, alkoholin ja häivähdyksen tupakankatkua. Pyörrytti.
Ei se tietenkään ollut oikeaa tanssimista: sellainen olisi herättänyt huomiota epätavallisuudellaan. Vaikka se tuntui kestävän vaikka kuinka kauan, oikeasti taisin olla Kein lähellä vain joitain sekunteja. Vaikka koko maailmani mahtui sillä hetkellä juuri niille jalansijoille joilla me seisoimme, oikeasti olimme vain sivuhenkilöitä muiden juhlien taustalla. Olimme aika syrjässä, eikä kukaan tainnut edes kiinnittää meihin huomiota. Sitä paitsi jos joku olisi sattunut vilkaisemaan meihin keskustelunsa lomassa, otaksuin toimintani näyttävän melko tavalliselta. Se on vain Chai, he olisivat ajatellet, ja juoneet sitten uuden kulauksen juomastaan. Se on vain Chai, joka oli äsken suutelevinaan Maxin kättä, ja joka on nyt keksinyt jonkin uuden leikin. Oli ihanaa piiloutua tavallisuutensa taakse sellaisella hetkellä. Kukaan ei varmaankaan ollut katsellut kasvojani niin montaa kertaa, että osaisi lukea ilmeestäni yhtään mitään.
Mutta minä en leikkinyt enkä pelleillyt yhtään. Olin niin äärettömän tosissani. Siksi päästin irti heti kun pystyin. Katsoin vielä kerran Kein silmiin, ihan tosissani, mutta astuin sitten taaksepäin ja yritin naurahtaa. Kei oli kuin aurinko. En voinut katsoa suoraan häneen kuin vain nopeasti. En uskaltanut tutkia tai analysoida hänen ilmettään. Katsoin hymyttä huoneessa iloisesti rupattelevia ihmisiä ja pelkäsin jo etukäteen kotiin menemistä. Kaatuisin Jack Skellingtonin vaatteissa sänkyyni, vetäisin peiton päälleni ja tulisin yön aikana hulluksi miettiessäni kuinka omituisena Kei mahtoi minua pitää. Aloin kuumeisesti miettiä vitsiä, jolla pääsisin kuittaamaan tapahtuneen ja katoamaan paikalta niin, etten joutuisi pilaamaan haaveiluani murehtimalla Kein ajatuksia. Niin että Kei ihan varmasti ymmärtäisi, että koko juttu oli vain joku päähänpisto, jota en suinkaan ollut suunnitellut koko iltaa. Pitäisi sanoa jotain sellaista, että Keille olisi selvää, että olin ajatellut iltaisin nukahtaessani futismatsien voittoja ja vaikka jotain pitkähiuksista tyttöä, enkä missään tapauksessa Keitä.
"Voi ei!" olin kauhistuvinani, kun Kei aikoi sanoa jotain. "Kohta on keskiyö ja mun kurpitsavaunut odottaa!"
Hyvä Chai - tuo kuulosti täsmälleen siltä että ajattelet illalla pitkähiuksisia tyttöjä. Olisin halunnut kadota. Toivoin silti, että improvisoitu surkea vitsi riittäisi, vaikka se olikin ihan vääränlainen.
Keillä kesti ilmeisesti aika kauan yhdistää kurpitsavaunut oikeaan prinsessaan.
"Mä en keksi mitään vitsiä lasikengistä", hän sanoi lopulta hiljaisella äänellä. Tulkitsin äänensävyn johtuvan siitä, ettei Kei ollut muutenkaan mikään suuri vitsailija. Hän oli kuitenkin hyväksynyt vitsini, koska oli edes yrittänyt jatkaa sitä kömpelösti. Se riitti siinä tilanteessa.
Tiesin, että minun oli lähdettävä, vaikka ei ollut vielä myöhä. Tekisin muuten jossain vaiheessa jotain sellaista tyhmää, mistä Crimis oli minua käynyt varoittamassa. En katsonut Keitä enää suoraan silmiin. Päätin, etten enää ikinä puhuisi hänelle muusta kuin säästä ja hevosista. Ajattelin Emilian kuvaa, joka hymyili tallin taukotuvassa kasvot vasten viereisellä sivulla olevia hevoskuvia, ja käänsin Keille selkäni.
Kun pääsin ulos, kuistilla nojaili kaidetta Crimis.
"Mitä sitte olisit halunnu että tapahtuu?" hän kysyi kuultuaan huokaukseni.
Niin, mitä oikein olin odottanut?
Että minulla olisi nyt hyvä mieli?
Että tämä olisi oikeasti riittänyt minulle ja olisin voinut nyt siirtyä seuraavaan asiaan?
Että Kei sanoo yhtäkkiä siinä keskellä olohuonetta, että ole mun poikaystävä Chai?
Että olisin uskaltanut vetää Kein perässäni autioon keittiöön - rysäyttää sen selkä edellä seinään niin että ikkunalasi helähtäisi - upottaa kaikki kymmenen epätoivoista sormeani sen niskahiuksiin ja tuntea miltä sen parta tuntuisi leukaani vasten kun minä -
Mitä!
"En - en mä odottanut mitään", sanoin eniten itselleni ja lähdin kävelemään tiellepäin. "Kiitos bileistä. Oli kiva ilta. Nähdään."
Se menee ohi, Chai, lohdutin itseäni, ja halasin itseäni mennessäni. Mene kotiin.
Vedin Sallyani kädestä lähelleni astuessamme oviaukosta sisään hyvin valaistuun pienehköön eteiseen. Koska meitä oli eteisen kokoon nähden hirveä määrä, jouduimme odottamaan hetken jotta mahduimme ottamaan kenkämme pois.
"Antakaa mun auttaa, my lady", sanoin Maxille, jolla oli täysi työ pursottaa itsensä pienestä ovesta sisään ison hameensa kanssa. Se näytti siltä kuin joku olisi yrittänyt tunkea hattaraa avaimeireiästä. Päästin Jennistä irti ja kumarruin auttamaan Maxin korkokengät pois. Mietin, olisikohan epäkohteliasta kysyä, mistä hemmetistä hän oli löytänyt niin isot vaaleanpunaiset korkkarit. Max ei kuitenkaan ollut oikeasti prinsessa, niin ehkä häneltä voisi kysyä sellaista? En kuitenkaan kysynyt, vaan noustuani takaisin seisomaan vastasin Maxin hymyyn ja iskin silmää. Max nauroi ja ojensi kättään minua kohti sievästi kuin neito.
"No mutta fine sir, saattakaa minut saliin", hän sanoi ylhäisesti, vaikka hänen suupieliään nyki. Sain pidettyä ilmeeni järjestyksessä, suoritin parhaan hovikumarrukseni ja tarjosin Maxille käsivarttani. Saavuin olohuoneeseen saattaen kahta ihan hirveän nättiä neitoa. Tai yhtä hirveän nättiä neitoa ja yhtä hirveän pitkää mekkoon pukeutunutta miestä. Hymyilin säteilevästi kaikille, sillä eihän sitä joka päivä saa taluttaa prinsessaa tai Frankensteinin-hirviötä. Prinsessa ja hirviö halusivat, että istutan heidät sohvalle ja haen heille juotavaa. Tai siis "virvokkeita, sir", niin kuin Max sanoi.
Kun pääsin keittiöön, siellä oli - Kei - ja hänen havaitsemisensa tuntui siltä kuin joku olisi lyönyt minua märällä rätillä naamaan, tai oikeastaan myös nyrkillä mahaan samaan aikaan. Kei nojasi keittiön tasoon puolittainen hymy kasvoillaan. Hänen silmänsä seurasivat miten Kirstu elehti ja nakkeli niskojaan kertoessaan Crimikselle miten joku heidän yhteinen ystävänsä oli ollut hänelle epäkohtelias heidän tavatessaan. Kein silmät räpsähtivät vaistomaisesti, kun Kirstu heilautti hiuksiaan liian lähelle niitä, ja kulmat kurtistuivat ihan aavistuksen kun kertomus muuttui osin epäselväksi juonenkäänteiltään. Aina kun Kei ymmärsi Kirstun ironian ystäväänsä kohtaan, hänen nenänvartensa rypistyi juuri ja juuri havaittavasti huvittumisen merkiksi. Aina kun Kirstu sanoi kirosanan, Kei kohotti torjuvasti päätään aivan aavistuksen verran, ja aina odottaessaan Crimiksen vastaavan Kirstun esittämään kysymykseen hän kohotti hitusen kulmiaan. Kaikki tämä tapahtui Kirstun ja Crimiksen selän takana. Nuo tietenkin tiesivät, että Kei oli paikalla, mutta vain minä katselin salaa, miten hän tietämättään elehti kuunnellessaan. Se oli niin suloista, että se sattui minua rintaan. En kuitenkaan uskaltanut liikkua: en hakea juotavaa, enkä edes perääntyä takaisin olohuoneeseen.
"Painu nyt johonkin siitä ovensuusta", joku sanoi silloin takaani ja työnsi minua selästä kevyesti. Näin turkoosia silmäkulmastani yrittäessäni katsoa taaksepäin, joten se oli Stina. Kipitin piiloon keittiön pöydälle nostettujen juomien luokse. Tunsin Kein katseen, mutta en uskaltanut enää katsoa mihinkään muualle kuin pöytään.
"Miksi sä laitat kaljaa siihen? Nää kaikki juo pullosta", Crimis kysyi.
"Ei hienot naiset. Tää on Maxille." Vaikka vastasin ponnettomasti, se oli silti muiden mielestä hymähdyttävän hauskaa. En katsonut enää kehenkään, vaan häivyin juomineni pää kumarassa ja katse lattiassa kuin liikaa torutulla koiralla. Miksen ollut ihaillut Kein sijaan vaikka tapetteja? Vai olikohan Crimiksen keittiössä ollut sittenkin maalatut seinät? Varmaan keltaiset - tai ehkä vihreät...
Istuin aika kauan Maxin ja Jennin kanssa. Oikeastaan olin heidän välissään sohvalla piilossa, mutta viihdyin hyvin. Minusta oli ihan hirveän hauskaa seurata miten Max aina välillä eläytyi rooliinsa prinsessana ja unohti sen seuraavassa hetkessä. Kun hän oli prinsessa, hänen ryhtinsä oli tikkusuora ja jäsenensä pitkiä ja jaloja kuin flamingolla. Prinsessa antoi minulle käskyjä nokka pystyssä ja nilkat suorina: sir, ojentakaa lasi! Sir, viihdyttäkää minua kertomalla anekdootti lapsuudestanne! Sir, vaihtakaa tuo kamala barbaarien musiikki johonkin hyvään! Sir, ei Good Charlotteen, sanoin johonkin hyvään!
Kun Max luopui siniverisestä roolistaan, hän nojasi sohvan selkänojaan eikä enää puristanut polviaan siveästi yhteen. Hän saattoi raapia niskaansa kutittavan peruukkinsa alta ja väitellä Jennin kanssa hevosista niin kiihkeästi, että alkoi puhua hieman tavallista kovempaan ääneen. Huomatessaan jäävänsä alakynteen tai olevansa väärässä, Max kohosi taas hyvään ryhtiin, oli prinsessa ja määräsi Jennin pyytämään anteeksi sitä miten raakalaismaisesti tämä kohteli herkkiä naisia. Jenni nauroi ja pyysi monta kertaa prinsessalta nöyrimmästi anteeksi.
Minusta Max oli mielenkiintoinen sekä prinsessana että Maxina, ja hänen ja Jennin kanssa olisi voinut keskustella vaikka viikon. Silti ajauduin aina katsomaan Keitä. Seurasin, miten hän suoristi kauluspaitaansa: miten hän nyppi aina ensin oikealla kädellä vasenta hihansuutaan, sitten vasemmalla oikeaansa, ja miten hän nyki vasta sitten paitansa muuten hyvään asentoon. Hän suoritti tämän koreografiansa aina samalla tavalla, vaikka paita olisi ollut huonosti vain toisen kyynärpään kohdalta. Se oli ilmeisesti nyittävä suoraan joka kohdasta samalla kertaa, tai se ei ollut hyvin. Katselin, miten hän lepuutti painoaan aina enemmän vasemmalla jalallaan nojatessaan seinään, kirjahyllyyn tai tasoon. Se oli huomaamatonta nojailua, eikä sellaista miten yläastelaiset lapset nojaavat suurieleisesti Halpa-Hallin takaseinää syljeskellessään ja polttaessaan naurettavan ponnekkaasti tupakkaa. Kei piti vieläkin samaa olutpulloa samassa oikeassa kädessään, josta hän laski sen vain välillä pieneksi hetkeksi kerrallaan. Seurasin, miten hän kohotti aavistuksen suupieliään merkitsemään sosiaalisesti vaadittua kohteliasta hymyä jonkun kysyessä häneltä jotain. Se oli täysin erilainen ilme kuin se aito pieni nenää rypistävä mikrohymy, jota olin katsellut salaa keittiössä. Panin merkille miten hänen vasemmassa kädessään oleva nahkainen rannekoru oli aina hänen tiellään, kun hän etsi kännykkää housujensa taskusta vilkaistakseen kelloa. Huomasin, että hänen paitansa oli kunnollista, kallista kangasta, ja kenkiinkin näytti kuluneen pieni omaisuus. Hänen kauluksensa oli rutussa vasemman korvan alta, ja halusin suoristaa sen niin kovasti, että minusta tuntui kuin kuolisin.
Kei vilkaisi minua aina välillä. Hän katsoi varmasti ihan kaikkia, mutta vaikka olisin toteuttanut juuri silloin prinsessani toiveita ja yrittänyt keskittyä muuhun, olin aina hänen katseestaan tietoinen ja tunsin sen niin kuin neulanpistot. Joskus satuin katsomaan häntä kun hän käänsi katseensa minuun. Silloin olin äkkiä katsovinani muualle ja tunsin kuinka korvani muuttuivat punaisiksi. En pystynyt keskittymään kunnolla prinsessan juttuihin, ja pian prinsessa ottikin tavakseen koputtaa minua valtikalla päähän saadakseen huomioni. Lopulta Max kyllästyi hajamielisyyteeni, kiskoi peruukin päästään ja lähti käymään ulkona.
Otin juuri selfien Sallyni kanssa jo rikki mennyt Jack-naamari pääni päällä kun Crimis istui sohvan käsinojalle ja kiersi käsivartensa ympärilleni. Kun tein hänelle tilaa, hän luisui viereeni sohvalle.
"This is an invention", Crimis sanoi vakavasti. Pystyin haistamaan alkoholin hänen hengityksessään.
"Invention?" kysyin hölmistyneenä.
"Mä sanoin intervention", Crimis väitti ja huiskaisi kädellään jotten keskittyisi epäoleellisuuksiin. Jenni kumartui lähemmäs toisella puolellani jotta kuulisi mitä Crimis minulle mumisi.
"Poikaseni. Mä varoitan sua. Tosta mitä sä teet ei seuraa mitään hyvää, ja niin kauan kun sulla on jalat mun pöytäni alla, niin sä tottelet mua ja lopetat", Crimis sanoi täysin vakavissaan. Hän jopa väänsi leuastani jotta sai minut katsomaan silmiinsä varmistaakseen viestinsä menevän perille. Vaikka sekavan, humalaisen varoituksen konteksti puuttui täysin, tiesin saman tien mistä oli kyse. Keistä. Mistäs muusta? Crimis oli jo pitkään kulkenut kaverin luota toisen luo ja aivan varmasti hän oli pitänyt minua silmällä. Hänhän tunsi kaikki, ja toisin kuin muut, pystyi siirtymään sen takia paikasta toiseen ja näki enemmän.
"Mä en ole tehnyt mitään", sanoin mahdollisimman hiljaa, "enkä mä asu täällä."
Crimis katsoi Jenniä kulmat kohollaan, ja sitten taas minua. Pudistin päätäni vastaukseksi äänettömään kysymykseen: ei ei, en missään tapauksessa seurustellut Jennin tai kenenkään muunkaan kanssa.
"Kei on käytännössä kihloissa Emilian kanssa", Crimis mumisi niin hiljaa, ettei kukaan ulkopuolinen varmasti kuullut sitä.
Käytännössä kihloissa Emilian kanssa.
Kyllä minä tiesin, kuka on Emilia. Olin selannut tallin valokuvia ja kysynyt, kuka hän on. Sen jälkeen olin stalkannut hänet sekä Instasta että Facebookista. Emilia vaikutti ihanalta: jokaisessa kuvassa hänen silmänsä hymyilivät. Hänestä oli hirveä määrä kuvia, ja vain harva näytti olevan otettu niin että hän tiesi olevansa kuvattavana. Yleensä hän piti kuvissa huolta hevosista tai auttoi muita tallilaisia milloin missäkin. Tai nauroi: Emiliasta oli monta nauravaa kuvaa. Lisäksi olin muodostanut hänestä oman, kuvitellun käsitykseni, jonka perusteella odotin jo hänen palaavan tallille. Arvelin pitäväni hänestä. Kaikki puhuivat hänestä aina kauniisti. Sillä kertaa hänen ajattelemisensa hermostutti minua, vaikka olin tosiaankin sitä mieltä, etten ollut toiminut missään vaiheessa väärin.
"Max on pitkä ja komea. Jos sä kerta oot... ...semmonen..." Crimis sanoi, ja jatkoi ihan hiljaa: "sitä paitsi sillä on mekko päällä... Keillä on, painotan, TYTTÖystävä."
"Lopeta. Mä en tosiaankaan ole mitenkään 'semmonen'", puolustauduin heti. "Sitä paitsi mä oo tehny mitään väärää - mähän oon istunut tässä melkein koko ajan", sanoin taas.
"Teethän, jos sä aiot-" Crimis aloitti, mutta minä keskeytin.
"Mutta mä en aio mitään. Mä en kuvittele että se haluaa olla mun vaimo tai mun lasten äiti. Anna mun nyt vaan haaveilla siitä miltä sen hiukset ja parta tuntuu niin kauan että löydän jonkun tytön niinkun normaali ihminen. Sä teet mulle vaan pahemman olon", kuiskasin.
"Eli sä et aiheuta mitään draamaa jos mä äkkiä käyn vessassa ja jätän sut vahtimatta?"
"En tosiaankaan, kiitos huolenpidosta. Mutta nyt mun on pakko sanoa sille jotain, kiitos vaan, se huomasi että mä katson sitä taas. Ei vitsi mä kuolen, ei vitsi, tulis luoti ja tappais..."
Nousin sohvalta ja käteni tärisivät. Kei katsoi kysyvästi minua huoneen toiselta puolelta ja kaikki muut ihmiset vain lakkasivat olemasta minulle. Vedin rikkinäisen Jack-naamarin päälaeltani ja laitoin sen pöydälle, josta se putosi, koska olin arvioinut pöydän sijainnin ainakin puolella metrillä väärin. Kun kumarruin nostamaan sitä, suutani kuivasi. Minun olisi tehnyt mieli pukea naamari naamalleni siitä luopumisen sijaan. Käsiä kylmäsi. Naama oli tunnoton.
Matka sohvan ympäri ja huoneen poikki Kein luokse ei ollut oikeasti pitkä. Silti se tuntui kestävän ainakin tunnin ja vievän kaikki voimat. Olin jutellut Kein kanssa vaikka kuinka monta kertaa, mutta nyt en tiennyt yhtään mitä aikoisin sanoa. Olin sitä paitsi vältellyt häntä tehokkaasti jo monta viimepäivää. Huoneesta tuntui loppuvan happi. Oli kylmä ja kuuma. Yhtäkkiä en tiennyt, mihin laittaisin käteni. Ne läpsyivät typerästi kylkiäni vasten. Kokeilin laittaa käden taskuun. Otin sen pois, koska käsien pitäminen taskussa näyttää laiskalta ja torjuvalta. Raaputin sillä niskaani. Haroin hiuksiani. Teki mieli laittaa kädet puuskaan, tai oikeastaan mielummin hinkata niillä kaikki iho naamasta pois, mutta hillitsin itseni, paransin ryhtiäni ja kävelin viimeiset askeleet Kein luokse tunnottomilla jaloillani. Chai, ryhdistäydy, hoin mielessäni. Kei on ihan tavallinen heppu, ei tarvitse pyörtyillä. Ei tässä olla hänen kättään pyytämässä, vaan vain sanomassa hei. Sitä paitsi ei Kei muista enää illalla kotiin lähtiessään, että olet edes olemassa. Ei siis mitään hätää.
Olin niin rohkea, että nostin katseeni matosta hänen silmiinsä.
En sanut sanottua mitään.
Kei katsoi minua veläkin ja kallisti päätään. Oli pakko katsoa muualle.
Olisin halunnut upottaa kaikki kymmenen sormeani Kein huolellisesti tupeerattuun mutta niskasta jo litistyneeseen tukkaan. En tiedä olisinko halunnut silittää, haroa, tukistaa, sipaista vai kiskoa. Varman kaikkea, ja muutakin. Olisin halunnut uskaltaa katsoa häntä kunnolla silmiin, enkä leukaan. Sydän hakkasi kylkiluita vasten niin että sattui. Jos olisi ollut mahdollista palata sohvalle Jennin ja Crimiksen väliin ja perua Kein luokse käveleminen, olisin tehnyt niin. Miksen vaikka keksinyt jotain tekosyytä ja jäänyt alun perinkin kotiin? Mikä ihme minua vaivasi?
"No, mitä Chai? Jättikö Jenni sut kun sä oot tuon näköinen?" Kei kysyi ennen kuin hiljaisuudesta tuli liian outoa.
"Tanssi mun kanssa", sanoin viritettyäni kasvoilleni edes jonkinlaisen hymyn. Se suojeli minua: jos Kei sanoisi ei ja pitäisi minua outona hyypiönä, voisin vielä nauraa ja keksiä jonkin huomautuksen siitä miten olin vain pelännyt hänen juurtuvan niille sijoilleen kirjahyllyn viereen, tai jotain. Kei ajattelisi koko tanssimisen olleen vitsi ja voisin palata hetken kuluttua sohvalle, enkä olisi pilannut mitään lopullisesti.
"Hah. Ei kukaan muukaan tanssi", Kei naurahti. En uskaltanut katsoa, oliko hänen äänessään kuuluva hymy se oikea juuri ja juuri näkyvä nenänrypistyshymy vai se teeskennelty kohtelias versio.
"No niin... Mitä jos ne ajattelee samaa? Mitä jos vaikka Kirstu on ihan hirveen ihastunu Maxiin eikä uskalla tanssia sen kanssa, kun kukaan muu ei tanssi? Kei, sä saatat pilata nuorenparin mahdollisuuden. Miltä susta nyt tuntuu, hä?"
Sen sanottuani minun teki mieli kääntää Keille selkäni ja häipyä ilman mitään selitystä, mutta en voinut enää. Vai että oikein nuorenparin mahdollisuuden? Tosi hyvin sanottu, Chai: sinun piti pitää kaikki pariutumisajatukset poissa mielestäsi. Muistutin ankarasti itselleni, että kyse oli tästä yhdestä hetkestä, eikä loppuelämästä yhdessä. En saisi ikinä haluta mitään lisää. Kei ei saisi ikinä tietää mitään, aikaa kuluisi, tämä menisi ohi, kehenkään ei sattuisi, ja joskus oman vaimon kanssa pyhäinmiestenpäivää viettäessäni en edes muistaisi kuka on joku Keitaro. Mutta kun ennen sitä aikaa oli tämä aika, ja nyt en pystynyt muistamaan että maailmassa oli muitakin kuin Keitaro...
Kei varmasti näki, miten vitivalkoiseksi kalvennut käteni tärisi, kun ojensin sitä häntä kohti. Hän ei tehnyt mitään. Puristi vain oluttaan. Tunsin miten hymyni alkoi väpättää ja vasemman silmäni päällä oleva hiussuortuva vavahteli aavistuksen sydämenlyöntieni tahdissa. Lopulta Kei liikahti. Suljin silmäni, kun odotin hänen lyövän läpsyn käteeni ja alkavan puhua Tashansa selkäongelmista päästäkseen eroon ahdistavasta tilanteesta. Aavistelin jo etukäteen, miten hirveältä se tuntuisi. Purin huulta ja päätin vakaasti naurahtaa niin rennosti ja sulavasti, ettei kukaan huomaisi mitään. Säälisin Tashaa sydämellisesti niin kauan kuin kohteliaisuus vaati, ja sen jälkeen menisin suoraan kotiin sättimään itseäni siitä, miten typerää oli pyytää Keitä tanssimaan. Miten kukaan voi keksiä niin idioottimaisen ajatuksen?
Kein vasen käsi tarttui minun oikeaani, joka häälyi epävarmana ilmassa välissämme.
"Ei sit-", aloitin jo, mutta nielaisin lopun.
"No mikä jottei, jos sä tuut niin pienestä onnelliseksi. Ittes nolaamisesta. Tanssitaan", Kei huokaisi ja avasin silmäni.
Unohdin kaiken muun. Kei oli lämpöinen. Hänen paitansa tuntui sileältä ja kalliilta, ja hänen selkänsä sen alla yllättävän luisevalta. Pystyin tuntemaan hänen lantioluunsa. Se oli pelottavampaa ja jännittävämpää kuin kenenkään naamiaispuku. Havaitsin hämärästi, että normaalisti olisin alannut juuri nyt ajatella, miten rumalta ja pulskalta oloni tuntui, mutta silloin se oli vain pieni ajatus ihan mieleni perukoilla. Uskalsin vilkaista nopeasti Kein silmiä. Hän katsoi minua silmätkin nauraen ja iski silmää. Hän teki sen vitsaillakseen, muistutin itselleni, ja laskin taas katseeni. Ei naurattanut tai hymyilyttänyt yhtään. Olisin halunnut siirtää käteni Kein selältä hänen kaulalleen, mutta en tosiaankaan uskaltanut. Pelkäsin, että Kei kuulisi sydämeni hakkaavan, mutta unohdin ajatuksen melkein heti sen ilmaannuttua. Korvissa soi. En osannut arvioida, kuinka kovaa puristin oikealla kädelläni Kein vasenta kättä. Pelkäsin hetken, että liian kovaa, ja sitten vilkaisin ihan nopeasti Kein silmiä ja unohdin että minulla edes on oikea käsi. Poskia pisteli. Teki mieli nieleskellä, mutta se ei onnistunut. Tunsin miten Kei hengitti. Haistoin jonkin hillityn hajusteen, alkoholin ja häivähdyksen tupakankatkua. Pyörrytti.
Ei se tietenkään ollut oikeaa tanssimista: sellainen olisi herättänyt huomiota epätavallisuudellaan. Vaikka se tuntui kestävän vaikka kuinka kauan, oikeasti taisin olla Kein lähellä vain joitain sekunteja. Vaikka koko maailmani mahtui sillä hetkellä juuri niille jalansijoille joilla me seisoimme, oikeasti olimme vain sivuhenkilöitä muiden juhlien taustalla. Olimme aika syrjässä, eikä kukaan tainnut edes kiinnittää meihin huomiota. Sitä paitsi jos joku olisi sattunut vilkaisemaan meihin keskustelunsa lomassa, otaksuin toimintani näyttävän melko tavalliselta. Se on vain Chai, he olisivat ajatellet, ja juoneet sitten uuden kulauksen juomastaan. Se on vain Chai, joka oli äsken suutelevinaan Maxin kättä, ja joka on nyt keksinyt jonkin uuden leikin. Oli ihanaa piiloutua tavallisuutensa taakse sellaisella hetkellä. Kukaan ei varmaankaan ollut katsellut kasvojani niin montaa kertaa, että osaisi lukea ilmeestäni yhtään mitään.
Mutta minä en leikkinyt enkä pelleillyt yhtään. Olin niin äärettömän tosissani. Siksi päästin irti heti kun pystyin. Katsoin vielä kerran Kein silmiin, ihan tosissani, mutta astuin sitten taaksepäin ja yritin naurahtaa. Kei oli kuin aurinko. En voinut katsoa suoraan häneen kuin vain nopeasti. En uskaltanut tutkia tai analysoida hänen ilmettään. Katsoin hymyttä huoneessa iloisesti rupattelevia ihmisiä ja pelkäsin jo etukäteen kotiin menemistä. Kaatuisin Jack Skellingtonin vaatteissa sänkyyni, vetäisin peiton päälleni ja tulisin yön aikana hulluksi miettiessäni kuinka omituisena Kei mahtoi minua pitää. Aloin kuumeisesti miettiä vitsiä, jolla pääsisin kuittaamaan tapahtuneen ja katoamaan paikalta niin, etten joutuisi pilaamaan haaveiluani murehtimalla Kein ajatuksia. Niin että Kei ihan varmasti ymmärtäisi, että koko juttu oli vain joku päähänpisto, jota en suinkaan ollut suunnitellut koko iltaa. Pitäisi sanoa jotain sellaista, että Keille olisi selvää, että olin ajatellut iltaisin nukahtaessani futismatsien voittoja ja vaikka jotain pitkähiuksista tyttöä, enkä missään tapauksessa Keitä.
"Voi ei!" olin kauhistuvinani, kun Kei aikoi sanoa jotain. "Kohta on keskiyö ja mun kurpitsavaunut odottaa!"
Hyvä Chai - tuo kuulosti täsmälleen siltä että ajattelet illalla pitkähiuksisia tyttöjä. Olisin halunnut kadota. Toivoin silti, että improvisoitu surkea vitsi riittäisi, vaikka se olikin ihan vääränlainen.
Keillä kesti ilmeisesti aika kauan yhdistää kurpitsavaunut oikeaan prinsessaan.
"Mä en keksi mitään vitsiä lasikengistä", hän sanoi lopulta hiljaisella äänellä. Tulkitsin äänensävyn johtuvan siitä, ettei Kei ollut muutenkaan mikään suuri vitsailija. Hän oli kuitenkin hyväksynyt vitsini, koska oli edes yrittänyt jatkaa sitä kömpelösti. Se riitti siinä tilanteessa.
Tiesin, että minun oli lähdettävä, vaikka ei ollut vielä myöhä. Tekisin muuten jossain vaiheessa jotain sellaista tyhmää, mistä Crimis oli minua käynyt varoittamassa. En katsonut Keitä enää suoraan silmiin. Päätin, etten enää ikinä puhuisi hänelle muusta kuin säästä ja hevosista. Ajattelin Emilian kuvaa, joka hymyili tallin taukotuvassa kasvot vasten viereisellä sivulla olevia hevoskuvia, ja käänsin Keille selkäni.
Kun pääsin ulos, kuistilla nojaili kaidetta Crimis.
"Mitä sitte olisit halunnu että tapahtuu?" hän kysyi kuultuaan huokaukseni.
Niin, mitä oikein olin odottanut?
Että minulla olisi nyt hyvä mieli?
Että tämä olisi oikeasti riittänyt minulle ja olisin voinut nyt siirtyä seuraavaan asiaan?
Että Kei sanoo yhtäkkiä siinä keskellä olohuonetta, että ole mun poikaystävä Chai?
Että olisin uskaltanut vetää Kein perässäni autioon keittiöön - rysäyttää sen selkä edellä seinään niin että ikkunalasi helähtäisi - upottaa kaikki kymmenen epätoivoista sormeani sen niskahiuksiin ja tuntea miltä sen parta tuntuisi leukaani vasten kun minä -
Mitä!
"En - en mä odottanut mitään", sanoin eniten itselleni ja lähdin kävelemään tiellepäin. "Kiitos bileistä. Oli kiva ilta. Nähdään."
Se menee ohi, Chai, lohdutin itseäni, ja halasin itseäni mennessäni. Mene kotiin.
Kommentit
Lähetä kommentti