"Mä meen ny!"
"No mene mene."
Ekun äänestä saattoi kuulla huvittuneisuuden, mutta silti tein joka kerta kauhean numeron, kun lähdin Nasun kanssa ulos. Kai minä jotenkin yritin luoda hänelle muistijälkeä siitä, että hän oli itse antanut luvan. Pelkäsin koko ajan vähemmän, että jotain sattuisi, mutta aina pelkäsin uusia asioita. Viimeaikoina minua oli alkanut hirvittää, että rikkoisin koiran jotenkin, tai että se pääsisi vahingossa irti. Katsoin tarkasti, ettei Nasun häntä vain jäänyt ovenrakoon, kun se astui laiskasti ulos loskan keskelle. Minä olisin pillastunut, jos joku olisi rikkonut Chompoon.
Aluksi en ollut uskaltanut lähteä kauas. Olimme pysytelleet näköyhteyden päässä Ekun kotoa. Olimme saattaneet esimerkiksi käveleskellä pihatietä edestakaisin niin kuin vähäjärkiset. Nasu ei ollut ikinä keksinyt mitään outoa. Se lönkötteli aina remmi löysällä ja sitä sai odotella. Silti olin tähyillyt pihatielläkin huolestuneena ympärilleni. Mitä jos jostain tulisi vaikka toinen koira? Mitä jos Nasu vetäisi sitten itsensä irti? Alkaisi tapella tai juoksisi auton alle? Mitä jos en löytäisi sitä, tai mitä jos se ja sen tappelukaveri purisivat minuakin kun menisin väliin? Onneksi Nasu noteerasi muita koiria yleensä vain vilkaisun verran.
Pikkuhiljaa reviirimme oli laajentunut. Löin vaikka vetoa, että Nasu tunsi lähitienoon metsiköt ja pikkutiet paremmin kuin emäntänsä. Jos pysyimme tiellä, koira lönkötteli ihan tyytyväisenä perässäni. Välillä raahasin sen poluille, eikä se tuntunut oikeastaan haluavan millekään maastolenkeille. Kerran olin yrittänyt oikaista sen kanssa pellon poikki umpihangesta, mutta siitä se oli kieltäytynyt. Se oli parkkeerannut tien puolelle, enkä ollut saanut sitä hyppäämään millään ojan ylitse. En ollut kehdannut sanoa siitä kerrasta Ekulle mitään, mutta en ollut yrittänyt samaa enää uudestaan. Olin kastellut kenkäni silloin kokonaan.
Kerran olimme kävelleet meille asti hakemaan seuraavan aamun työvaatteita. Markus oli tullut ovelle kuullessaan koiran hännän hakkaavan laiskasti seinään. Hän oli katsonut meitä kummissaan, avannut oven rappuun ja kurkistellut ympärilleen. "Missä Ekku on?" hän oli kysynyt ja syöttänyt sitten koiralle lihapullia omalla haarukallaan keskeneräisestä annoksestaan. Sitten me olimme lähteneet, ja olin kuullut alaovelle asti miten Markus oli aivastellut kotona. Illalla Ekku sanoi, että Nasua närästää, ja minun oli kerrottava niistä lihapullista. Kuulemma syynä taisi olla ketsuppi.
Silläkään kertaa ei tapahtunut mitään kummaa. Oli myöhä, ja oli jo pimeää. Nasu nosti jalkaa katuvalon kylkeen, nuuskutteli sulavia lumipalteita ja väisteli pahimpia vesilätäköitä. Yritin olla toivomatta, että se olisi Chompoo. Vielä enemmän yritin olla kiintymättä siihen, koska parhaatkin koirat elävät vain muutamia vuosia. Minulle ei ikinä tulisi koiraa. Etsisin kuitenkin siitä Chompoota ja pettyisin, kun en löytäisi. Ja sitten kuitenkin kiintyisin siihenkin, eikä sekään eläisi aina. Onneksi hevoset elivät käytännössä ikuisesti. Vedin pipon päästäni ja työnsin sen taskuuni, koska oli niin kauhean kuuma. Nasulla ei ollut kiire, joten yritin löytää Otavan käveleskellessämme kotiinpäin. Kun löysin sen, kyykistyin osoittamaan sitä Nasulle, vaikka tokkopa se edes katsoi. "Kato nyt Nasu, tuolla asuu Chompoo."
Koira oli tyytyväinen, kun pääsi sisälle kuivaan ja lämpöiseen. Sen ruoka odotti sitä, mutta se malttoi antaa minun kuivata tassunsa ja ottaa valjaat pois. Sitten se ampaisi kohti keittiötä, ja vaikka se oli yleensä niin laiska, silloin se oli yhtä virkeä kuin Chompoo oli ollut melkein loppuun asti.
"Me tultiin", huikkasin olohuoneen suuntaan.
"Tuu sitte tänne asti", kuului naurahtava kehotus.
"No mene mene."
Ekun äänestä saattoi kuulla huvittuneisuuden, mutta silti tein joka kerta kauhean numeron, kun lähdin Nasun kanssa ulos. Kai minä jotenkin yritin luoda hänelle muistijälkeä siitä, että hän oli itse antanut luvan. Pelkäsin koko ajan vähemmän, että jotain sattuisi, mutta aina pelkäsin uusia asioita. Viimeaikoina minua oli alkanut hirvittää, että rikkoisin koiran jotenkin, tai että se pääsisi vahingossa irti. Katsoin tarkasti, ettei Nasun häntä vain jäänyt ovenrakoon, kun se astui laiskasti ulos loskan keskelle. Minä olisin pillastunut, jos joku olisi rikkonut Chompoon.
Aluksi en ollut uskaltanut lähteä kauas. Olimme pysytelleet näköyhteyden päässä Ekun kotoa. Olimme saattaneet esimerkiksi käveleskellä pihatietä edestakaisin niin kuin vähäjärkiset. Nasu ei ollut ikinä keksinyt mitään outoa. Se lönkötteli aina remmi löysällä ja sitä sai odotella. Silti olin tähyillyt pihatielläkin huolestuneena ympärilleni. Mitä jos jostain tulisi vaikka toinen koira? Mitä jos Nasu vetäisi sitten itsensä irti? Alkaisi tapella tai juoksisi auton alle? Mitä jos en löytäisi sitä, tai mitä jos se ja sen tappelukaveri purisivat minuakin kun menisin väliin? Onneksi Nasu noteerasi muita koiria yleensä vain vilkaisun verran.
Pikkuhiljaa reviirimme oli laajentunut. Löin vaikka vetoa, että Nasu tunsi lähitienoon metsiköt ja pikkutiet paremmin kuin emäntänsä. Jos pysyimme tiellä, koira lönkötteli ihan tyytyväisenä perässäni. Välillä raahasin sen poluille, eikä se tuntunut oikeastaan haluavan millekään maastolenkeille. Kerran olin yrittänyt oikaista sen kanssa pellon poikki umpihangesta, mutta siitä se oli kieltäytynyt. Se oli parkkeerannut tien puolelle, enkä ollut saanut sitä hyppäämään millään ojan ylitse. En ollut kehdannut sanoa siitä kerrasta Ekulle mitään, mutta en ollut yrittänyt samaa enää uudestaan. Olin kastellut kenkäni silloin kokonaan.
Kerran olimme kävelleet meille asti hakemaan seuraavan aamun työvaatteita. Markus oli tullut ovelle kuullessaan koiran hännän hakkaavan laiskasti seinään. Hän oli katsonut meitä kummissaan, avannut oven rappuun ja kurkistellut ympärilleen. "Missä Ekku on?" hän oli kysynyt ja syöttänyt sitten koiralle lihapullia omalla haarukallaan keskeneräisestä annoksestaan. Sitten me olimme lähteneet, ja olin kuullut alaovelle asti miten Markus oli aivastellut kotona. Illalla Ekku sanoi, että Nasua närästää, ja minun oli kerrottava niistä lihapullista. Kuulemma syynä taisi olla ketsuppi.
Silläkään kertaa ei tapahtunut mitään kummaa. Oli myöhä, ja oli jo pimeää. Nasu nosti jalkaa katuvalon kylkeen, nuuskutteli sulavia lumipalteita ja väisteli pahimpia vesilätäköitä. Yritin olla toivomatta, että se olisi Chompoo. Vielä enemmän yritin olla kiintymättä siihen, koska parhaatkin koirat elävät vain muutamia vuosia. Minulle ei ikinä tulisi koiraa. Etsisin kuitenkin siitä Chompoota ja pettyisin, kun en löytäisi. Ja sitten kuitenkin kiintyisin siihenkin, eikä sekään eläisi aina. Onneksi hevoset elivät käytännössä ikuisesti. Vedin pipon päästäni ja työnsin sen taskuuni, koska oli niin kauhean kuuma. Nasulla ei ollut kiire, joten yritin löytää Otavan käveleskellessämme kotiinpäin. Kun löysin sen, kyykistyin osoittamaan sitä Nasulle, vaikka tokkopa se edes katsoi. "Kato nyt Nasu, tuolla asuu Chompoo."
Koira oli tyytyväinen, kun pääsi sisälle kuivaan ja lämpöiseen. Sen ruoka odotti sitä, mutta se malttoi antaa minun kuivata tassunsa ja ottaa valjaat pois. Sitten se ampaisi kohti keittiötä, ja vaikka se oli yleensä niin laiska, silloin se oli yhtä virkeä kuin Chompoo oli ollut melkein loppuun asti.
"Me tultiin", huikkasin olohuoneen suuntaan.
"Tuu sitte tänne asti", kuului naurahtava kehotus.
Kommentit
Lähetä kommentti