Hopiavuoren maastoretki

Tarina tapahtuu Hopiavuoren hevostallilla. Kertoja on Reita.

”Sit kohta tulee T-risteys, ja sit siitä pitää kääntyä vasemmalle” Buathong neuvoi vähän ennen kuin olimme Auneksen risteyksessä.
”Paa nyt se navigaattori edes pois”, ärähdin sille. Olin pyytänyt vaikka kuinka monta kertaa, eikä se ollut totellut. ”Mä asuin täällä. Kirjaimellisesti täällä. Mä osaan ajaa sinne.”
”…mä ajattelin vaan varmuuden vuoksi…”
”Älä ajattele. Tai ajattele edes hiljaa. Tai muuten mä en ota sua enää ikinä mukaan.”

Oikealta tuli autoja. Meillä oli kolmio. Ja hevosenkuljetusvaunu. Vaihdoin radion Loopille. Tässä sitä seistäisiin. Vaunun kanssa ei niin vain kiihdytelty. Olin aina vihannut Auneksen risteystä. Talvella se on liukas eikä siitä meinaa päästä, eikä sitä tiukkaa kurvia juuri ennen risteystä ole kauhean kivaa

Reita, tarinan kertoja

ajaa kesälläkään. Lopulta tuli hevosenkuljetusvaununkokoinen rako ja pääsimme jatkamaan matkaa. Ärsytti aivan hirveästi köröttää koko matka kahdeksaakymppiä vaunun takia. Vielä enemmän ärsytti, että olin huolinut sen Buathongin pojan mukaan.

Silti me lopulta pääsimme perille. Ilman navigaattoria, koska kyllä minä nyt jumaliste Seinäjoelta osaan itsenäisesti niin Otsonmäelle, Könniin kuin Ylistaroon ja muihin välikuntiinkin, niin kuin normaali ihminen. Ja niin kuin olin uumoillut, Hopiavuori erottui kyllä maisemasta.

Buathongin poika sai itse hoitaa Minin kuntoon. Vahdin kyllä, että se muisti laittaa kypärän päähänsä ja kiristää satulavyön ennen kuin nousi selkään. Muusta ei tarvinnut Minin kanssa olla huolissaan. Pond sen sijaan oli omituisen lennokkaalla tuulella vieraassa paikassa. Sillä oli jokin ihme vimma mennä tutustumaan Saaran Pulla-suomenhevoseen ja sitä sai pidellä ihan tosissaan. Mini sen sijaan näytti melkein nukkuvan, vaikka aina välillä Buathong unohti pitää sen ohjasta kiinni.

Mini on niin hidas hevonen, että sen olisi ollut järkevintä mennä viimeisenä. Eetukin ehdotti sitä, ja poika olisi vieläpä suostunut sellaiseen järjestelyyn. Sanoin kuitenkin ei. Minun oli pakko kertoa, että hevonen menisi kyllä hienosti viimeisenä, mutta kun ratsastaja oli käynyt sillä maastossa vain yhden kerran aikaisemmin. Tai millään hevosella. Sanoin, että minä menen Pondin kanssa Minin ja Buathongin perässä, viimeisinä. Meidän ei muutenkaan ollut tarkoitus mennä kauhean lujaa. Olihan nyt rankka TT-Cup meneillään ja kaikkea.

Minusta oli oikein miellyttävää maastoilla taas tutuissa maisemissa. Minä olen kasvanut täällä, ja minä olen elänyt täällä, eikä mikään voita pohjalaisia peltoja. Sen sijaan se oli kiva huomata, että Eetun puhe kuulosti korvissani sen verran leviältä ja komialta, että ainakin pahimmat pohjalaisuudet taisivat olla pudonneet puheestani. Myös Buathongilla näytti olevan kivaa, vaikka ohjat luistivat sen käsistä, kun se keskittyi kaikkeen muuhun kuin ratsastamiseen. Saaran tamma pudotti sen ja Minin päälle lunta mennessään, mutta Buathong tuntui säikähtävän enemmän kuin hevoseni, jolla hän ratsasti. Myös Pond otti oikein sivuaskelia, vaikka siihen ei osunut lumihiutalettakaan.

Kun illanpuolella ajelimme jo kotiinpäin ja vahdimme hevosia Skypen välityksellä, se rasittava poika ei malttanut olla hiljaa. Se höpötti paljon, ja piti huolta, että sanoi mahdollisimman usein sellaisia verbejä kuin ”menöö”, ”tuloo” ja ”teköö”. Se lopetti sen vasta, kun osoitin auton ikkunasta tien oikealla puolella olevaa tupaa.
”Tieks kuka tos asuu?” kysyin siltä niin kuin se olisi ollut tyttäreni, Ruska.
”No?”
”En mä tiiä. Mutta vajaat kymmenen vuotta sitten siinä asui vielä mun isä.”

Niin kuin sanoin, oli ihan virkistävää käydä kotona. Ainakin minulle ja hevosille. Olisin varmaan käynyt äidinkin luona ihan vain ohi ajaessani, mutta kun se pirun poika oli mukana. Ja hevoset.