"Haluutko sä nähdä monta tykkäystä sun poni on saanut?" kysyin Crimikseltä ja heristin puhelintani heti kun olin astunut taukotupaan ja tervehtinyt kaikkia nimeltä.
"No haluisin? Voisitko sä lopettaa koputtamisen tossa ovella ja tulla vaan suoraan sisään?"
"Voisin", vastasin.
Istuin risti-istuntaan lattialle Crimiksen jalkojen juureen. Nojasin käsivarsillani hänen polviinsa ja leukaani käsivarsiin ja avasin Instagramin. Sitten käänsin puhelimen niin, että Crimis näki näytön.
"Hashtag ponygirls, voi Chai", Crimis nauroi.
"Siinä oli hashtag ihuggedvoldemort mutta Kei sanoi että se ei ole mikään Voldemort niin se piti ottaa pois."
"Ihme että edes sait Kein kuvaan... Miksi sä muuten istut siinä lattialla?"
"Siksi että te viette kaikki tuolit", sanoin hajamielisenä. Olin jo ehtinyt avaamaan ensin Kein Instagramin, sitten hashtagin ahalteke. Olin poistunut kuolevaisten maailmasta hyvin oudonnäköisten luurankohevosten virtuaaliseen todellisuuteen. Pian olin seikkaillut tägejä pitkin toiseen ulottuvuuteen ja nauroin ääneen meemille, jossa luki: "not sure if she's gay or just an art student".
"Hä? Huhuu, Chai!" joku huhuili Idan äänellä, kun olin jotenkin päätynyt moth & lämp -meemeihin.
"Mm?"
"Että voitko sä mitenkään edes kääntyä tänne päin! Mä en voi keskittyä kun sun selkä tuijottaa mua silmiin keskellä huonetta."
Käännyin naama huoneeseen päin ja nojasin selkääni Crimiksen polviin. Laitoin kännykän taskuun. Kurotuin raaputtamaan pienestä pöydästä halkeilevaa maalia. Huomasin kissan nojatuolin alla ja yritin kissittää sitä. Kysyin sen nimeä, eikä kukaan vastannut. Yritin istua hetken ihan rentona ja velttona. Hätistelin Crimiksen kättä päästäni niin kauan kun luulin että hiuksissani on kärpänen. Vakuutin Crimiksen vieressä istuvalle Hannelelle, ettei haitannut yhtään, kun Crimis silitti minua kuin kissaa. Taputin lohduttavasti Crimiksen kenkää, kun hän Hannelen huomautuksen vuoksi lopetti. Yritin kurotella kissaa syliini, mutta se meni karkuun. Olin juuri ryhtynyt kokeilemaan, yltäisinkö kengälläni minua vastapäätä nojatuolissa istuvan Idan kenkään, jos venyttäytyisin oikein pitkäksi kun -
"Crimis!" Ida sanoi tiukasti ja veti jalkansa kauemmas minusta.
"No?"
"Voisitko sä viedä tän sun uuden lemmikin vaikka lenkille tai jotain?"
"Joo joo. Mitä sä haluat että mä laitan sen tekemään? Snorre lepää."
"En mä tiedä! Opeta se valjastamaan hevonen vaikka. Joo hei - opeta se, niin se voi laittaa Ricon aina valmiiksi!"
"Tämä ei vielä tiedä edes mitä tarkottaa silat", Crimis sanoi ja taputti päätäni, "niin luuletko että se oppii ihan heti valjastamaan.
Taivutin niskaani niin paljon kuin pystyin ja sain Crimiksen kasvot väärin päin näkökenttääni.
"Ihan sama. Mä yritän rentoutua rankan treenin päälle, joten sun tätyy pitää se kurissa", Ida sanoi esittäen ärtyneempää kuin oli, ja Crimis supisti suutaan sen näköisenä, että hän pidätteli hymyä.
Kun astuimme tallikäytävälle, Crimis alkoi kävellä päättäväisesti suoran eteenpäin. Hölkkäsin hänen kannoillaan, ja kun hän sanoi "tallissa ei saa juosta!" yritin pikakävellä parhaani mukaan. Kun Crimis teki äkkipysäyksen, melkein törmäsin häneen. Hän kääntyi oikealla puolellamme olevassa karsinassa haukottelevan pienen hevosen puoleen. Se oli varmaan Snorren kokoinen, mutta melkein musta ja vähemmän pörröinen.
"Harjataan tää. Andrei tulee yleensä näihin aikoihin, niin voisit oikeasti opetella sitä valjastamista tällä. Sitte Andreikin pääsisi suoraan lenkille, kun se ei vissiin kauhean mielellään ole täällä koko iltaa hevosten kanssa."
"Kuka-"
"Se on yks mies. Aika pelottava itse asiassa kun se ei paljoo hymyile."
"Ei kun tää hevonen!"
"Tää on Prookkis", Crimis esitteli ja antoi Prookkiksen livahtaa karsinastaan käytävälle. "Sen emäntä on reissussa, niin me kaikki vähän hoidetaan sitä", hän jatkoi kiinnittäessään hevosen kahdella ketjulla keskelle käytävää seisomaan. "Voisitko sä olla tappamatta itseäsi jos mä haen äkkiä tosta vierestä tämän valjaat? Voit tällä harjata sitä jo."
"Se puree!" huhuilin Crimikselle, joka loittoni jo käytävällä.
"Höpö höpö!"
Harjasin Prookkista varovasti sillä aikaa kun Crimis haki valjaita. Prookkis värisytteli karvojaan. Sitä taisi kutittaa. En kuitenkaan uskaltanut painaa harjalla kovempaa ennen kuin Crimis palasi. Ties vaikka se olisi suuttunut siitä. Heti kun hän tuli ulos satulahuoneesta, aloin harjata hevosta vähän voimakkaammin. Tämä hevonen oli pehmoisempi kuin Snorre. Olihan Snorrella pörröisempi turkki kuin tällä, mutta kun painoin tämän hevosen kaulaa ja kylkiä, se oli pehmeä kuin tyyny. Tai oikeastaan se oli vesipatjamainen. Ja sen pepussa oli pieniä vaaleampia pilkkuja...
"Älä hipelöi sitä tolleen. Sitä kutittaa", Crimis sanoi ja harjasi minua sormille, kun tutkin Prookkiksen pilkkuja.
"Miksei Kei halua puhua mulle?" kysyin.
"Keitaro? Miten niin ei halua? Mistä se tuli sulle nyt yhtäkkiä mieleen?"
"Siitä kun Prookkiksen harja on täynnä näitä heiniä", vastasin totuudenmukaisesti, mutta en mitenkään selittänyt ajatuksenjuoksuani. Jos ihmisille vastaa sillä tavalla, kyseleminen loppuu siihen.
"Se on aluksi vaan vähän ujo", Crimis sanoi olkiaan kohauttaen ja nosti valjasnipun Prookkiksen selkään. "Katopa. Andrei on tehnyt tämän kanssa ihan hirveästi töitä. Nää laitetaan näin päin. Sitten päästetään tää tästä ympäriltä pois, tää on häntäremmi. Tää on rintaremmi, se ei kuulu tähän, sitä vaan säilytetään tässä. Sä voit laittaa sen tohon tämän kaulalle roikkumaan ja odottamaan. Siihen vaan!"
Miten niin Kei on ujo, ajattelin. Kaikkia ihmisiähän hermostuttaa vähän tavata joku uusi. Onneksi suurin osa kaikista maailman ihmisistä on kivoja, joten jännittäminen on yleensä turhaa. Sitä paitsi Keihän oli puhunut aina välillä ihan normaalistikin minulle. Onkohan minussa joku vika? Hukkasuossa kävi muutenkin aika paljon kaikkia ihme kloppeja, jotka katosivat aina mystisesti paikalta ennen kuin ehdin esitellä itseni kenellekään heistä. Olin nähnyt kaikkia ihme Maxeja, Reitoja ja Kipejä juoksemassa ympäriinsä, mutta päälle ne eivät katsoneet vahingossakaan, vaikka olisin saanut ne kiinni. Mikähän kaikkia poikia vaivasi täällä? Kyllä he keskenään näyttivät viihtyvän välillä. Olin nähnyt Keinkin ihan hymyilevän Reitalle ja härnäävän häntä niin kuin normaali ihminen.
"...laitetaan näistä renkaista, rintaremmin alta ja kuolaimiin", Crimis lopetti.
"Ja nyt se on valmis vai?" ihmettelin. Noinko nopeasti poni valjastettiin?
"No joo. Kärryt laitetaan pihalla vasta, mutta Andrei saattaa vielä vaan ohjasajaa. Nyt vaan pidetään Prookkikselle hetki seuraa, ettei se sotkeudu naruihinsa."
"Joo - tuu tähän niin otetaan kuva tän kanssa."
"Eikä oteta! Mun tukka on likanen ja varmaan naamakin, ja mulla on tallivaatteet."
"Tuu nyt vaan!" väänsin Crimistä käsivarresta.
"Älä - hei -"
Siitä tuli oikeastaan teeskennelty painimatsi. Prookkis yritti parhaansa mukaan pysyä poissa alta, kun minä roikuin Crimiksessä ja yritin saada meistä kuvan kännykän etukameralla. Tiesin ettei Crimis yrittänyt tosissaan karistaa minua niskastaan, koska hän olisi varmasti oikeasti onnistunut siinä. Silti hämärässä tallissa oli mahdoton kuvata mitään vanhalla Huawella, kun kohteet heiluivat kuin hattivatit. Luovuin toivottomasta yrityksestäni kuitenkin vasta kun kuulimme tallikäytävältä askeleet. Tiesin, että lähestyvä mies oli nyt se Andrei. Vapautin Crimiksen heti ja sanoin kädestä päivää Andreille, joka katsoi minua suoraan silmiin. Rakastuin vähän: siis niin kuin maalaukseen tai musiikkiin rakastutaan. Jos lasta oltaisiin käsketty piirtämään presidentti, kuningas, supermies tai Jumala, sillä olisi ollut tämän miehen katse. Siitä tuli niin rauhallinen ja helpottunut olo. Ihan niin kuin tämä ihminen ymmärtäisi ajatuksenikin ja hyväksyisi kaiken. Minun ei tarvitsisi salata mitään, koska en pystyisi salaamaan mitään. Toisaalta olisin saattanut tuntea oloni hermostuneeksi, jos olisin ollut varas tai valehtelija.
"Me laitettiin Chain kanssa Prookkis sulle valmiiksi", Crimis koetti selittää Andreille.
"Spasiba", Andrei taisi sanoa hiljaisella äänellä.
Siristin silmiäni ja yritin nähdä, mikä Andreissa muka oli niin pelottavaa ja hymytöntä. En nähnyt millään. Hän ei vain osoittanut ystävällisyyttä samoilla ilmeillä ja eleillä kuin minä, mutta ihan varmasti osoitti sitä koko ajan omalla tavallaan. Mieshän silitti ponin päätäkin hyvin hellästi ja kaivoi sille taskustaan sokerinpalan. Prookkiksen korvat ponnahtivat pystyyn, kun se hamuili sokeria, eikä se pelännyt yhtään. Kun Andrei irrotti sen naruista ja lähti taluttamaan sitä pois, se lähti mukaan selvästi mielellään.
"No niin. Onkohan se Ida jo menny pois sieltä taukotuvasta, että sut voi viedä sinne takaisin? Vai joko sä osaisit olla rauhassa ja ärsyttämättä sitä niin kauan että mä juon kahvia?"
"Älä kiusaa mua, mä oon pieni."
"Et sä ole mikään pieni. Sä olet verrattaen suuri. Tuu jo."
"No haluisin? Voisitko sä lopettaa koputtamisen tossa ovella ja tulla vaan suoraan sisään?"
"Voisin", vastasin.
Istuin risti-istuntaan lattialle Crimiksen jalkojen juureen. Nojasin käsivarsillani hänen polviinsa ja leukaani käsivarsiin ja avasin Instagramin. Sitten käänsin puhelimen niin, että Crimis näki näytön.
"Hashtag ponygirls, voi Chai", Crimis nauroi.
"Siinä oli hashtag ihuggedvoldemort mutta Kei sanoi että se ei ole mikään Voldemort niin se piti ottaa pois."
"Ihme että edes sait Kein kuvaan... Miksi sä muuten istut siinä lattialla?"
"Siksi että te viette kaikki tuolit", sanoin hajamielisenä. Olin jo ehtinyt avaamaan ensin Kein Instagramin, sitten hashtagin ahalteke. Olin poistunut kuolevaisten maailmasta hyvin oudonnäköisten luurankohevosten virtuaaliseen todellisuuteen. Pian olin seikkaillut tägejä pitkin toiseen ulottuvuuteen ja nauroin ääneen meemille, jossa luki: "not sure if she's gay or just an art student".
"Hä? Huhuu, Chai!" joku huhuili Idan äänellä, kun olin jotenkin päätynyt moth & lämp -meemeihin.
"Mm?"
"Että voitko sä mitenkään edes kääntyä tänne päin! Mä en voi keskittyä kun sun selkä tuijottaa mua silmiin keskellä huonetta."
Käännyin naama huoneeseen päin ja nojasin selkääni Crimiksen polviin. Laitoin kännykän taskuun. Kurotuin raaputtamaan pienestä pöydästä halkeilevaa maalia. Huomasin kissan nojatuolin alla ja yritin kissittää sitä. Kysyin sen nimeä, eikä kukaan vastannut. Yritin istua hetken ihan rentona ja velttona. Hätistelin Crimiksen kättä päästäni niin kauan kun luulin että hiuksissani on kärpänen. Vakuutin Crimiksen vieressä istuvalle Hannelelle, ettei haitannut yhtään, kun Crimis silitti minua kuin kissaa. Taputin lohduttavasti Crimiksen kenkää, kun hän Hannelen huomautuksen vuoksi lopetti. Yritin kurotella kissaa syliini, mutta se meni karkuun. Olin juuri ryhtynyt kokeilemaan, yltäisinkö kengälläni minua vastapäätä nojatuolissa istuvan Idan kenkään, jos venyttäytyisin oikein pitkäksi kun -
"Crimis!" Ida sanoi tiukasti ja veti jalkansa kauemmas minusta.
"No?"
"Voisitko sä viedä tän sun uuden lemmikin vaikka lenkille tai jotain?"
"Joo joo. Mitä sä haluat että mä laitan sen tekemään? Snorre lepää."
"En mä tiedä! Opeta se valjastamaan hevonen vaikka. Joo hei - opeta se, niin se voi laittaa Ricon aina valmiiksi!"
"Tämä ei vielä tiedä edes mitä tarkottaa silat", Crimis sanoi ja taputti päätäni, "niin luuletko että se oppii ihan heti valjastamaan.
Taivutin niskaani niin paljon kuin pystyin ja sain Crimiksen kasvot väärin päin näkökenttääni.
"Ihan sama. Mä yritän rentoutua rankan treenin päälle, joten sun tätyy pitää se kurissa", Ida sanoi esittäen ärtyneempää kuin oli, ja Crimis supisti suutaan sen näköisenä, että hän pidätteli hymyä.
Kun astuimme tallikäytävälle, Crimis alkoi kävellä päättäväisesti suoran eteenpäin. Hölkkäsin hänen kannoillaan, ja kun hän sanoi "tallissa ei saa juosta!" yritin pikakävellä parhaani mukaan. Kun Crimis teki äkkipysäyksen, melkein törmäsin häneen. Hän kääntyi oikealla puolellamme olevassa karsinassa haukottelevan pienen hevosen puoleen. Se oli varmaan Snorren kokoinen, mutta melkein musta ja vähemmän pörröinen.
"Harjataan tää. Andrei tulee yleensä näihin aikoihin, niin voisit oikeasti opetella sitä valjastamista tällä. Sitte Andreikin pääsisi suoraan lenkille, kun se ei vissiin kauhean mielellään ole täällä koko iltaa hevosten kanssa."
"Kuka-"
"Se on yks mies. Aika pelottava itse asiassa kun se ei paljoo hymyile."
"Ei kun tää hevonen!"
"Tää on Prookkis", Crimis esitteli ja antoi Prookkiksen livahtaa karsinastaan käytävälle. "Sen emäntä on reissussa, niin me kaikki vähän hoidetaan sitä", hän jatkoi kiinnittäessään hevosen kahdella ketjulla keskelle käytävää seisomaan. "Voisitko sä olla tappamatta itseäsi jos mä haen äkkiä tosta vierestä tämän valjaat? Voit tällä harjata sitä jo."
"Se puree!" huhuilin Crimikselle, joka loittoni jo käytävällä.
"Höpö höpö!"
Harjasin Prookkista varovasti sillä aikaa kun Crimis haki valjaita. Prookkis värisytteli karvojaan. Sitä taisi kutittaa. En kuitenkaan uskaltanut painaa harjalla kovempaa ennen kuin Crimis palasi. Ties vaikka se olisi suuttunut siitä. Heti kun hän tuli ulos satulahuoneesta, aloin harjata hevosta vähän voimakkaammin. Tämä hevonen oli pehmoisempi kuin Snorre. Olihan Snorrella pörröisempi turkki kuin tällä, mutta kun painoin tämän hevosen kaulaa ja kylkiä, se oli pehmeä kuin tyyny. Tai oikeastaan se oli vesipatjamainen. Ja sen pepussa oli pieniä vaaleampia pilkkuja...
"Älä hipelöi sitä tolleen. Sitä kutittaa", Crimis sanoi ja harjasi minua sormille, kun tutkin Prookkiksen pilkkuja.
"Miksei Kei halua puhua mulle?" kysyin.
"Keitaro? Miten niin ei halua? Mistä se tuli sulle nyt yhtäkkiä mieleen?"
"Siitä kun Prookkiksen harja on täynnä näitä heiniä", vastasin totuudenmukaisesti, mutta en mitenkään selittänyt ajatuksenjuoksuani. Jos ihmisille vastaa sillä tavalla, kyseleminen loppuu siihen.
"Se on aluksi vaan vähän ujo", Crimis sanoi olkiaan kohauttaen ja nosti valjasnipun Prookkiksen selkään. "Katopa. Andrei on tehnyt tämän kanssa ihan hirveästi töitä. Nää laitetaan näin päin. Sitten päästetään tää tästä ympäriltä pois, tää on häntäremmi. Tää on rintaremmi, se ei kuulu tähän, sitä vaan säilytetään tässä. Sä voit laittaa sen tohon tämän kaulalle roikkumaan ja odottamaan. Siihen vaan!"
Miten niin Kei on ujo, ajattelin. Kaikkia ihmisiähän hermostuttaa vähän tavata joku uusi. Onneksi suurin osa kaikista maailman ihmisistä on kivoja, joten jännittäminen on yleensä turhaa. Sitä paitsi Keihän oli puhunut aina välillä ihan normaalistikin minulle. Onkohan minussa joku vika? Hukkasuossa kävi muutenkin aika paljon kaikkia ihme kloppeja, jotka katosivat aina mystisesti paikalta ennen kuin ehdin esitellä itseni kenellekään heistä. Olin nähnyt kaikkia ihme Maxeja, Reitoja ja Kipejä juoksemassa ympäriinsä, mutta päälle ne eivät katsoneet vahingossakaan, vaikka olisin saanut ne kiinni. Mikähän kaikkia poikia vaivasi täällä? Kyllä he keskenään näyttivät viihtyvän välillä. Olin nähnyt Keinkin ihan hymyilevän Reitalle ja härnäävän häntä niin kuin normaali ihminen.
"...laitetaan näistä renkaista, rintaremmin alta ja kuolaimiin", Crimis lopetti.
"Ja nyt se on valmis vai?" ihmettelin. Noinko nopeasti poni valjastettiin?
"No joo. Kärryt laitetaan pihalla vasta, mutta Andrei saattaa vielä vaan ohjasajaa. Nyt vaan pidetään Prookkikselle hetki seuraa, ettei se sotkeudu naruihinsa."
"Joo - tuu tähän niin otetaan kuva tän kanssa."
"Eikä oteta! Mun tukka on likanen ja varmaan naamakin, ja mulla on tallivaatteet."
"Tuu nyt vaan!" väänsin Crimistä käsivarresta.
"Älä - hei -"
Siitä tuli oikeastaan teeskennelty painimatsi. Prookkis yritti parhaansa mukaan pysyä poissa alta, kun minä roikuin Crimiksessä ja yritin saada meistä kuvan kännykän etukameralla. Tiesin ettei Crimis yrittänyt tosissaan karistaa minua niskastaan, koska hän olisi varmasti oikeasti onnistunut siinä. Silti hämärässä tallissa oli mahdoton kuvata mitään vanhalla Huawella, kun kohteet heiluivat kuin hattivatit. Luovuin toivottomasta yrityksestäni kuitenkin vasta kun kuulimme tallikäytävältä askeleet. Tiesin, että lähestyvä mies oli nyt se Andrei. Vapautin Crimiksen heti ja sanoin kädestä päivää Andreille, joka katsoi minua suoraan silmiin. Rakastuin vähän: siis niin kuin maalaukseen tai musiikkiin rakastutaan. Jos lasta oltaisiin käsketty piirtämään presidentti, kuningas, supermies tai Jumala, sillä olisi ollut tämän miehen katse. Siitä tuli niin rauhallinen ja helpottunut olo. Ihan niin kuin tämä ihminen ymmärtäisi ajatuksenikin ja hyväksyisi kaiken. Minun ei tarvitsisi salata mitään, koska en pystyisi salaamaan mitään. Toisaalta olisin saattanut tuntea oloni hermostuneeksi, jos olisin ollut varas tai valehtelija.
"Me laitettiin Chain kanssa Prookkis sulle valmiiksi", Crimis koetti selittää Andreille.
"Spasiba", Andrei taisi sanoa hiljaisella äänellä.
Siristin silmiäni ja yritin nähdä, mikä Andreissa muka oli niin pelottavaa ja hymytöntä. En nähnyt millään. Hän ei vain osoittanut ystävällisyyttä samoilla ilmeillä ja eleillä kuin minä, mutta ihan varmasti osoitti sitä koko ajan omalla tavallaan. Mieshän silitti ponin päätäkin hyvin hellästi ja kaivoi sille taskustaan sokerinpalan. Prookkiksen korvat ponnahtivat pystyyn, kun se hamuili sokeria, eikä se pelännyt yhtään. Kun Andrei irrotti sen naruista ja lähti taluttamaan sitä pois, se lähti mukaan selvästi mielellään.
"No niin. Onkohan se Ida jo menny pois sieltä taukotuvasta, että sut voi viedä sinne takaisin? Vai joko sä osaisit olla rauhassa ja ärsyttämättä sitä niin kauan että mä juon kahvia?"
"Älä kiusaa mua, mä oon pieni."
"Et sä ole mikään pieni. Sä olet verrattaen suuri. Tuu jo."
Kommentit
Lähetä kommentti