"Mä laitan tämän... ...äkkiä... ...Insta..."
"Chai. Chai! Mitä vit - Chai haloo!"
"Joo joo! Mä oon ihan kohta... ...valmis..."
Kun sain viimeisenkin tagin kirjoitettua, nostin katseeni Crimikseen, joka naputti kengänkärjellään lattiaa ja näytti ankaralta.
"Se on sitten perseestä kuinka sä katoot tästä maailmasta heti jos sulle antaa puhelimen", hän sanoi. "Takki päälle. Sä lupasit", hän vielä komensi, mutta häntä nauratti.
Puin takin päälleni ja tulin sitten kypärää roikottaen kentälle, koska niin Crimis oli käskenyt. Olin tietenkin olettanut, että kun Crimis puhui ratsastamisesta, hän oli tarkoittanut että Snorrella. Muuten en olisi suostunut. Nyt Crimis piteli kuitenkin ohjista jotain jättiläishevosta ja oli vieläpä sen näköinen, että siinä ei ollut mitään ihmeellistä.
"Ei", ilmoitin heti kantani.
"Tämä on Lasse", Crimis esitteli ylpeänä.
"Hei Lasse", sanoin Crimikselle, "mä olen Chai ja mä en halua lähellekään sua."
"Hei Chai, mä olen tosiaan Lasse ja mä olen ihan kiltti, joten tuu nyt vaan vähän nopeesti tänne", Crimis sanoi.
"En mä halua..."
"Okei, ei oo pakko. Sä voit myös mennä ratsastamaan Snorrella. Harmi että mulla ei oo aikaa enää siihen kun tämä pitää purkaa - mutta mä voin kyllä pyytää vaikka Keitä, eikö niin? Kun teillä toi puhuminen on sujunut niin hyvin tässä jo monta päivää?"
Silloin minua alkoi yhtäkkiä ihan hirveästi miellyttää ajatus Lassella ratsastamisesta, joten nopeasti sitä kaulalle taputettuani vedin jalustimen alas satulankyljeltä. Sitä piti pidentää, että sain työnnettyä siihen jalkani, ja silti minulla oli ihan hirveitä vaikeuksia kavuta Lassen selkään.
"Käyntiä", Crimis komensi heti kun olin joten kuten satulassa.
"Hä? En mä voi mennä yksin!"
"Et sä oo yksin. Sä meet Lassen kanssa."
"En mä osaa!
"No jos sä et vieläkään osaa edes sitä, niin Jennin täytyy olla maailman surkein opettaja. Ens kerralla ehkä Kei-"
"Joo joo!"
Lassea ei tarvinnut kahdesti kehottaa liikkumaan. Se lähti liikkeelle marssitahtia, ja se oli ihan hirveää. Snorren kävely oli hidasta löntystämistä, mutta Lasse meni ripeästi. Se oli sen tuntuinen kuin sillä olisi ollut jokin sovittu tapaaminen ja se olisi pelännyt myöhästyvänsä. Koska se ilmeisesti tiesi minne oli menossa, keskityin vain pysymään sen mukana. Se käveli määrätietoisesti kaviouralle ja alkoi kiertää kenttää myötäpäivään.
"Hyvä juttu. Nyt kävelytät sitä siinä aina pari kolme rinkiä suuntaansa ja käännät sitte aina. Mä otan ton Ampan tosta sillä aikaa: Birgitta lupasi lämmitellä sillä tuolla maastossa. Ei hätää, mä nään sut koko ajan!"
Crimis alkoi loitota jo minulle huutaessaan. Olisin halunnut vastata, että et varmana jätä minua yksin tänne, mutta en uskaltanut. Pelkäsin että hevonen olisi säikähtänyt ja juossut aidan läpi tai jotain. Huutamisen sijaan tuijotin kauhuissani sen valkoisten korvien välistä suoraan eteenpäin ja tunsin istuvani ennemminkin norsun kuin hevosen selässä. Miksi yli 130-senttisiä hevosia edes oli olemassa?
Olin kentällä yksin ainakin kolme vuorokautta. Tai ainakin se tuntui siltä. Aluksi en uskaltanut tehdä oikeastaan mitään. Hevonen käveli tasaisesti eteenpäin varmasti noin viisi kierrosta, vaikka Crimis oli määrännyt kolme. Huomasin jännittäväni koko ajan vatsalihaksiani ja hengittäväni niin huonosti, että muuttuisin varmasti lopulta siniseksi. Hartiat jumiutuivat ja päätä alkoi särkeä. Ajattelin, että putoaminen sattuisi varmaan vähemmän kuin jännittäminen, tai ainakin se olisi kertarysäyksellä ohitse. Suoristin siis selkäni ja nostin pään pystyyn. Päästin satulasta irti ja otin ohjista kiinni. Jenni oli jankuttanut minulle ohjasotteesta. Kädet piti pitää yhdessä ja kyynärpäät kyljissä. Ohjista ei saanut vetää, eivätkä ne saaneet lerppua kuin pyykkinarut, vaan niiden piti tuntua kuminauhoilta. Päätin unohtaa sellaiset neuvot ja keskittyä pysymään hengissä niin kauan että saisin Lassen kävelemään toiseen suuntaan.
Miten se kääntäminen menikään? Käytä sisäohjaa ja ulkopohjetta, Jennin ääni sanoi päässäni, enkä ymmärtänyt siitä mitään. Kiristin oikeaa ohjaa varovasti. Olin itse laittanut pari kertaa hevoselle suitset, ja hevosten suuhun laitetaan oikeasti rautaa. Pelkäsin että rikkoisin tämän Lassen hampaat jos vetäisin ohjasta. Samoin olin harjannut hevosen monta kertaa, ja huomannut että ainakin isoilla hevosilla kylkiluut tuntuivat kyljissä - siis juuri siinä missä minun terävä kantapääni suurin piirtein lepatti tuulessa ja hakkasi hevosen kylkeä. Yritin siis painaa vasemmalla pohkeellani Lassen kylkeen vain pienen merkin siitä, että nyt pitäisi kääntyä. Olin ihan varma että sen kylkiluut voisivat muuten murtua, kun sillä ei tuntunut edes olevan samanlaista pehmeää karvakerrosta niiden suojana kuin Snorrella. Sitä paitsi Snorre oli niin pieni, että kantapääni roikkuivat turvallisesti sen kylkiluiden alapuolella.
Lassen vauhti hidastui. Tunsin miten se epäröi. Se ei enää tosiaankaan ollut menossa tapaamiseen, josta oli vähän myöhässä. Nyt se eteni kuin se olisi ollut ulkopaikkakuntalainen Helsingissä, eksynyt matkallaan Stockan kellon alle ja lukisi samalla kännykästään Google Mapsia, joka ei ihan toiminut. Kiristin uudelleen ohjaa aavistuksen ja painoin pohkeella. Hevonen hidasti vauhtiaan vielä puolen askeleen ajaksi, mutta päätti sitten tehdä huojahtelevan, valasmaisen kaarroksen ja alkaa kävellä kentän ympäri toiseen suuntaan. Hetken hevonen oli vielä epävarma, mutta sitten se kiihdytti taas käyntiään ja alkoi marssia. Sen Google Maps oli paikantanut sen oikein. Teki mieli paiskata ohjat sen niskaan ja tuulettaa.
"Ihan hyvä", kuului kentän laidalta. Crimis avasi portin ja käveli ruskean hevosen kanssa sisään. "Vielä kun sun ulko-ohja ei lerppuis melkein maassa asti."
En osannut vastata siihen mitään. Hevonen oli kääntynyt, eikö se muka riittänyt?
Crimis ponnisti ruskean hevosen selkään kevyesti kuin hänellä olisi ollut jouset kantapäissään, ja laittoi sitten hevosensa ravaamaan mitä monimutkaisimpia reittejä aina sillä puolella kenttää jossa minä ja kävelevä hevoseni emme olleet. Pelkäsin että hevoseni päässä napsahtaisi ja se haluaisi juosta kilpaa.
"Susta tulee vielä mun uusi kilparatsastaja", Crimis huusi viilettäessään ohitse. Nauroin niin että meinasin pudota. Otin äkkiä satulasta kiinni ja suljin suuni. Hevonen ravisteli päätään ja sen lyhyt harja heilahteli puolelta toiselle.
Olin nähnyt miten Jenni ja Kei olivat hyppineet esteitä hevosilla. Se vaikutti ihan hullun hommalta. Epäilin, että heidän elimistöstään puuttui joku pelkoa aiheuttava välittäjäaine tai hormoni, koska molemmat olivat varmaan ihan viisaita, mutta eivät silti tajunneet hevosten olevan ihan riittävän vaarallisia ilman minunkorkuisiani esteitä. Vähempikin riittäisi. Sitä paitsi tekiköhän hevosille edes hyvää uhmata luonnonlakeja lentämällä, varsinkaan kun edes Kei ja Jenni eivät olleet sentään painottomia? Ja kun Kein hevosella oli niin olemattomat jalatkin...
"No niin, poikaseni", Crimis sanoi ravatessaan hevosellaan meidät kiinni ja jäädessään vierellemme kävelemään. Hän oli ilmeisesti taas erinomaisella tuulella. "Mitä me opeteltaisiin tänään? Ravaamaan?"
"Eikä!"
"Ei kun joo joo - ihan lyhyt matka vaan. Mennään toi seuraava pitkä sivu. Painat tossa alussa pohkeilla samalla lailla ku silloin kun haluat lähteä käyntiin! Ja painat sitten oikeasti kans, koska muuten mä ajan tällä piiskalla sen ravaamaan, ja sitten poika ravataankin kovaa! Tuolla kulmassa voit hidastaa vähä samalla lailla kun pysäytetään."
Oli hirveää odottaa kuinka lähestyimme sitä aitapuomia, jolta meidän piti jatkaa ravissa. Lasse käveli ihan liian nopeasti. Olisin varmaan saanut sen pysähtymään, mutta tiesin Crimiksen siinä tapauksessa ihan oikeasti ajavan meitä piiskalla takaa. Pysäyttämisen sijaan yritin rentouttaa hartiani ja istua selkä suorempana. Se tuntui Snorrenkin kanssa auttavan hevosen pomppivissa ja huojuvissa askelissa istumista. Ravaaminen oli pelottava ajatus. Jenni oli monet kerrat houkutellut minua kokeilemaan, mutta en ollut halunnut. Hän oli nimittäin sanonut, että se tuntui aluksi pelottavalta.
Purisin pohkeillani Lassen kylkiä hetken verran. Se epäröi taas ja taivutti kaulaansa vilkaistakseen Crimistä ja hänen ruskeaa hevostaan. Ruskea hevonen kiihdytti eleettömään raviin, ja Lasse päätti lähteä sen mukaan - ja se oli hirveää.
Olin kerran lapsena kolarissa. Kukaan ei kuollut, eikä edes loukkaantunut pahasti, mutta auto meni siihen nähden yllättävän lyttyyn. Ravaamisessa oli jotain samaa. Säikähdin niin paljon, että pitkä sivu tuntui olevan taakse jäänyttä elämää ennen kuin sen ravaaminen alkoikaan.
"Sit vaan uudestaan", Crimis sanoi ja laittoi hevosensa ravaamaan seuraavan pitkän sivun alussa. Nyt tiesin mitä odottaa, kun Lasse kiihdytti pyytämättä raviin. Olin varma että putoaisin, enkä ehtinyt ajatella mitään muuta. Sitten se taas loppui. En ehtinyt purnata vastaan ennen kuin ravasimme taas, ja tällä, sillä erää viimeiseksi jäävällä kerralla tajusin yhtäkkiä mitä minun pitäisi tehdä. Sen sijaan että yrittäisin olla pomppimatta ja liitää jotenkin omassa ilmatilassani hevosen yläpuolella, minun pitäisi ravata sen mukana. Painoin pohkeeni kevyesti hevosen kylkiin ja kuvittelin muutaman sekunnin olevani kentauri. Muuta en ehtinyt. Tavallaan olisin halunnut yrittää vielä pari kertaa: minusta tuntui kuin olisin ymmärtämäisilläni jotain ratsastuksesta. Toisaalta olin hyvin tyytyväinen, kun Crimis lähetti minut kävelemään vielä pari kierrosta ja laskeutumaan sen jälkeen alas.
"Minkä erikoiskyvyn haluisit jos saisit jonku?" Crimis kysyi yhtäkkiä kun nostin jalustimia ylös.
"En tiiä... Hei - semmosen et osaisin laskee ojien kallistuskulmat tosta noin vaan päässäni, ai vitsi olisin hyvä insinööri!"
"Ööm... Tarkotin jotain vähän isompaa ehkä. Jotain superkykyä."
"Et osaisin lentää?" ehdotin. Vedin Lassen ohjat sen pään yli ja tarjosin niitä Crimikselle.
"Chai! Luuleksä että mä saan jotenkin talutettua nää samaan aikaan tallin ovesta sisään? Sitä paitsi se on ihan kiltti, mut älä anna sen syödä niitä uusia kanervia kun Hantsu istutti ne just eilen... Niin ja sähän opit lentämään. Siihen ei tarvita kun tarpeeksi hyvä hevonen ja ratsastustaitoa."
"Ei, mä perun ton vastauksen. Mä haluan osata puhua muurahaisten kieltä!" keksin ja Crimis kääntyi nauraen kävelemään kohti tallia ruskea hevonen kannoillaan. Minun ei auttanut kuin seurata.
Jotenkin ajauduin sitten hoitamaan Lassea. Olin ajatellut vain päästää sen karsinaansa varusteineen ja antaa sen odottaa, mutta kun harjatkin kerran olivat siinä ja Reita käytävän toisessa päässä oman hevosensa karsinassa vahtimassa etten kuole, niin miksipä ei. Sitä paitsi hevonenkin näytti siltä ettei hyökkäisi kimppuuni.
Lasse ei ollut mikään puhelias tyyppi, toisin kuin Snorre, joka elehti omalla mykällä kielellään koko ajan. Tämä hevonen kyllä kääntyi kiltisti minun suuntaani kun otin siltä suitset pois, mutta siihen se jutteleminen oikeastaan jäi. Toisaalta se oli ihan hyväkin. Minulla oli nimittäin tarpeeksi hommia kuunnella korva pitkällä käytävän ääniä samalla kun harjasin Lassea. Pelkäsin että joutuisin näkemään Kein, jota olin onnistunut välttelemään tosi hyvin. Bella asui seuraavassa karsinassa, joten pelkoni ei ollut ihan aiheeton.
Kun Lasse oli valmis, etsin sen tavaroille paikat satulahuoneesta, joka oli ärsyttävästi sekä tallituvan vieressä että toisella puolella koko tallia. Onneksi satulahuone oli tyhjä, ja onneksi siitä pääsi tosi nopeasti luikahtamaan oritalliin sen Crimiksen ruskean hevosen luokse. Oritalli oli ollut jo monta päivää yksi suosikkipaikoistani, koska Kei ei voinut mitenkään väijyä siellä.
"Miks sä haluat puhua muurahaisten kieltä?" Crimis kysyi kun jäin nojailemaan karsinan oveen, jonka toisella puolella hän viimeisteli ruskean hevosensa harjaamista.
"En mä tiedä haluaisinko. Jos mulla olis oikeesti vaan yksi toive, en mä varmaan kuitenkaan sitä superkykyä ottaisi."
"Vaan minkä?"
"Lukisin ajatuksia", päätin yhtäkkiä.
"Se vois olla aika rankkaa. Haluaisiksä tosiaan tietää mitä muut ajattelee?" Crimis kysyi.
"No en kyllä yleensä. Jos sitä kykyä ei saa jotenkin osa-aikaisena niin mä valitsen sittenkin ne ojien kallistukset... Hei - sä voit nyt valita sen ajatustenluvun niin voisit sitte aina kertoa mulle kun mä haluan tietää."
"Joo - mistä sä tiedät etten mä valehtelisi - ja voitko olla kuvaamatta varsinkin kun sulla on joku ihme tarve laittaa meistä aina ihan hirveitä videoita Insta Storyyn? Varmaan näyttää etten mä hoida ikinä hevosiani kun Ampasta lähtee tällänen pöly..."
"Chai. Chai! Mitä vit - Chai haloo!"
"Joo joo! Mä oon ihan kohta... ...valmis..."
Kun sain viimeisenkin tagin kirjoitettua, nostin katseeni Crimikseen, joka naputti kengänkärjellään lattiaa ja näytti ankaralta.
"Se on sitten perseestä kuinka sä katoot tästä maailmasta heti jos sulle antaa puhelimen", hän sanoi. "Takki päälle. Sä lupasit", hän vielä komensi, mutta häntä nauratti.
Puin takin päälleni ja tulin sitten kypärää roikottaen kentälle, koska niin Crimis oli käskenyt. Olin tietenkin olettanut, että kun Crimis puhui ratsastamisesta, hän oli tarkoittanut että Snorrella. Muuten en olisi suostunut. Nyt Crimis piteli kuitenkin ohjista jotain jättiläishevosta ja oli vieläpä sen näköinen, että siinä ei ollut mitään ihmeellistä.
"Ei", ilmoitin heti kantani.
"Tämä on Lasse", Crimis esitteli ylpeänä.
"Hei Lasse", sanoin Crimikselle, "mä olen Chai ja mä en halua lähellekään sua."
"Hei Chai, mä olen tosiaan Lasse ja mä olen ihan kiltti, joten tuu nyt vaan vähän nopeesti tänne", Crimis sanoi.
"En mä halua..."
"Okei, ei oo pakko. Sä voit myös mennä ratsastamaan Snorrella. Harmi että mulla ei oo aikaa enää siihen kun tämä pitää purkaa - mutta mä voin kyllä pyytää vaikka Keitä, eikö niin? Kun teillä toi puhuminen on sujunut niin hyvin tässä jo monta päivää?"
Silloin minua alkoi yhtäkkiä ihan hirveästi miellyttää ajatus Lassella ratsastamisesta, joten nopeasti sitä kaulalle taputettuani vedin jalustimen alas satulankyljeltä. Sitä piti pidentää, että sain työnnettyä siihen jalkani, ja silti minulla oli ihan hirveitä vaikeuksia kavuta Lassen selkään.
"Käyntiä", Crimis komensi heti kun olin joten kuten satulassa.
"Hä? En mä voi mennä yksin!"
"Et sä oo yksin. Sä meet Lassen kanssa."
"En mä osaa!
"No jos sä et vieläkään osaa edes sitä, niin Jennin täytyy olla maailman surkein opettaja. Ens kerralla ehkä Kei-"
"Joo joo!"
Lassea ei tarvinnut kahdesti kehottaa liikkumaan. Se lähti liikkeelle marssitahtia, ja se oli ihan hirveää. Snorren kävely oli hidasta löntystämistä, mutta Lasse meni ripeästi. Se oli sen tuntuinen kuin sillä olisi ollut jokin sovittu tapaaminen ja se olisi pelännyt myöhästyvänsä. Koska se ilmeisesti tiesi minne oli menossa, keskityin vain pysymään sen mukana. Se käveli määrätietoisesti kaviouralle ja alkoi kiertää kenttää myötäpäivään.
"Hyvä juttu. Nyt kävelytät sitä siinä aina pari kolme rinkiä suuntaansa ja käännät sitte aina. Mä otan ton Ampan tosta sillä aikaa: Birgitta lupasi lämmitellä sillä tuolla maastossa. Ei hätää, mä nään sut koko ajan!"
Crimis alkoi loitota jo minulle huutaessaan. Olisin halunnut vastata, että et varmana jätä minua yksin tänne, mutta en uskaltanut. Pelkäsin että hevonen olisi säikähtänyt ja juossut aidan läpi tai jotain. Huutamisen sijaan tuijotin kauhuissani sen valkoisten korvien välistä suoraan eteenpäin ja tunsin istuvani ennemminkin norsun kuin hevosen selässä. Miksi yli 130-senttisiä hevosia edes oli olemassa?
Olin kentällä yksin ainakin kolme vuorokautta. Tai ainakin se tuntui siltä. Aluksi en uskaltanut tehdä oikeastaan mitään. Hevonen käveli tasaisesti eteenpäin varmasti noin viisi kierrosta, vaikka Crimis oli määrännyt kolme. Huomasin jännittäväni koko ajan vatsalihaksiani ja hengittäväni niin huonosti, että muuttuisin varmasti lopulta siniseksi. Hartiat jumiutuivat ja päätä alkoi särkeä. Ajattelin, että putoaminen sattuisi varmaan vähemmän kuin jännittäminen, tai ainakin se olisi kertarysäyksellä ohitse. Suoristin siis selkäni ja nostin pään pystyyn. Päästin satulasta irti ja otin ohjista kiinni. Jenni oli jankuttanut minulle ohjasotteesta. Kädet piti pitää yhdessä ja kyynärpäät kyljissä. Ohjista ei saanut vetää, eivätkä ne saaneet lerppua kuin pyykkinarut, vaan niiden piti tuntua kuminauhoilta. Päätin unohtaa sellaiset neuvot ja keskittyä pysymään hengissä niin kauan että saisin Lassen kävelemään toiseen suuntaan.
Miten se kääntäminen menikään? Käytä sisäohjaa ja ulkopohjetta, Jennin ääni sanoi päässäni, enkä ymmärtänyt siitä mitään. Kiristin oikeaa ohjaa varovasti. Olin itse laittanut pari kertaa hevoselle suitset, ja hevosten suuhun laitetaan oikeasti rautaa. Pelkäsin että rikkoisin tämän Lassen hampaat jos vetäisin ohjasta. Samoin olin harjannut hevosen monta kertaa, ja huomannut että ainakin isoilla hevosilla kylkiluut tuntuivat kyljissä - siis juuri siinä missä minun terävä kantapääni suurin piirtein lepatti tuulessa ja hakkasi hevosen kylkeä. Yritin siis painaa vasemmalla pohkeellani Lassen kylkeen vain pienen merkin siitä, että nyt pitäisi kääntyä. Olin ihan varma että sen kylkiluut voisivat muuten murtua, kun sillä ei tuntunut edes olevan samanlaista pehmeää karvakerrosta niiden suojana kuin Snorrella. Sitä paitsi Snorre oli niin pieni, että kantapääni roikkuivat turvallisesti sen kylkiluiden alapuolella.
Lassen vauhti hidastui. Tunsin miten se epäröi. Se ei enää tosiaankaan ollut menossa tapaamiseen, josta oli vähän myöhässä. Nyt se eteni kuin se olisi ollut ulkopaikkakuntalainen Helsingissä, eksynyt matkallaan Stockan kellon alle ja lukisi samalla kännykästään Google Mapsia, joka ei ihan toiminut. Kiristin uudelleen ohjaa aavistuksen ja painoin pohkeella. Hevonen hidasti vauhtiaan vielä puolen askeleen ajaksi, mutta päätti sitten tehdä huojahtelevan, valasmaisen kaarroksen ja alkaa kävellä kentän ympäri toiseen suuntaan. Hetken hevonen oli vielä epävarma, mutta sitten se kiihdytti taas käyntiään ja alkoi marssia. Sen Google Maps oli paikantanut sen oikein. Teki mieli paiskata ohjat sen niskaan ja tuulettaa.
"Ihan hyvä", kuului kentän laidalta. Crimis avasi portin ja käveli ruskean hevosen kanssa sisään. "Vielä kun sun ulko-ohja ei lerppuis melkein maassa asti."
En osannut vastata siihen mitään. Hevonen oli kääntynyt, eikö se muka riittänyt?
Crimis ponnisti ruskean hevosen selkään kevyesti kuin hänellä olisi ollut jouset kantapäissään, ja laittoi sitten hevosensa ravaamaan mitä monimutkaisimpia reittejä aina sillä puolella kenttää jossa minä ja kävelevä hevoseni emme olleet. Pelkäsin että hevoseni päässä napsahtaisi ja se haluaisi juosta kilpaa.
"Susta tulee vielä mun uusi kilparatsastaja", Crimis huusi viilettäessään ohitse. Nauroin niin että meinasin pudota. Otin äkkiä satulasta kiinni ja suljin suuni. Hevonen ravisteli päätään ja sen lyhyt harja heilahteli puolelta toiselle.
Olin nähnyt miten Jenni ja Kei olivat hyppineet esteitä hevosilla. Se vaikutti ihan hullun hommalta. Epäilin, että heidän elimistöstään puuttui joku pelkoa aiheuttava välittäjäaine tai hormoni, koska molemmat olivat varmaan ihan viisaita, mutta eivät silti tajunneet hevosten olevan ihan riittävän vaarallisia ilman minunkorkuisiani esteitä. Vähempikin riittäisi. Sitä paitsi tekiköhän hevosille edes hyvää uhmata luonnonlakeja lentämällä, varsinkaan kun edes Kei ja Jenni eivät olleet sentään painottomia? Ja kun Kein hevosella oli niin olemattomat jalatkin...
"No niin, poikaseni", Crimis sanoi ravatessaan hevosellaan meidät kiinni ja jäädessään vierellemme kävelemään. Hän oli ilmeisesti taas erinomaisella tuulella. "Mitä me opeteltaisiin tänään? Ravaamaan?"
"Eikä!"
"Ei kun joo joo - ihan lyhyt matka vaan. Mennään toi seuraava pitkä sivu. Painat tossa alussa pohkeilla samalla lailla ku silloin kun haluat lähteä käyntiin! Ja painat sitten oikeasti kans, koska muuten mä ajan tällä piiskalla sen ravaamaan, ja sitten poika ravataankin kovaa! Tuolla kulmassa voit hidastaa vähä samalla lailla kun pysäytetään."
Oli hirveää odottaa kuinka lähestyimme sitä aitapuomia, jolta meidän piti jatkaa ravissa. Lasse käveli ihan liian nopeasti. Olisin varmaan saanut sen pysähtymään, mutta tiesin Crimiksen siinä tapauksessa ihan oikeasti ajavan meitä piiskalla takaa. Pysäyttämisen sijaan yritin rentouttaa hartiani ja istua selkä suorempana. Se tuntui Snorrenkin kanssa auttavan hevosen pomppivissa ja huojuvissa askelissa istumista. Ravaaminen oli pelottava ajatus. Jenni oli monet kerrat houkutellut minua kokeilemaan, mutta en ollut halunnut. Hän oli nimittäin sanonut, että se tuntui aluksi pelottavalta.
Purisin pohkeillani Lassen kylkiä hetken verran. Se epäröi taas ja taivutti kaulaansa vilkaistakseen Crimistä ja hänen ruskeaa hevostaan. Ruskea hevonen kiihdytti eleettömään raviin, ja Lasse päätti lähteä sen mukaan - ja se oli hirveää.
Olin kerran lapsena kolarissa. Kukaan ei kuollut, eikä edes loukkaantunut pahasti, mutta auto meni siihen nähden yllättävän lyttyyn. Ravaamisessa oli jotain samaa. Säikähdin niin paljon, että pitkä sivu tuntui olevan taakse jäänyttä elämää ennen kuin sen ravaaminen alkoikaan.
"Sit vaan uudestaan", Crimis sanoi ja laittoi hevosensa ravaamaan seuraavan pitkän sivun alussa. Nyt tiesin mitä odottaa, kun Lasse kiihdytti pyytämättä raviin. Olin varma että putoaisin, enkä ehtinyt ajatella mitään muuta. Sitten se taas loppui. En ehtinyt purnata vastaan ennen kuin ravasimme taas, ja tällä, sillä erää viimeiseksi jäävällä kerralla tajusin yhtäkkiä mitä minun pitäisi tehdä. Sen sijaan että yrittäisin olla pomppimatta ja liitää jotenkin omassa ilmatilassani hevosen yläpuolella, minun pitäisi ravata sen mukana. Painoin pohkeeni kevyesti hevosen kylkiin ja kuvittelin muutaman sekunnin olevani kentauri. Muuta en ehtinyt. Tavallaan olisin halunnut yrittää vielä pari kertaa: minusta tuntui kuin olisin ymmärtämäisilläni jotain ratsastuksesta. Toisaalta olin hyvin tyytyväinen, kun Crimis lähetti minut kävelemään vielä pari kierrosta ja laskeutumaan sen jälkeen alas.
"Minkä erikoiskyvyn haluisit jos saisit jonku?" Crimis kysyi yhtäkkiä kun nostin jalustimia ylös.
"En tiiä... Hei - semmosen et osaisin laskee ojien kallistuskulmat tosta noin vaan päässäni, ai vitsi olisin hyvä insinööri!"
"Ööm... Tarkotin jotain vähän isompaa ehkä. Jotain superkykyä."
"Et osaisin lentää?" ehdotin. Vedin Lassen ohjat sen pään yli ja tarjosin niitä Crimikselle.
"Chai! Luuleksä että mä saan jotenkin talutettua nää samaan aikaan tallin ovesta sisään? Sitä paitsi se on ihan kiltti, mut älä anna sen syödä niitä uusia kanervia kun Hantsu istutti ne just eilen... Niin ja sähän opit lentämään. Siihen ei tarvita kun tarpeeksi hyvä hevonen ja ratsastustaitoa."
"Ei, mä perun ton vastauksen. Mä haluan osata puhua muurahaisten kieltä!" keksin ja Crimis kääntyi nauraen kävelemään kohti tallia ruskea hevonen kannoillaan. Minun ei auttanut kuin seurata.
Jotenkin ajauduin sitten hoitamaan Lassea. Olin ajatellut vain päästää sen karsinaansa varusteineen ja antaa sen odottaa, mutta kun harjatkin kerran olivat siinä ja Reita käytävän toisessa päässä oman hevosensa karsinassa vahtimassa etten kuole, niin miksipä ei. Sitä paitsi hevonenkin näytti siltä ettei hyökkäisi kimppuuni.
Lasse ei ollut mikään puhelias tyyppi, toisin kuin Snorre, joka elehti omalla mykällä kielellään koko ajan. Tämä hevonen kyllä kääntyi kiltisti minun suuntaani kun otin siltä suitset pois, mutta siihen se jutteleminen oikeastaan jäi. Toisaalta se oli ihan hyväkin. Minulla oli nimittäin tarpeeksi hommia kuunnella korva pitkällä käytävän ääniä samalla kun harjasin Lassea. Pelkäsin että joutuisin näkemään Kein, jota olin onnistunut välttelemään tosi hyvin. Bella asui seuraavassa karsinassa, joten pelkoni ei ollut ihan aiheeton.
Kun Lasse oli valmis, etsin sen tavaroille paikat satulahuoneesta, joka oli ärsyttävästi sekä tallituvan vieressä että toisella puolella koko tallia. Onneksi satulahuone oli tyhjä, ja onneksi siitä pääsi tosi nopeasti luikahtamaan oritalliin sen Crimiksen ruskean hevosen luokse. Oritalli oli ollut jo monta päivää yksi suosikkipaikoistani, koska Kei ei voinut mitenkään väijyä siellä.
"Miks sä haluat puhua muurahaisten kieltä?" Crimis kysyi kun jäin nojailemaan karsinan oveen, jonka toisella puolella hän viimeisteli ruskean hevosensa harjaamista.
"En mä tiedä haluaisinko. Jos mulla olis oikeesti vaan yksi toive, en mä varmaan kuitenkaan sitä superkykyä ottaisi."
"Vaan minkä?"
"Lukisin ajatuksia", päätin yhtäkkiä.
"Se vois olla aika rankkaa. Haluaisiksä tosiaan tietää mitä muut ajattelee?" Crimis kysyi.
"No en kyllä yleensä. Jos sitä kykyä ei saa jotenkin osa-aikaisena niin mä valitsen sittenkin ne ojien kallistukset... Hei - sä voit nyt valita sen ajatustenluvun niin voisit sitte aina kertoa mulle kun mä haluan tietää."
"Joo - mistä sä tiedät etten mä valehtelisi - ja voitko olla kuvaamatta varsinkin kun sulla on joku ihme tarve laittaa meistä aina ihan hirveitä videoita Insta Storyyn? Varmaan näyttää etten mä hoida ikinä hevosiani kun Ampasta lähtee tällänen pöly..."
Kommentit
Lähetä kommentti